Maagista realismia

 

Kuva ateljeeni sisätilasta

Olen hakenut ammattiapua kirjan kirjoittamiseen. Kun sain ylimääräiset kovat kipulääkkeet pois ja tunsin, että aivoni jälleen toimivat, aloin miettimään keneltä kysyn tosi hyvää kustannustoimttajaa. En ehtinyt edes avata puhelinta, sillä huomasin kirjoittajien nettiryhmässä ilmoituksen puolen vuoden kurssista, joka tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Oppisin paljon enemmän kuin työstämällä yksin omaa kirjaani. Ja mikäli aion kirjoittaa tulevaisuudessa muitakin kirjoja, tiedän ja osaan enemmän.

Lähetin käsikirjoituksen kurssin järjestäjälle ja minut valittiin opetusyhmään. Meillä on ollut yksi Zoom -tapaaminen oman pienyhmäni kanssa. Meitä on siinä neljä kirjoittajaa. Opin heti ensimmäisellä tapaamisella valtavasti.

Kirjani on maagista realismia, eli siinä on tapahtumia, joita ei voi selittää, mutta ne ovat totta. Minulla on ollut aina paljon mielikuvitusta ja tässä on yhdistetty faktat fiktioon siten, että niitä ei pysty aina erottamaan. Mikä on totta ja mikä mielikuvituksen tuotetta. Eikä se ole tarpeenkaan.

Aivan aluksi kirjoitin kirjani kaikkien lukujen tapahtumat ranskalaisilla viivoilla ja printtasin ulos.. Tein sellaisen layoutin, että voin siirtää tapahtumia ja laittaa väliin uutta tekstiä.

Siinä se sitten on. Minun kirjani levitettynä pahvinpalaan. Paljon ilmaa tapahtumien välissä. Makaan sohvalla, katselen sitä ja teen muistiinpanoja aivojeni syövereistä. Saatan myös kuunnella vanhoja haastatteluja, joissa jungfruskärissä syntyneet ihmiset kertovat elämästään.

Olen käsitellyt kuvaa niin, että aiheet eivät näy. Toivon tosiaan ja melkein uskon, että kurssin jälkeen kirja on vihdoinkin valmis. Annan sen kurssini ulkopuolisten luettavaksi sitten, kun siinä on kannet ja se on painettu.

Jäätävä myrsky

Tänään pääsen seuraamaan myrskyä Pohjois-Ahvenanmaalla. Mahtavaa, kaunista ja kylmää.
Säätiedotuksissa on varoitus kovasta tuulesta maa-alueella ja merellä. Lähdemme juuri sen takia kohti Havsviddeniä, joka sijaitsee Getassa.

Luonto näyttää hurjan puolensa, kun tuuli tarttuu vaatteisiini. Horjahdan sen voimasta, mutta en kaadu. Kun laskeudun alas, olen todella varovainen. Kuvittelen olevani "turvassa" ja sitten meri paiskaa aallot tuulen avustamina aallonmurtajan ylitse. Vesi on niin kylmää että tunnen pienten jääpuikkojen satavan päälleni. 

Ilma on niin hyytävä ja tuulinen, että välillä on pakko mennä autoon lämmittelemään.

Huomaamme, että paikalle on saapunut muitakin ahvenanmaalaisia myrskyä ihailemaan.

Photogaphs: Sari Mattsson

Pysähtyminen

Ateljeeni "pihalle" on ilmestynyt jotakin jännittävää ja salaperäistä. Tämä on paikka, johon valot syttyvät vuoden pimeimpään aikaan. Se laajentaa mahdollisuuksiani työskennellä Jungfruskärin neitsyen ulkokirjallisten asioiden parissa. Se vie minut matkalle.

Minun kannattaa odottaa kirjan valmistumista ja julkaisemista.

 

Tämä on todennäköisesti elämäni pisin projekti. Uskon että se kannattaa. 

Mielessäni pyörii Saima Harmajan runo: 

"On maa, johon kaikki polut katoaa. On rauhan maa."

Valaan kohtaaminen

 

Olemme vihdoin perillä, keikkuvassa laivassa Atlantin valtamerellä. Mukana on noin 50 ihmistä maailman eri kolkista. Ikähaitari on suuri: vauvasta vaariin.

Ilma on harmaa ja vene keinuu niin paljon, ettei kannella voi kävellä ottamatta ensin tukea jostakin. Rohkeimmat ovat kavunneet yläkannelle, jolta näkee molempiin suuntiin. Suolavesi roiskuu ja kastelee aina välillä meidät. Kaikki odottavat sitä suurta tapahtumaa: kohtaamista valaan kanssa.

