Jäätävä myrsky

Tänään pääsen seuraamaan myrskyä Pohjois-Ahvenanmaalla. Mahtavaa, kaunista ja kylmää.
Säätiedotuksissa on varoitus kovasta tuulesta maa-alueella ja merellä. Lähdemme juuri sen takia kohti Havsviddeniä, joka sijaitsee Getassa.

Luonto näyttää hurjan puolensa, kun tuuli tarttuu vaatteisiini. Horjahdan sen voimasta, mutta en kaadu. Kun laskeudun alas, olen todella varovainen. Kuvittelen olevani "turvassa" ja sitten meri paiskaa aallot tuulen avustamina aallonmurtajan ylitse. Vesi on niin kylmää että tunnen pienten jääpuikkojen satavan päälleni. 

Ilma on niin hyytävä ja tuulinen, että välillä on pakko mennä autoon lämmittelemään.

Huomaamme, että paikalle on saapunut muitakin ahvenanmaalaisia myrskyä ihailemaan.

Photogaphs: Sari Mattsson

Valaan kohtaaminen

 

Olemme vihdoin perillä, keikkuvassa laivassa Atlantin valtamerellä. Mukana on noin 50 ihmistä maailman eri kolkista. Ikähaitari on suuri: vauvasta vaariin.

Ilma on harmaa ja vene keinuu niin paljon, ettei kannella voi kävellä ottamatta ensin tukea jostakin. Rohkeimmat ovat kavunneet yläkannelle, jolta näkee molempiin suuntiin. Suolavesi roiskuu ja kastelee aina välillä meidät. Kaikki odottavat sitä suurta tapahtumaa: kohtaamista valaan kanssa.

Olemme olleet laivassa jo kaksi tuntia, sitten olalleni koputtaa nuori opas ja hän osoittaa merelle ja sanoo, että tuolla on valaita. Minä katson. Ensin en näe mitään, mutta sitten erotan selkäeviä ja isoja pyrstöjä. Vesi suihkuaa ja roiskuu eläinten hengitysaukosta.

Valaita on valtavasti. Pienimmät valaat hyppäävät ilmaan ja loiskahtavat kyljelleen. Me nauramme. Valaat tulevat yhä lähemmäksi meitä. 

Huomaan kuinka jotkut valaista nousevat pystyyn ja vilkuttavat meille evillään. Kysyn oppaalta miksi ne tekevät niin.

Opas kertoo, että ne tulevat katsomaan ja tervehtimään meitä. Valaat ovat uteliaita.

Seuraavan kerran kun yksi valas nousee pystyyn aika lähellä laivaa ja katsoo minua, niin silmäni kostuvat kyynelistä. Tunnen äärettömyyttä ja ikuisuutta. Sitä samaa mitä on tähtien ja avaruuden ihmettelemisessä. Sen voi kokea myös rakastelemisen aikana: silloin kun pääsee niin lähelle kumppania, että sulautuu häneen, aikaan ja ikuisuuteen.

Valaat ovat eläneet täällä miljoonia vuosia. Ne ovat paljon vanhempia kuin ihmiset. 

Olen saanut kokea yhden elämäni merkittävimmistä tapahtumista. Kohdannut valaan silmästä silmään. 

Näen tällä Lofooteille suuntauvalla matkalla myös valtavian kalaparvia, joita luulin aluksi taivaalla leijuvien pilvien varjoiksi. Ihmettelin aluksi sitä, kun taivas oli pilvetön ja varjot vuonon päässä liikkuivat. Kun tajusin niinden olevan kalaparvia, niin ei heti tehnyt mieli menä uimaan, saattaisivt vielä luulla ruoaksi.

Kohtaamiseni luonnon kanssa ja erityisesti valaiden kanssa sai minut pohtimaan ihmislajin typeryyttä ja ahneutta. kävellessäni  hiekkarannalla, johon oli kiinnittynyt erialisia muoveja ja muuta saastaa, voin pahoin. Kuka on antanut luvan tuhota kaunis, monimuotoinen ja ihmeellinen luonto täällä maapallolla? Milloin tämä saastuttainen pysähtyy? Ehkä sitten kun joku sopiva virus tappaa kaksijalkaiset hirviöt sukupuuttoon.

