Uusi dokumenttielokuva saaristosta: HOME. Somewhere / HEM. Någonstans

Kävin DocPointissa,  Helsingin dokumenttielokuvafestivaalilla, katsomassa Lotta Petronellan elokuvan Home.Somewhere/Hem.Någonstans. Olen tutustunut Lottaan yhteisten tuttavien kautta, mutta en tunne häntä mitenkään syvällisesti. Sen verran kuitenkin, että elokuva herätti kiinnostukseni, olen utelias hänen suhteestaan saaristoon. Myös aihe sinänsä kiinnostaa, koska elokuvassa liikutaan saaristomaisemissa ja tutkiskellaan siellä asuvien keski-ikäisten miesten ajatus- ja kokemusmaailmaa. Tiesin myös etukäteen missä elokuva on kuvattu, sillä olen myös itse liikkunut samoissa maisemissa.

Lotta Petronellan ohjauksessa meri eri vuodenaikoina näyttäytyy suurimmassa osin niin taivaallisen kauniina, että mieleni tekee heti ulkosaariston luodoille ihmettelemään luontoa. Dokumenttielokuvan päähenkilöt kertovat ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Odotin että filmi kertoisi enemmän heidän suhteestaan mereen, mutta filosofinen pohdiskelu ylettyy koko maailman olemassaoloon ja ihmisen osaan. Olen kuullut samoja ajatuksia saaristolaisilta omissa haastatteluissani. Nämä saaristolaiset ovat intellektuelleja koulutuksesta tai työstään riippumatta. Hem.Någonstans -elokuva alkaa yhtäkkiä toimia muusanani omaan satukirjaani varten. Saan elokuvaa katsoessani suoraan oivalluksen yhteen uuteen satuun. 

Maximin vanhassa elokuvateatterissa on tunnelmaa. Tekijöiden esittely ja yleinen keskustelu on alkamassa.

Elokuvan jälkeen valkokankaan eteen saapuu elokuvan tekijät, koko tiimi. Nyt minulle selviää, että Lotta on samanlainen saaristohullu kuin minäkin.  Ja että elokuva on aika pitkälle hänen oma kuvansa. Kun kysyn elokuvassa esiintyviltä miehiltä kuinka paljon he löytävät itseään elokuvasta, niin vastaus on että noin puolet. Mietin dokumenttielokuvien fiktiivisyyttä. Soitan vielä myöhemmin illalla ystävälleni, joka on työskennellyt televisiotoimittajana vuosikausia. Hän kertoo, että dokumenttielokuvat ovat aina jollakin tavalla tekijöidensä omia kuvia. Tietenkin! Sama juttu kuin meillä toimittajilla: valinnoilla on merkitystä.

Elokuvan musiikin on säveltänyt Lau Nau. Musiikki on nerokas kaikessa yksinkertaisuudessaan. Lau Nau kertookin, että alussa hän teki siitä aivan liian monimutkaisen, mutta hän sai paljon apua muilta, ja niin lopullinen versio sayntyi.  Luonnon ääniin sekoittuessaan elokuvan musiikki se saa minut yhdessä kuvien kanssa melkein meditatiiviseen tilaan. En tiedä, kuinka tämä elokuva toimii televisiossa, missä se tullaan ilman muuta esittämään. Saaristolaismaisemat pääsevät kuitenkin paremmin oikeuksiinsa isolla valkokankaalla. Onneksi pääsin elokuvan ensi-iltaan. Ensi-ilta on aina ensi-ilta ja oli ihana nähdä Lotta niin kauniina ja onnellisena. Hän on onnensa ansainnut!

Stockholm! Stockholm! part 2

.....jatkoa edellisestä päivityksestä.....kävelin siis Södermalmilta kohti vanhaa kaupunkia. Ilma oli harmaa ja kolea. Löysin pari kaunista näkymää:

Näkymä Slussenin sillalta vanhaan kaupunkiin.

Kiskot vievät.....

