On tullut luopumisen aika. Jäiden lähtö. Ensin ne ovat aivan paikallaan. Meren aaltoilu liikuttaa niitä altapäin ja näin jäät keinuvat. Paine saa aikaiseksi sen, että jää halkeilee. Sitten tulee tuuli ja aallot työntävät ne kasaan. Kun tuuli kääntyy, niin jäälautat ajelehtivat ulapalle. Pois näköpiiristä. Tämä tapahtuu tänään nopeasti. En ole milloinkaan nähnyt mitään vastaavaa.
Kuulin ystäväni Eilan miehen Thomaksen kuolemasta muutama päivä sitten. Kuolema on tullut lähelle jälleen kerran. On helppo verrata jäiden lähtöä ihmisen poistumiseen. Kun tuuli kääntyy ja tulee aika lähteä, niin on mentävä. Ihmisen omaa tahtoa tai hänen läheistensä tahtoa ei tuuli kysele. Se vain puhaltaa. Ihmisen ruumis maatuu ja palaa elämän kiertokulkuun samalla tavalla kuin jää mereen sulaa.
Ihmisessä on kuitenkin muutakin energiaa kuin ruumis. Itse uskon sielujen olemassaoloon.
Thomasken kuolema on minulle merkki siitä, että kirjan kirjoittaminen täytyy saada päätökseen. Olen kuullut jo kolmelta vanhemmalta jungfruskäreläiseltä että he haluavat lukea kirjani ennen kuolemaansa. Tahdon toteuttaa heidän toiveensa. Nyt ei ole kysymys ainoastaan minusta. He ovat avanneet minulle kotinsa ovet ja samalla portin saaren historiaan.
Katselen jäiden lähtöä hiljaa ihmetellen. Se on mahtava näky. Siinä on jotain ikiaikaista ja kuolematonta ja samaan aikaan kuitenkin kaikki katoaa. Elämän paradoksi. Nämä kuvat olen ottanut kotimme parvekkeelta.
 |
| (Copyright: Lumikki Laine) |
 |
| (Copyright: Lumikki Laine) |
 |
| (Copyright: Lumikki Laine) |
 |
| (Copyright: Lumikki Laine) |
 |
| (Copyright: Lumikki Laine) |
