Maagista realismia

 

Kuva ateljeeni sisätilasta

Olen hakenut ammattiapua kirjan kirjoittamiseen. Kun sain ylimääräiset kovat kipulääkkeet pois ja tunsin, että aivoni jälleen toimivat, aloin miettimään keneltä kysyn tosi hyvää kustannustoimttajaa. En ehtinyt edes avata puhelinta, sillä huomasin kirjoittajien nettiryhmässä ilmoituksen puolen vuoden kurssista, joka tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Oppisin paljon enemmän kuin työstämällä yksin omaa kirjaani. Ja mikäli aion kirjoittaa tulevaisuudessa muitakin kirjoja, tiedän ja osaan enemmän.

Lähetin käsikirjoituksen kurssin järjestäjälle ja minut valittiin opetusyhmään. Meillä on ollut yksi Zoom -tapaaminen oman pienyhmäni kanssa. Meitä on siinä neljä kirjoittajaa. Opin heti ensimmäisellä tapaamisella valtavasti.

Kirjani on maagista realismia, eli siinä on tapahtumia, joita ei voi selittää, mutta ne ovat totta. Minulla on ollut aina paljon mielikuvitusta ja tässä on yhdistetty faktat fiktioon siten, että niitä ei pysty aina erottamaan. Mikä on totta ja mikä mielikuvituksen tuotetta. Eikä se ole tarpeenkaan.

Aivan aluksi kirjoitin kirjani kaikkien lukujen tapahtumat ranskalaisilla viivoilla ja printtasin ulos.. Tein sellaisen layoutin, että voin siirtää tapahtumia ja laittaa väliin uutta tekstiä.

Siinä se sitten on. Minun kirjani levitettynä pahvinpalaan. Paljon ilmaa tapahtumien välissä. Makaan sohvalla, katselen sitä ja teen muistiinpanoja aivojeni syövereistä. Saatan myös kuunnella vanhoja haastatteluja, joissa jungfruskärissä syntyneet ihmiset kertovat elämästään.

Olen käsitellyt kuvaa niin, että aiheet eivät näy. Toivon tosiaan ja melkein uskon, että kurssin jälkeen kirja on vihdoinkin valmis. Annan sen kurssini ulkopuolisten luettavaksi sitten, kun siinä on kannet ja se on painettu.

Käsikirjoitus on valmis!

Käsikirjoitus on valmis! Se lähti eilen ensimmäiselle potentiaaliselle kustantajalle.
Olen vapautunut monen vuoden jyskyttävästä tunteesta jossakin syvällä aivojeni sopukassa. Välillä minulta loppui jo usko tähän hankkeeseen. En viitsinyt enää päivittää tätä blogia, sillä kyllästyin kirjoittamaan matkalle tulleista esteistä.

(Photo: Sari Mattson)

Muistan syksyn 2017, silloin käsikirjoituksen oli tarkoitus valmistua ollessani stipendiaattina
Strömmenissä, Anni Blomqvistin talossa Smskälassa. No, olkapääni meni huonoon kuntoon ja kirjoittaminen oli hidasta. Sitten tapasin elämäni rakkauden. 

Ensin ajattelin, että olen Ahvenanmaalla viikon kuukaudessa. Sitten ajattelin, että olen täällä kaksi vikkoa kuukaudessa. Vuokrasin asuntoni Haukilahdessa pois ja luovuin siitä kokonaan kesällä 2018. 

Ensimmäinen muuttokuorma tänne tuli suoraan Simskälasta residenssikauden päätteeksi. Skootterini ei mennyt takaisin mantereelle, vaan se sai ahvenanmaalaisen rekisteikilven. Menin syksyllä 2018 naimisiin. Pääsin viime talvena kirurgin pöydälle operoitavaksi, joten ei ihme, että tämä on kestänyt. 

Kaiken tämän keskellä remontoimme ateljeetani kaksi vuotta. Ihme on se, että olen pystynyt kirjoittamaan kaiken tämän keskellä. 

Tässä näkymä ateljeeni ikkunasta.

(Photo: Sari M)

Aloitin myös kuvanveiston  kesällä 2018. Tässä ensimmäinen osa 4 - 5 osaisesta teoksestani. Tulen luomaan kalliolle naisen, joka tulee ulos maasta. Tämä nainen on kirjani päähenkilö Axelina. 