Katsellessani kiskoja muistin ne lukemattomat Inter rail -reissut Euroopassa teini-ikäisenä. Onneksi tuli tehtyä aikanaan, nykyään en enää jaksaisi. Jotakin reissumieltä ne kuitenkin nostattavat sisälläni. Huomasin vieressäni toisen ihmisen, joka oli innostunut kuvamaan samoja näkymiä kuin minä. Emme vaihtaneet sanaakaan, mutta aina välillä vilkuilimme toisiamme hyväntahtoisesti.

Olin katsonut jo edellisenä päivänä valmiiksi kirkkokonsertin. Ilokseni huomasin että S:T Görans kyrka sijaitsee Fridhemsplanin lähellä. Yövyimme usein Tukholmaan suuntautuvilla konserttimatkoilla ystävieni kanssa Fridhemsplanissa asuvan Jaanin luona, koska meille ei koskaan pälkähtänyt päähän edes hotelleissa yöpyminen. Olen nähnyt Tukholmassa useita artisteja ja bändejä aikana, jolloin kukaan ei juuri tullut Suomeen. Mieleenpainuvimmat keikat ovat olleet ehdottomasti Queen sekä Neil Young 1980-luvulla. 

Pala nuoruuttani sekä aikuisuuttani.

Pianokonsertin esiintyjä oli Henrik Löwenmark, joka loihti flyygelistä uskomattomia äänimaisemia. Konsertin nimi oli Psalmos Koralvariationer, eli psalmien koraalivariaatioita. Käsiohjelmaa lukiessani ja kappalevalikoimaa miettiessäni odotin jotakin perusluterilaista meininkiä. Yllätys olikin suuri kun pääsin lähes avaruudelliselle matkalle. Kirkossa oli hyvin tilaa ja mieleni olisi tehnyt heittäytyä pitkäkseen penkille, jotta olisin voinut hukkua musiikin ihmemaahan. Eihän se kuitenkaan meidän kultturissamme sovi. Kokemus oli kuitenkin ehdottoman positiivinen. Eikä maksanut mitään!

Taiteilija Henrik Löwenmark piti puheen ennen konserttia.

Viinamuseon syövereissä

Tänne löytää jokainen.

Olen päättänyt käydä jokaisella Tukholman vierailullani museossa, johon en ole vielä tutustunut. Tällä kertaa pohdin jo Ahvenanmaalla salakuljettajia, smugglare på svenska. Odotin museolta vähintään muutamaa kunnon tarinaa. En löytänyt sieltä yhtään.

Alakerrassa oli näyttely Vodkan historiasta ja lähinnä esiteltiin eri mainoksia ja pohdittiin hyvin kevyesti taiteen ja manonnan rajoja. Esimerkiksi oli nostettu Andy Warhol, joka rakasti rahaa ja rakensi tarkkaan oman julkisen imagonsa. Myös muita maailman maineeseen nousseita kultturihahmoja vilisi teosten nimissä. En lämmennyt tälle Vodkan mainonnalle.

Kukas kullanmuru se tässä on pullo suussa?

Viinamuseon alakerrassa on myös Galleria. Nyt siellä on esillä Frank Bowlingin näyttely Traingone. Itse pidin teoksista. Ja kolealla räntäsateella Galleria oli tyhjä. Pystyin heittäytymään. Mutta miksi näin hienolle näyttelylle oli valittu paikaksi tämä viinamuseo? En ymmärrä.

Eräs Bowlingin teos.

Yläkerrasta löytyy varsinaiset pysyvät näyttelyt. Esillä oli erilaisia viinapuolloja sekä laatikoita, mistä pystyi pumppua painamalla saamaan alkoholijuomissa käytetyn kasvin tuoksun. Ruotsalaisia juomalauluja pystyi harjoittelemaan asuntovaunussa. Tilassa oli paljon kosketusnäyttöjä, joista sai tietää esimerkiksi sen, että joka viides lapsi Ruotsissa kärsii jomman kumman tai molempien vanhempiensa liiallisesta alkoholin käytöstä. Kaikki muu materiaali oli mielestäni alkoholin mainontaa. 