Kevättunnelmia

Kiusallista, että kustantaja ei ole halukas julkaisemaan teostani. Nyt se on siis jälleen kotona. Rehellisesti sanottuna se ei siis olekaan vielä valmis. Harmittaa...

Minä en anna periksi. Aion selvittää tämän homman voittajana!

Keväisellä kävelyllä poimin kamerallani kukkia, jotka ovat tulleet esiin. Aurinko houkuttelee myös perhoset kuoriutumaan koteloistaan. 

(Copyright: Sari Mattsson)

Sitruunaperhonen lentelee esiin ison katajan takaa ja sen lento on kuin  keijukaisten musiikkia. Se on nopea, enkä ehdi edes kaivaa kameraa esiin kun se on jo poissa. 

Käveltyäni mäkeä ylös tapaan nokkosperhosen. Myöhemmin suruvaipan. 

Yritän keskittyä luonnon kauneuteen. Metsässä olevat kasvien idut ovat kasvaneet eilisestä vähintään sentin. 

Ei kannata yrittää keskittyä vaan kannattaa luovuttaa. Heti kun antaudun, pääsen luonnon sisään ja olen osa sitä.

(Copyright: Sari Mattsson)

(Copyright: Sari Mattsson)

(Copyright: Sari Mattsson)

(Copyright: Sari Mattsson)

Kävelyn päätteeksi menen ateljeeheni Castelletiin. 

(Copyright: Sari Mattsson)

Axelina 1. on kestänyt hyvin talven yli ulkosalla. Löydät hänet vasemmasta alanurkasta. 

Käyn tervehtimässä häntä päivittäin.

(Copyright: Sari Mattsson)

Annan illan kietoa minut sisäänsä. Kuinka kaunis se onkaan. Maailma ympärilläni.  

(Copyright: Sari Mattsson)

(Copyright: Sari Mattsson)

Sisällä ateljeessa huomaan pisarat ikkunalasissa. Ne toistavat näkymän ylösalaisin.

(Copyright: Sari Mattsson)

Olen juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Olen kiitollinen, että elämä on johdattanut minut tänne.

What is this?

Tässä Axelina toisen rautarunko ihmettelee edessään olevaa styroksista tehtyä vaasia.
Myöhemmin molempiin osiin lisätään liimaa, rautalankaa, kanaverkkoa ja betonia. Sen jälkeen ne pintakäsitellään eli jotkut osat maalataan, laitetaan hieman koristeita kuten simpukankuoria, rikotuista astioista saatuja emalinpaloja jne.

(Copyright: Sari Mattsson)

(Copyright: Sari Mattsson)

Lopulta näistä kahdesta tulee yksi. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Tässä on ratkaisu, joka ei tule olemaan lopullisessa teoksessa. Axelinan sivuilla olevat "kädet" eivät ole kädet, vaan hänen olkapäänsä.

(Copyright: Sari Mattsson)

On huimaa, että kirjan kirjoittaminen saa vierelleen kuvanveistoa. Olen opetellut jopa hitsaamaan.  

Näen tässä alkuotuksessa vaikka minkälaisia mahdollisuuksia. Tarkoitan sitä, että voisin loihtia tästä vaikka mitä. No, rautaa saa kierrätyskeskuksista ympäri Ahvenanmaata. Nämä osat haimme mieheni kanssa Saltvikista.

Ei tässä ainakaan hommat kesken lopu. 

Castellet, Axelina ja kodinpyhitys

Minulla on ollut unelma omasta ateljeesta - jossa voisin rauhassa keskittyä tekemään taidetta. Nyt se on toteutunut. Minulla on Castellet.