Olemme olleet laivassa jo kaksi tuntia, sitten olalleni koputtaa nuori opas ja hän osoittaa merelle ja sanoo, että tuolla on valaita. Minä katson. Ensin en näe mitään, mutta sitten erotan selkäeviä ja isoja pyrstöjä. Vesi suihkuaa ja roiskuu eläinten hengitysaukosta.

Valaita on valtavasti. Pienimmät valaat hyppäävät ilmaan ja loiskahtavat kyljelleen. Me nauramme. Valaat tulevat yhä lähemmäksi meitä. 

Huomaan kuinka jotkut valaista nousevat pystyyn ja vilkuttavat meille evillään. Kysyn oppaalta miksi ne tekevät niin.

Opas kertoo, että ne tulevat katsomaan ja tervehtimään meitä. Valaat ovat uteliaita.

Seuraavan kerran kun yksi valas nousee pystyyn aika lähellä laivaa ja katsoo minua, niin silmäni kostuvat kyynelistä. Tunnen äärettömyyttä ja ikuisuutta. Sitä samaa mitä on tähtien ja avaruuden ihmettelemisessä. Sen voi kokea myös rakastelemisen aikana: silloin kun pääsee niin lähelle kumppania, että sulautuu häneen, aikaan ja ikuisuuteen.

Valaat ovat eläneet täällä miljoonia vuosia. Ne ovat paljon vanhempia kuin ihmiset. 

Olen saanut kokea yhden elämäni merkittävimmistä tapahtumista. Kohdannut valaan silmästä silmään. 

Näen tällä Lofooteille suuntauvalla matkalla myös valtavian kalaparvia, joita luulin aluksi taivaalla leijuvien pilvien varjoiksi. Ihmettelin aluksi sitä, kun taivas oli pilvetön ja varjot vuonon päässä liikkuivat. Kun tajusin niinden olevan kalaparvia, niin ei heti tehnyt mieli menä uimaan, saattaisivt vielä luulla ruoaksi.

Kohtaamiseni luonnon kanssa ja erityisesti valaiden kanssa sai minut pohtimaan ihmislajin typeryyttä ja ahneutta. kävellessäni  hiekkarannalla, johon oli kiinnittynyt erialisia muoveja ja muuta saastaa, voin pahoin. Kuka on antanut luvan tuhota kaunis, monimuotoinen ja ihmeellinen luonto täällä maapallolla? Milloin tämä saastuttainen pysähtyy? Ehkä sitten kun joku sopiva virus tappaa kaksijalkaiset hirviöt sukupuuttoon.

Kevättunnelmia

Kiusallista, että kustantaja ei ole halukas julkaisemaan teostani. Nyt se on siis jälleen kotona. Rehellisesti sanottuna se ei siis olekaan vielä valmis. Harmittaa...

Minä en anna periksi. Aion selvittää tämän homman voittajana!

Keväisellä kävelyllä poimin kamerallani kukkia, jotka ovat tulleet esiin. Aurinko houkuttelee myös perhoset kuoriutumaan koteloistaan. 

(Copyright: Sari Mattsson)

Sitruunaperhonen lentelee esiin ison katajan takaa ja sen lento on kuin  keijukaisten musiikkia. Se on nopea, enkä ehdi edes kaivaa kameraa esiin kun se on jo poissa. 

Käveltyäni mäkeä ylös tapaan nokkosperhosen. Myöhemmin suruvaipan. 

Yritän keskittyä luonnon kauneuteen. Metsässä olevat kasvien idut ovat kasvaneet eilisestä vähintään sentin. 

Ei kannata yrittää keskittyä vaan kannattaa luovuttaa. Heti kun antaudun, pääsen luonnon sisään ja olen osa sitä.

(Copyright: Sari Mattsson)

(Copyright: Sari Mattsson)

(Copyright: Sari Mattsson)

(Copyright: Sari Mattsson)

Kävelyn päätteeksi menen ateljeeheni Castelletiin. 

(Copyright: Sari Mattsson)

Axelina 1. on kestänyt hyvin talven yli ulkosalla. Löydät hänet vasemmasta alanurkasta. 

Käyn tervehtimässä häntä päivittäin.

(Copyright: Sari Mattsson)

Annan illan kietoa minut sisäänsä. Kuinka kaunis se onkaan. Maailma ympärilläni.  

(Copyright: Sari Mattsson)

(Copyright: Sari Mattsson)

Sisällä ateljeessa huomaan pisarat ikkunalasissa. Ne toistavat näkymän ylösalaisin.

(Copyright: Sari Mattsson)

Olen juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Olen kiitollinen, että elämä on johdattanut minut tänne.