Tällaiseen viinapulloon en ole vielä muualla törmännyt.
( Copyright Lumikki Laine)

Museoon saapui isompi seurue noin 30-40 vuotiaita miehiä, joukossa yksi nainen. Heillä oli mukana opas, joka työnsi viinakärryjä. Kyseesssä oli selvästi jonkun työpaikan virkistäytymistilaisuus. He ainakin ostivat museon idean, että ilo ilman viinaa on teeskentelyä. Itse olen aikoinani erikoistunut journalistina  päihde- ja väkivaltajuttuihin, enkä ymmärrä koko museon tarkoitusta. Museo on yksinkertaisesti kovaa bisnestä ja mainontaa.

Krapulahuone.

Yläkerrasta löytyy pari kokemuksellista huonetta. Ensin tuli vastaan darra -huone. Sitä markkinoitiin niin, että siellä sisällä kokee millaista on olla krapulassa. Menin sisään. Huone on pieni eteiseksi lavastettu tila, jossa on sininen valo. Taustalla soi äänimaisema, jossa on myös puhetta. Minulle ei tullut yhtään krapulainen olo. Miksi darra-huoneeseen ei ole laitettu oksennuksen tuoksua: joku voisi pumpulla aina välillä tuprauttaa. Ja kunnon vedenlorinaa, ulosteen hajua jne. Kokemus oli pliisu.

Toinen kokemushuone lupaa että sisään menijä saa kokea koko juomisen kaaren ensimmäisestä huikasta krapulaan. Isossa tilassa on makuupaikkoja, joiden yläpuolella on isoja televisioruutuja. Näissä ruuduissa pyörii filmi juomisesta. Minuun filmi ei vaikuttanut millään tavalla. Se on lähinnä pitkästyttävä. En ymmärrä miksi nykyajan tekniikkaa ei ole hyödynnetty tässäkään. Ehkä tarkoitus onkin antaa museovieraalle sellainen muisto, että vähän se krapula tuntuu, mutta juominen kannattaa aina.

Scala teatterissa 

Tämän illan lupaus muodostui lipusta sekä julisteesta.

Kiiruhdin viinamuseosta tapaamaan Anitaa, jonka olen tuntenut jo teini-ikäisestä asti. Menimme viehättävään kahvilaan vaihtamaan kuulumisia. Olin ostanut itselleni jo lipun  Barbara Hendricksin konserttiin Scala -teatteriin. En ole aikaisemmin kuullut tai nähnyt hänen esiintyvän. Heti sisääntuloaulan luona olevassa baarissa koin historian siipien havinaa. Kun katselin ympärilleni, niin huomasin ihmisten keski-iän olevan aika korkea. Muutama lapsi ja nuorikin oli paikalla. Myös narikka henki menneiden ajan huokauksia: hatuille oli omat paperiset narikkalappunsa. Olin joutunut keskelle niin kaukaista aikaa, milloin en ollut vielä syntynytkään.

Huomioni kiinnittyi upeisiin kristallikruunuihin. 

Teatteri oli sisältä samanlainen kuin monet Lontoon Westendin vanhat teatterit. Kun menin paikalleni, niin kaikki joutuivat tietenkin nousemaan seisomaan. Istuuduttuani huomasin jalkojen mahtuvan juuri ja juuri penkkirivien väliin. Vieressäni istui erittäin pitkä mies ja hän joutui vääntäytymään fakiirin tavoin ihmeellisiin asentoihin, niin että pystyi yleensä olemaan katsomossa. Keskustelin hänen kanssaan teatterista ja musiikista. Nautin siitä, että pystyn hoitamaan keskustelut ruotsinkielellä. Sali oli muuten kyllä lumoava. Vieruskaverini tiesi kertoa, että teatterissa oli aikoinaan esitetty myös kabareeta. Näin sieluni silmillä Marjatta-tädin lavalla eturivissä nuorena tyttönä heittämässä jalkaa korkealle muiden mukana. 

Kovin pitkäsääristen ei kannata ostaa lippua permannolta tässä teatterissa. 