(Copyright: Sari Mattsson)

Rakennus on ollut alun alkaen lammassuoja, jonka mieheni isoisän tuttava siirtää tähän paikkaan ja pitää siinä majaa 58 vuotta. Rähjäinen mökki siirtyy mieheni omaisuudeksi ja hän näyttää sen minulle heti kun tutustumme syksyllä 2017.

(Copyright: Sari Mattsson)

Paikka on niin huonosti hoidettu ja kuvottavassa kunnossa, että meillä menee puolitoista vuotta ennen kuin saamme sen remontoitua siihen pisteeseen, että siellä pystyy yöpymään. Irrotamme rakennuksesta lähes kaiken, mikä irti lähtee, myös seinät.

(Kuva: Janke Mattsson)

(Copyright: Sari Mattsson)

Mieheni lapsenlapset ovat kutsuneet rakennusta aikaisemmin roskamökiksi. Kun mietimme nimeä, niin johtoteemana oli tehdä rumasta kaunista eli siitä tulee Castellet.

(Copyright: Sari Mattsson)

Poltamme koko vuoden 2018 ja vielä tämän vuoden aikana rakennusjätettä sekä tontilta löytämiämme jätteitä. Lisäksi kuskaamme romuja kaatopaikalle. Jäljelle rakennuksesta jää hirret, lattia ja osa kattoa.

(Copyright: Sari Mattsson)

Mennyttä tilannetta kuvaa tilanne, jossa löydämme vanhan veneen perämoottorin puoliksi maahan vajonneena. Kun mieheni yrittää siirtää sitä, niin sieltä lentää ulos ampiaisketju: eläimet ovat asettuneet sinne asumaan. Kolonia saadaan myrkytettyä ja moottori jäteasemalle.

Castelletin hirsiseinissä asuu hiiriä ja valtavan kokoisia muurahaisia. Rakennuksen  katto on täynnä ampiaispesiä. Me tuhoamme kaikki ne.

Minä istun nykyisin joka päivä siellä. Olen edelleen sairaslomalla ja kirjan kirjoittaminen edistyy etanavauhtia, mutta edistyy kuitenkin! Työ on muuttunut harrastukseksi - ainakin vielä jonkun aikaa.

Castelletin ( ja kotimme) pyhitys

Kirjani päähenkilön kuva, ensimmäinen patsaani siirretään Castelletin kalliolle ennen kodinpyhitystämme. Teokseen kuuluu 4 tai 5 osaa ja olen päättänyt rakentaa yhden joka vuosi. Tämän 1. osan saan valmiiksi juuri ennen kodinpyhitystä. Tässä kuva pari päivää ennen sitä.

(Kuva: Janke Mattsson)

Ensimmäisen patsaan siirtäminen ulos kallion päälle on jännittävää. Istun mönkijän perävaunun kyytiin varmistaakseni, ettei patsas kaadu. Olen myös etukäteen huolissani, kuinka se kestää myrskyt.

Vaunussa on myös minun ja mieheni suunnittelema kyltti, jossa toistuu samat elementit kuin Castelletin ulkoseinissä: tähdet.

(Kuva: Janke Mattsson)

Kotimme pyhityksen suorittaa kirkkoherra Markku Salminen Helsingistä. Mukana ei ole kanttoria, joten hoidamme laulupuolen minun johdollani kansanlauluna. Melkein kaikki osallistuvat! Se on upeaa!

Lisäksi pyhitämme vielä Castelletin gregoriaanisen laulun voimalla Henrika Laxin johdolla.

Olen oppinut rakastamaan tuota vaatimatonta pientä mökkiä.

Axelina tulee toivottavasti lihaksi kertomuksessani. Nyt se on tullut patsaaksi. .

Kun matkustan, tuntuu hyvältä, että patsas on vartioimassa Castelletin aluetta.

Kun tulen matkoiltani, niin menen heti tapaamaan Axelinaa.

Tänä yönä sukellan taas sisälle Jungfruskärin viimeisen neitsyen, Axelinan maailmaan.