(Photo: Sari Mattsson)

Olen aloittanut jo seuraavan osan tekemisen teokseeni. Betoni painaa niin paljon, että teen betonityön paikan päällä kalliolla. Nyt talvella voi tehdä runkoja valmiiksi. Tässä 2. osan alku:

(Photo: Sari Mattsson)

Toivon mukaan seuraava tämän blogin päivitys liittyy kustannussopimukseen.

What is this?

Tässä Axelina toisen rautarunko ihmettelee edessään olevaa styroksista tehtyä vaasia.
Myöhemmin molempiin osiin lisätään liimaa, rautalankaa, kanaverkkoa ja betonia. Sen jälkeen ne pintakäsitellään eli jotkut osat maalataan, laitetaan hieman koristeita kuten simpukankuoria, rikotuista astioista saatuja emalinpaloja jne.

(Copyright: Sari Mattsson)

(Copyright: Sari Mattsson)

Lopulta näistä kahdesta tulee yksi. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Tässä on ratkaisu, joka ei tule olemaan lopullisessa teoksessa. Axelinan sivuilla olevat "kädet" eivät ole kädet, vaan hänen olkapäänsä.

(Copyright: Sari Mattsson)

On huimaa, että kirjan kirjoittaminen saa vierelleen kuvanveistoa. Olen opetellut jopa hitsaamaan.  

Näen tässä alkuotuksessa vaikka minkälaisia mahdollisuuksia. Tarkoitan sitä, että voisin loihtia tästä vaikka mitä. No, rautaa saa kierrätyskeskuksista ympäri Ahvenanmaata. Nämä osat haimme mieheni kanssa Saltvikista.

Ei tässä ainakaan hommat kesken lopu. 

Nykyinen työhuoneeni

Tulin tänne yli viikko sitten ensimmäisen kerran ja viivyin kolme päivää, juuri tarpeeksi että sain kamat purettua. Sitten auto takaisin stadiin ja skootterilla tänne. Ostin lipun suoraan Helsingistä Maarianhaminaan, jossa Silja Serenade olikin jo klo 4.15. Ajelin aamuyöllä kohti nousevaa aurinkoa, Simskälaa ja itseäni.

Sain luettua lävitse materiaalin kirjaani varten. Huomasin heti korjaamisen tarvetta ja sen, miten iso urakka minulla on edessäni. Päätin, että keskityn aamupäivät yhdistyksen asioiden hoitamiseen ja alkuillasta kirjoittamiseen. Ei ole oikein onnistunut.

Sairastuin kurkkutautiin, ja olen vasta tänään pystynyt puhumaan kunnolla. Mietin mitä Rutkin mahtaa ajatella, koska en ota yhteyttä. Rut on minun ystäväni, 86-vuotias kalastajan vaimo. No, todennäköisesti hän jo tietää asiasta. Ahvenanmaalla ihmisillä on tapana tietää minun menoni, tuloni jne jo ennen kuin itse olen niistä selvillä.

Ajatuksia herättävä vierailu

Täällä kävi kolme suomalaista ladya kylässä ja esittelin heille taloa. Yksi heistä asuu naapuripitäjässä ja pyysi poikkeamaan jos kuljen ohitse. Tämä ihminen oli varma siitä, että Anni Blomqvist on tässä talossa, vaikka selittelin hänelle pyhitetyt vedet ym. No jaa......olen usein tokaissut ääneen että tuskin olisin tullut Annin kanssa toimeen mikäli olisimme tavanneet. Aika oli kuitenkin hänen kohdallaan toinen. 

Tänään aloin miettimään sitä, että olen puhunut hänestä ehkä ikävästi. Sitten muistin, että joku sanoi minulle viime vierailullani, että Annia ei tarvitse pelätä, koska hän on kiltti. Eräs ihminen oli varma siitä, että Anni ei ole missään tapauksessa tässä talossa. On vain helppo tuntea hänen läsnäolonsa, koska täällä on niin paljon hänen tavaroitaan ja huonekalujaan.

Oli miten oli, joka tapauksessa olen päättänyt, että puhun tästä lähtien hänestä kunnioitettavammin. Aina. Ilman Annia minulla ei olisi mahdollisuutta olla täällä Simskälassa kirjoittamassa. Ihmiset tulevat hänen kotiinsa, minä olen vain eräänlainen portin vartija. 