Lava hohti sinisenä ja odotimme Barbaraa. Illan avasi Barbaran Bluesbändi. Miehet soittivat loistavasti. Yleisö eläytyi musiikkiin taputtamalla, huudahduksin ja riemulla ei ollut rajoja sitten kun illan tähti itse saapui lavalle. Barbara on noin 50-vuotias nainen, joka on syntynyt Afrikassa. Hän on toiminut muun muassa oopperalaulajana bluesin laulamisen lisäksi. Tässä konseretissa hän yhdisti oopperan ja bluesin. Laulutekniikkansa ja ahkeran jatkuvan harjoittelun ansiosta hänen äänialansa on aivan valtava. Nyt kun tekniikka ja eläytyminen olivat kohdallaan, niin konsertista muodostui valtava energian lähde. Tässä konsertissa ei tehnyt mieli mennä pitkäkseen. Tämä oli musiikillista ilotulitusta bluesin tahtiin. Kappaleet toimivat surullisten sanojen ja kaihoisan musiikin avulla ihmisoikeuksien julistajina.  

Blues stage.

Ilta oli oikein onnistunut. Konsertin nosteen  jälkeen oli palattava takaisin maan pinnalle. Ulkona satoi. Melkein kaikki lumet olivat onneksi jo sulaneet kaduilta. Kävellessäni tunnelbaanaan huomasin matkalla kodittomien leirin aivan Tukholman keskustassa. Siinä näkyy tämän ajan blues. Tunnen riittämättömyyttä aina kun näen kodittomien ihmisten kääriytyvän kosteisiin kylmiin kankaisiin ja yrittävän nukkua kadulla horteista untaan. 

Sateinen kaupunki on kaunis.
(Copyright: Lumikki Laine)

Stockholm! Stockholm! part 1

Päivät Tukholmassa hujahtivat ohitse nopeassa tahdissa. Majoituin tapani mukaan Marjatta -tädin luokse hänen lihapatojensa ääreen. En millään lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka ihmeessä jo lähes 90-vuotias jaksaa kokata niin maittavia ateroita ja osallistua kirja-projektiini. Marjatta nostaa aina uskoani tätä ihmiskuntaa kohtaan. Jos ajattelen hänen nuorena tanssineen oopperan baletissa pääosaa Joutsenlammessa ja esiintyneen myös lukuisissa muissa projekteissa, niin en voi kuin ihmetellä sitä nöyryyttä joka hänellä on elämää kohtaan. Nyt en puhu mistään nöyristelystä - hän ei matele kenenkään edessä, vaan sellaisesta terveestä asenteesta joka syntyy kun ihminen ymmärtää oman pienuutensa tässä maailmassa ja samalla ymmärtää kuinka tärkeää on olla läsnä juuri siinä hetkessä missä elää. Pääsin jälleen kerran sukeltamaan syvemmälle hänen elämäänsä ja siihen, mitä tapahtui kun tanssit oopperan lavalla oli tanssittu.

Södermalmin lumoissa

Käyn joka Tukholman vierailullani Södermalmilla. Juon siellä kupposen teetä hyvässä seurassa ja keskustelemme ystävieni kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä. Kuulin taas monta ihmeellistä tarinaa ilalla kynttilöiden pehmeässä valossa.

Seuraavana päivänä palasin paikalle: tahdoin verrata kirpputorien ja alennusmyyntien vaatteiden hintoja. Yllätyksekseni Emmauksen kirpputori oli aika täynnä ostajia. Eivätkä vaatteet ja tavarat olleet alennuksessa. Hinnat olivat hieman halvempia kuin kauppojen uudet ale-tuotteet. Pidän kierrätyksestä sen takia että osallitumalla siihen pystyn jollakin tavalla olemaan mukana tämän maapallon suojelemisessa. 

Emmauksen vintage-myymälän kattokoriste Södermalmilla Tukholmassa.
(Copyright: Lumikki Laine)

Lähdin kävelemään kohti Tukholman vanhaa kaupunkia. Otin matkalla pari kuvaa:

jatkuu huomenna koska tää kone on niin hidas.....