Käsikirjoitus on valmis!

Käsikirjoitus on valmis! Se lähti eilen ensimmäiselle potentiaaliselle kustantajalle.
Olen vapautunut monen vuoden jyskyttävästä tunteesta jossakin syvällä aivojeni sopukassa. Välillä minulta loppui jo usko tähän hankkeeseen. En viitsinyt enää päivittää tätä blogia, sillä kyllästyin kirjoittamaan matkalle tulleista esteistä.

(Photo: Sari Mattson)

Muistan syksyn 2017, silloin käsikirjoituksen oli tarkoitus valmistua ollessani stipendiaattina
Strömmenissä, Anni Blomqvistin talossa Smskälassa. No, olkapääni meni huonoon kuntoon ja kirjoittaminen oli hidasta. Sitten tapasin elämäni rakkauden. 

Ensin ajattelin, että olen Ahvenanmaalla viikon kuukaudessa. Sitten ajattelin, että olen täällä kaksi vikkoa kuukaudessa. Vuokrasin asuntoni Haukilahdessa pois ja luovuin siitä kokonaan kesällä 2018. 

Ensimmäinen muuttokuorma tänne tuli suoraan Simskälasta residenssikauden päätteeksi. Skootterini ei mennyt takaisin mantereelle, vaan se sai ahvenanmaalaisen rekisteikilven. Menin syksyllä 2018 naimisiin. Pääsin viime talvena kirurgin pöydälle operoitavaksi, joten ei ihme, että tämä on kestänyt. 

Kaiken tämän keskellä remontoimme ateljeetani kaksi vuotta. Ihme on se, että olen pystynyt kirjoittamaan kaiken tämän keskellä. 

Tässä näkymä ateljeeni ikkunasta.

(Photo: Sari M)

Aloitin myös kuvanveiston  kesällä 2018. Tässä ensimmäinen osa 4 - 5 osaisesta teoksestani. Tulen luomaan kalliolle naisen, joka tulee ulos maasta. Tämä nainen on kirjani päähenkilö Axelina. 

(Photo: Sari Mattsson)

Olen aloittanut jo seuraavan osan tekemisen teokseeni. Betoni painaa niin paljon, että teen betonityön paikan päällä kalliolla. Nyt talvella voi tehdä runkoja valmiiksi. Tässä 2. osan alku:

(Photo: Sari Mattsson)

Toivon mukaan seuraava tämän blogin päivitys liittyy kustannussopimukseen.

Tie vapauteen

Tänään teemme vuoden viimeisen moottoripyöräretken mieheni kanssa. 

(Copyright: Sari Mattsson)

Heti kun moottori käynnistyy, niin minut valtaa kevyt tunne - aivan kuin lentäisin.

(Copyright: Sari Mattsson)

Auringon säteissä on menneen kesän heijastukset.

(Copyright: Sari Mattsson)

Taakse jäävät kesän riemukkaat hetket, juhannus, sukulaiset, ystävät, juhlat, konsertit ja huikea Norjan reissu.

(Copyright: Sari Mattsson)

Vuoden menneet vaalit ja turhat huolet katoavat vaihtuvien maisemien myötä. Haassa ulkoilevat uljaat ja kauniit hevoset kääntyvät katsomaan kun ajamme ohitse.

(Copyright: Sari Mattsson)

Me ajamme vapauteen. Näen edessäni värikkään syksyn.Tunnen suurta kiitollisuutta elämästä ja rakkaudesta toisiamme kohtaan.

(Copyright: Sari Mattsson)

Maisemat ovat tuttuja, mutta samalla uusia. Niinkuin elämä ja kaikki ne päivät jotka keskenämme jaamme.

(Copyright: Sari Mattsson)

Onnellisuus vyöryy keveänä hyökyaaltona sisääni. 

(Copyright: Sari Mattsson)

Rakastan elämää.

(Copyright: Sari Mattsson)

Rakastan miestäni. Vapautta, jonka tunnemme sisällämme ja näemme edessämme. Sitä suurta tuntematonta, joka meitä odottaa. 

(Copyright: Sari Mattsson)

On upeaa, kun ei tiedä kaikkea. Voi joka aamu herätä uuteen elämään ja antaa mahdollisuuden tulevaisuudelle.

Olen kirjoittanut Jungfruskärin neitsyen tarinan lähes valmiiksi. Saan sen todennäköisesti kustantajalle muutaman viikon sisällä. Vapaudun entistä enemmän. Saatan tuntea oloni niin keveäksi että nousen ylös taivaalle ja lähden lentoon. Minneköhän mahdan lennon jälkeen laskeutua?