Manana

Huomenna olen lähdössä Maarianhaminaan päiväksi ja toiseksikin. Yövyn ystäväni luona, koska olen menossa konserttiin, joka alkaa vasta illalla yhdeksältä. Nimi on Tribute to Queen. Odotukseni ovat korkealla.

En ole pystynyt kirjoittamaan kirjaani, mutta vire alkaa olla aika korkea. Olen kaksi viimeistä vuorokautta päivittänyt yhdistyksemme nettisivuja. Enää ei ole juuri mitään mitä voisin yhdistyksen eteen tehdä täällä ollessani ja se on hyvä! Loistavaa! Kaksi viikkoa on kuitenkin pitkä aika kun ajattelen edessä olevaa urakkaa. Sairastuminenkin vei veronsa. Aika ei ole rahaa, se on eri tavalla arvokasta. 

Työhuone

(Copyright: Lumikki Laine)

Kirjoitan keittiössä läppärillä "vastapäätä Annia" eli hän istui pöydän toisella puolella silloin kun kirjoitti teoksensa. Minä kirjoitan myös makuuasennossa. Eli keittiön sohvalla. Siinä Anni makasi silloin kun oli jo kovin sairas ja odotti vieraita. Minusta ei tule toista Anni Bloqvistia. Mutta jos joudun tiukkaan paikkaan kirjoittamisen kanssa, niin arvaa keneltä pyydän apua?

Työhuoneeni jatkuu ulos luontoon. Tänään olin ihailemassa merta paikassa, jonka Ruth minulle näytti. Otin tukalat saappaat pois jaloista ja ulkoiluhousut. Mikä onni kun sain jalat puhtaaseen lämpimään veteen. Ehkä ensi viikolla uskallan jo mennä uimaan. 

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

Lopun alkua

Olen kulkenut pitkän matkan. Tulin ensimmäisen kerran Ahvenanmaalle Jungfruskärin viimeinen neitsyt -kirjan tiimoilta kesällä 2014. 

Itsestäni riippumattomat tekijät estivät kaunokirjallisen teokseni kirjoittamisen viime vuonna.  Tänään avasin Strömmenin, Annin Blomqvistin kotitalon oven, alkuillasta. 

Minulla on kaksi kuukautta aikaa olla täällä. Saan keskittyä kokonaan kirjoittamiseen. Eteeni tulee varmasti asioita, joita ei pysty sanoin ilmaisemaan. Sen takia otin muutaman soittimen mukaan. Ja nuottipaperia. Sitä ostan lisää.

Olen saanut rasitusvammoja oikeaan käteeni, ja tällä hetkellä pystyn kirjoittamaan ainoastaan vasemmalla kädellä. Ei haittaa. On mielenkiintoista nähdä miten se vaikuttaa tekstiin. Alla muutama tunnelmakuva. Kuvia, jotka saavat minut onnelliseksi. 

Onnea on avata ovi makuuhuoneesta parvekkeelle ja kuulla kuinka meri kohisee.
(Copyright: Lumikki Laine)

Miten pieni on tuo auto pihalla. Puutarhakalusteet ovat repäisty kuin nukkekodista.
(Copyright: Lumikki Laine)

En pysty uimaan kunnolla tällä hetkellä, joten raadettuani "muuttokuorman" parissa pitkän tovin menin kallioille kivien väliin istumaan ja annoin meren huuhdella matkan rasitukset pois. . 

Vesi on lämmintä, se tuoksuu Simskälalta. Se on puhdasta, raikkaasti kietoo minut sisäänsä.
(Copyright: Lumikki Laine)

Seison kallion päällä ja tuuli kuivaa minut.  Tuulee kovaa, mutta lämpimästi. Tuulen kosketus on kova ja pehmeä samaan aikaan. Mikään muu maailmassa ei osaa koskettaa minua näin. On niin hyvä olla tässä ja nyt. Elossa. Aivan kuin näkisin ja tuntisin meren ensimmäistä kertaa. Olenko mahdollisesti syntynyt uudestaan? 

Näitä mietin. On yö. Istun saman keittön pöydän äärellä, missä Anni Blomqvist on kirjoittanut kirjansa

Alkuyön pehmeä, tummanpimeä sini on samettia.
(Copyright: Lumikki Laine)

Tämä tie vie mielen sisäiselle matkalle. Matkalle, joka on jo alkanut.