Viimeisen päivän tunnelmia Maarianhaminassa

Tänne Maarianhaminaan on viikon aikana tullut oikea talvi: lunta, jäätä ja pakkasta vaikka muille jakaa. Työviikko vierähti ohitse yllättävän nopeasti, vaikka tuntuu kuin olisin ehtinyt näkemään ja kokemaan kaikkea monen viikon edestä. Olen pyöräillyt ahkerasti joka ikinen päivä. Olen oppinut tekemään sirkustemppuja: kun pyörä kaatuu niin minä vaan hyppään vauhdissa pois ja juoksen eteenpäin kunnes vauhti loppuu jaloista. Tänään kuitenkin renkaat alkoivat luisua vaarallisesti kun siirryin jalkakäytävältä tielle. Pyöräilyintoni katosi taivaan tuuliin ja jouduin illalla turvautumaan auton kyytiin.

Maarianhaminan keskusta tänään keskipäivällä.
(Copyright: Lumikki Laine)

Ihmettelen jatkuvasti valon olemusta.
(Copyright: Lumikki Laine)

Tämän viikon tuotteita

Olemme tällä viikolla tehneet muistisairaiden ihmisten kanssa kuvasävellyksiä, tarinasävellyksiä, musiikkimaalausta, improvisaatiota pianolla sekä yhden runon, johon teen melodian seuraavaksi kerraksi. Sitten meillä on jo viisi omaa biisiä kasassa. Teemme ne siten, että kaikki pääsevät osallistumaan. Teksti muodostuu saduttamalla. En siis muuta siitä mitään.

Mozartin musiikki ja värit huokuttelivat maalaamaan.
(Copyright: Lumikki Laine)

Musiikkimaalauksessa kuuntelimme Mozartia. Pääsin käsiksi taiteen erääseen ominaisuuteen: se on aina enemmän kuin esimerkiksi maalattu kuva. Kuva houkuttelee katsojassa esille tarinoita. Tällä kertaa maalaaja innostui kertomaan omasta paratiisistaan. Saaristosta, jossa hän vietti nuoruuden kesänsä. Se oli lumoavaa kuunneltavaa. Samalla tavalla toimii myös musiikki: kuuntelija jatkaa sitä omilla mielleyhtymillään tai sen herättämillä muistoilla. Myös tämän ominaisuutensa takia taiteen menetelmät ovat niin hyviä muistisairaiden kanssa työskennellessä. 

Pizzajuhlat

Eilen illalla menin syömään pizzaa aukkaiden kanssa. Yllätys olikin melkoinen kun silmieni eteen avautui näky pitkästä ruokapöydästä pöytäliinoineen, kynttilöineen ja kaikkineen. Ihmisillä oli juomina viiniä, olutta, limua jne. Tunnelma oli hilpeä. Paikalla oli myös asukkaiden läheisiä. Muusikko Kalle Lund oli ottanut haitarin mukaan. Söimme, joimme, lauloimme ja nauroimme. Jotkut jopa pistivät jalalla koreasti musiikin tahtiin. Oli ihanaa nähdä kuinka asukkaat nauttivat. Aika pienillä asioilla voi saada paljon hyvää aikaiseksi.

Kun itsetunto ei riitä

Tänään minä soitin loppukonsertissa erään taitelijan tekemät kuvasävellykset. Ensin kiersin yleisön joukossa näyttämässä valokuvan, joka oli teoksen lähtökohtana. Sitten esitin kyseisen kuvasävellyksen. Taiteilija itse oli yleisön joukossa. Päädyimme Mailan kanssa tähän järjestelyyn siksi, että kuvasäveltäminen osoittautui kyseiselle henkilölle liian raskaaksi. Hän kyllä ymmärsi kaiken ja osasi toimia aivan loistavasti, mutta itsetunto oli sen verran koetuksella, että hän tuli levottomaksi. Hänellä oli jatkuva huoli siitä kelpasiko se, mitä hän teki. On järkyttävää kohdata tällaista. Ehkä kysymys on vain muistisairauden tuottamasta tilasta, mutta en voi kuitenkaan välttyä ajatukselta että jossakin vaiheessa elämäänsä tämä ihminen on joutunut inhoittavan arvostelun kohteeksi. Tämä on ensimmäinen kerta kun kohtaan tällaista (olen tehnyt näitä hommia vuodesta 2007). Aloin pohtia myös sitä, mitä tapahtuu koulukiusatuille lapsille ja nuorille, syntipukeille, sitten kun ikää kertyy lisää. Kantavatko he muiden aiheuttamaa tuskaa elämänsä loppuun asti. Paranevatko haavat koskaan niin että he uskaltavat tuoda itsensä esiin. Ajatukset masentavat minua....

