Valaan kohtaaminen

 

Olemme vihdoin perillä, keikkuvassa laivassa Atlantin valtamerellä. Mukana on noin 50 ihmistä maailman eri kolkista. Ikähaitari on suuri: vauvasta vaariin.

Ilma on harmaa ja vene keinuu niin paljon, ettei kannella voi kävellä ottamatta ensin tukea jostakin. Rohkeimmat ovat kavunneet yläkannelle, jolta näkee molempiin suuntiin. Suolavesi roiskuu ja kastelee aina välillä meidät. Kaikki odottavat sitä suurta tapahtumaa: kohtaamista valaan kanssa.

Olemme olleet laivassa jo kaksi tuntia, sitten olalleni koputtaa nuori opas ja hän osoittaa merelle ja sanoo, että tuolla on valaita. Minä katson. Ensin en näe mitään, mutta sitten erotan selkäeviä ja isoja pyrstöjä. Vesi suihkuaa ja roiskuu eläinten hengitysaukosta.

Valaita on valtavasti. Pienimmät valaat hyppäävät ilmaan ja loiskahtavat kyljelleen. Me nauramme. Valaat tulevat yhä lähemmäksi meitä. 

Huomaan kuinka jotkut valaista nousevat pystyyn ja vilkuttavat meille evillään. Kysyn oppaalta miksi ne tekevät niin.

Opas kertoo, että ne tulevat katsomaan ja tervehtimään meitä. Valaat ovat uteliaita.

Seuraavan kerran kun yksi valas nousee pystyyn aika lähellä laivaa ja katsoo minua, niin silmäni kostuvat kyynelistä. Tunnen äärettömyyttä ja ikuisuutta. Sitä samaa mitä on tähtien ja avaruuden ihmettelemisessä. Sen voi kokea myös rakastelemisen aikana: silloin kun pääsee niin lähelle kumppania, että sulautuu häneen, aikaan ja ikuisuuteen.

Valaat ovat eläneet täällä miljoonia vuosia. Ne ovat paljon vanhempia kuin ihmiset. 

Olen saanut kokea yhden elämäni merkittävimmistä tapahtumista. Kohdannut valaan silmästä silmään. 

Näen tällä Lofooteille suuntauvalla matkalla myös valtavian kalaparvia, joita luulin aluksi taivaalla leijuvien pilvien varjoiksi. Ihmettelin aluksi sitä, kun taivas oli pilvetön ja varjot vuonon päässä liikkuivat. Kun tajusin niinden olevan kalaparvia, niin ei heti tehnyt mieli menä uimaan, saattaisivt vielä luulla ruoaksi.

Kohtaamiseni luonnon kanssa ja erityisesti valaiden kanssa sai minut pohtimaan ihmislajin typeryyttä ja ahneutta. kävellessäni  hiekkarannalla, johon oli kiinnittynyt erialisia muoveja ja muuta saastaa, voin pahoin. Kuka on antanut luvan tuhota kaunis, monimuotoinen ja ihmeellinen luonto täällä maapallolla? Milloin tämä saastuttainen pysähtyy? Ehkä sitten kun joku sopiva virus tappaa kaksijalkaiset hirviöt sukupuuttoon.

Lopun alkua

Olen kulkenut pitkän matkan. Tulin ensimmäisen kerran Ahvenanmaalle Jungfruskärin viimeinen neitsyt -kirjan tiimoilta kesällä 2014. 

Itsestäni riippumattomat tekijät estivät kaunokirjallisen teokseni kirjoittamisen viime vuonna.  Tänään avasin Strömmenin, Annin Blomqvistin kotitalon oven, alkuillasta. 

Minulla on kaksi kuukautta aikaa olla täällä. Saan keskittyä kokonaan kirjoittamiseen. Eteeni tulee varmasti asioita, joita ei pysty sanoin ilmaisemaan. Sen takia otin muutaman soittimen mukaan. Ja nuottipaperia. Sitä ostan lisää.

Olen saanut rasitusvammoja oikeaan käteeni, ja tällä hetkellä pystyn kirjoittamaan ainoastaan vasemmalla kädellä. Ei haittaa. On mielenkiintoista nähdä miten se vaikuttaa tekstiin. Alla muutama tunnelmakuva. Kuvia, jotka saavat minut onnelliseksi. 

Onnea on avata ovi makuuhuoneesta parvekkeelle ja kuulla kuinka meri kohisee.
(Copyright: Lumikki Laine)

Miten pieni on tuo auto pihalla. Puutarhakalusteet ovat repäisty kuin nukkekodista.
(Copyright: Lumikki Laine)

En pysty uimaan kunnolla tällä hetkellä, joten raadettuani "muuttokuorman" parissa pitkän tovin menin kallioille kivien väliin istumaan ja annoin meren huuhdella matkan rasitukset pois. . 

Vesi on lämmintä, se tuoksuu Simskälalta. Se on puhdasta, raikkaasti kietoo minut sisäänsä.
(Copyright: Lumikki Laine)

Seison kallion päällä ja tuuli kuivaa minut.  Tuulee kovaa, mutta lämpimästi. Tuulen kosketus on kova ja pehmeä samaan aikaan. Mikään muu maailmassa ei osaa koskettaa minua näin. On niin hyvä olla tässä ja nyt. Elossa. Aivan kuin näkisin ja tuntisin meren ensimmäistä kertaa. Olenko mahdollisesti syntynyt uudestaan? 

Näitä mietin. On yö. Istun saman keittön pöydän äärellä, missä Anni Blomqvist on kirjoittanut kirjansa

Alkuyön pehmeä, tummanpimeä sini on samettia.
(Copyright: Lumikki Laine)

Tämä tie vie mielen sisäiselle matkalle. Matkalle, joka on jo alkanut.