Olemme vihdoin perillä,
keikkuvassa laivassa Atlantin valtamerellä. Mukana on noin 50 ihmistä maailman
eri kolkista. Ikähaitari on suuri: vauvasta vaariin.
Ilma on harmaa ja vene keinuu
niin paljon, ettei kannella voi kävellä ottamatta ensin tukea jostakin. Rohkeimmat
ovat kavunneet yläkannelle, jolta näkee molempiin suuntiin. Suolavesi roiskuu
ja kastelee aina välillä meidät. Kaikki odottavat sitä suurta tapahtumaa:
kohtaamista valaan kanssa.
Olemme olleet laivassa
jo kaksi tuntia, sitten olalleni koputtaa nuori opas ja hän osoittaa merelle ja
sanoo, että tuolla on valaita. Minä katson. Ensin en näe mitään, mutta sitten
erotan selkäeviä ja isoja pyrstöjä. Vesi suihkuaa ja roiskuu eläinten
hengitysaukosta.
Valaita on valtavasti. Pienimmät
valaat hyppäävät ilmaan ja loiskahtavat kyljelleen. Me nauramme. Valaat tulevat
yhä lähemmäksi meitä.
Huomaan kuinka jotkut
valaista nousevat pystyyn ja vilkuttavat meille evillään. Kysyn oppaalta miksi
ne tekevät niin.
Opas kertoo, että ne tulevat
katsomaan ja tervehtimään meitä. Valaat ovat uteliaita.
Seuraavan kerran kun yksi
valas nousee pystyyn aika lähellä laivaa ja katsoo minua, niin silmäni kostuvat
kyynelistä. Tunnen äärettömyyttä ja ikuisuutta. Sitä samaa mitä on tähtien ja
avaruuden ihmettelemisessä. Sen voi kokea myös rakastelemisen aikana: silloin
kun pääsee niin lähelle kumppania, että sulautuu häneen, aikaan ja ikuisuuteen.
Valaat ovat eläneet täällä miljoonia vuosia. Ne ovat paljon vanhempia kuin
ihmiset.
Olen saanut kokea yhden elämäni merkittävimmistä tapahtumista. Kohdannut valaan
silmästä silmään. Näen tällä Lofooteille suuntauvalla matkalla myös valtavian kalaparvia, joita luulin aluksi taivaalla leijuvien pilvien varjoiksi. Ihmettelin aluksi sitä, kun taivas oli pilvetön ja varjot vuonon päässä liikkuivat. Kun tajusin niinden olevan kalaparvia, niin ei heti tehnyt mieli menä uimaan, saattaisivt vielä luulla ruoaksi.
Kohtaamiseni luonnon kanssa ja erityisesti valaiden kanssa sai minut pohtimaan ihmislajin typeryyttä ja ahneutta. kävellessäni hiekkarannalla, johon oli kiinnittynyt erialisia muoveja ja muuta saastaa, voin pahoin. Kuka on antanut luvan tuhota kaunis, monimuotoinen ja ihmeellinen luonto täällä maapallolla? Milloin tämä saastuttainen pysähtyy? Ehkä sitten kun joku sopiva virus tappaa kaksijalkaiset hirviöt sukupuuttoon.