Meren kylmä syli lohduttaa

Kun viikon viimeiset hetket olivat hoivakodissa ohitse, lähdin Lilla Holmeniin. Minulle on jo muodostunut tapa, että käyn pulahtamassa heti osastolla työskentelyn jälkeen. Nyt oikein odotin hyvää oloa. Tiesin sen tulevan heti kun nousen avannosta ylös. Ulkona oli taas ihmeellinen valo.

Mietin ketkä ovat istuneet tällä penkillä onnellisina.
(Copyright: Lumikki Laine)

Lilla Holmenin huvimaja.
(Copyright: Lumikki Laine)

Ahdistus alkoi jo väistyä kun sain uimakamppeet päälleni. Laiturilla minua tuli vastaan komea mies, joka käveli ilman jalkineita minua vastaan. Katsoin hänen jalkojaan ja sitten silmiin. Hän alkoi nauramaan. Vain toinen talviuimari ymmärtää toista. Ulkona oli kylmä. Heitin pyyhkeen naulaan, keskityin hengitykseen ja uin. Kun nousin ylös, niin tunsin adrealiinin virtaavan kehossani. Elämä hymyili.

Blue moment at the beach.
(Copyright: Lumikki Laine)

Kämpille päästyäni minulla olikin jo kiire syömään. Ruokailen usein asukkaiden kanssa. Tänään istuin pöydässä, jonka ääressä istuvien henkilöiden sairaus on kehittynyt jo aika pitkälle. Tarkastelin heitä. Kahdella heistä oli ruokalappu, sillä ruoka ei aina pysynyt haarukassa tai osunut suuhun. Eräs heistä järjesteli ruokaa ja ruokailuvälineitä jatkuvasti uuteen järjestykseen. Tallensin kaiken muistiini. Että osaisin kuvata ja kirjoittaa Alicesta, satukirjani päähenkilöstä, uskottavalla tavalla. Kun olin lähdössä eräs asukas tuli luokseni, otti minua kädestä kiinni, katsoi silmiin ja halasi. Tässä hoivakodissa on tarjolla niin paljon rakkautta. 

Nyt on aika lähteä pakkaamaan tavaroita. Huomenna illalla olenkin jo Tukholmassa miljoonakaupungin sykkeessä.

Tie vie erakkomunkin luokse

Aamulla kello pärähti soimaan jo viiden jälkeen. Onneksi olin pakannut repun valmiiksi jo yöllä. Mietin hieman onkos tässä nyt mitään järkeä, mutta en aamukoomassani kyennyt viemään ajatusta loppuun asti. Reipas aamutuuli puhalsi ja ulkona oli pakkasasteita. Kiitin luojaani siitä, että olin pukeutunut oikein. 

Maarianhaminan linja-autoasema aamulla kello 6.
(Copyright: Lumikki Laine)

Kaivoin taskusta kohtuullisesti käytetyn Ahvenanmaan kartan, levitin sen kuskin eteen ja ilmoitin hänelle, minne olin menossa. Kuljettaja lupasi pysäyttää auton oikealla pysäkillä. Hän kysyi oliko joku tulossa minua vastaan, vastasin ei ja selitin että olen menossa etsimään erakkomunkkia. Sitten kuski alkoi muistelemaan kuinka oli joskus ammoisina aikoina ollut mukana Hangon ortodoksisen seurakunnan järjetämällä Pietarin matkalla. Reissu oli ollut kuulema hauska ja eksoottinen. 

Ahvenanmaan teillä oli aamulla hiljaista.

Bussissa oli minun lisäkseni yksi matkustaja. Yritin pysytellä hereillä, että en vahingossa joutuisi Simskäliin, siis sinne, missä on Anni Blomqvistin kotitalo. Siellä nimittäin oli tämän bussin pääteasema!

Vastassani oli uskomattoman tiheä pimeys.

Kuljettaja pysäytti bussin keskelle pimeää. Suoraan tien alkuun. Hän sanoi, että se on helpompaa näin. Pilkkopimeässä voi olla vaikea löytää tietä. Onneksi ohut lumiharso peitti maan, muuten en olisi erottanut tien reunoja lainkaan. Tie oli umpijäässä. Minulla oli mukanani otsalamppu, jonka patterit olivat ehtyneet. Punainen toimi kuitenkin yllättävän hyvin. Päätin säästää loput paristojen latauksesta siten, että laiton lampun päälle ainoastaan silloin, kun näin autojen valojen vilkkuvan kaukaa. Minulla oli lisäksi takin päällä huomioliivit. En liiku Ahvenanmaalla missään ilman niitä. Tahdon tulla nähdyksi.

Kuvittelin miten romanttista olisi, jos ei tuulisi, ja taivan olisi tähtikirkas. Tähdet loistaisivat kuin taivaan lamput. Totuus oli kuitenkin se, että taivas oli pilvipeiton takana eikä mikään valaissut mitään. Sitten ymmärsin: minähän olen pyhiinvaellusmatkalla! Reippailin eteenpäin ja pitkän ajan kuluttua saavuin tien risteykseen. Kaivoin kartan esille, siirryin tienviittojen alle ja suuntasin kännykän valon viittoihin: tien nimet löytyivät kartaltani!

Kohti tuntematonta 

Kävelin eteenpäin pimeää tietä pitkin aika pitkään, ennen kuin ensimmäinen talo tuli vastaan. Se oli omakotitalo. Jouluvalot loistivat pihalla. Ohitin muutamia muitakin taloja. Vatsa kurni. Olin tehnyt eväät mukaan ja pysähdyin erään tienpätkän sivuun nauttimaan osan niistä. Löytäisinköhän erakkomunkkia lainkaan? Olisiko hän mahdollisesti matkoilla? Mitä jos hänellä ei olisi aikaa ottaa minua vastaan? Tai halua? Jos hän tahtoisi olla rauhassa? No, kaikella on tarkoituksensa ja jos korkeampi voima tahtoisi minun tapaavan erakkomunkin, niin silloin minä tapaisin hänet. Tämän tajuttuani pimeässä tarpominen pitkin liukasta pikkutietä Ahvenanmaan Sundissa tuntuikin kovin luontevalta. 

Pysähdyin aina välillä katsomaan oliko jossakin nähtävissä tien numeroita. Ja löysin oikean numeron, mutta epäilin sen olevan väärä, sillä erotin pimeässä tien päässä olevan talon, ikkunoiden lukumäärän perusteella, olevan aika iso. Mielestäni se oli liian iso siihen nähden, mitä kuvittelin erakkomunkin asunnon olevan.

Erotin kaukana tien päässä talon, jonka ikkunoista näkyi valoja.

Mietin, uskallanko. Pitäisikö perääntyä? Miksi? Ei! Nyt oli pakko uskaltaa, ei kai ainakaan mikään iso paha susi söisi minua suihinsa. Korkeintaan talo ei ollut erakkomunkin tai sitten munkki olisi minulle vihainen siitä, että häiritsin häntä. Kävelin rohkeasti tien päähän. Katsoin kävellessäni talon ikkunoista sisään: kodikkaan näköisiä lamppuja. Etupihalla oli jouluvaloja! Nähtävästi olin lukenut liikaa satoja vuosia sitten eläneiden erakkomunkkien tarinoita, joissa munkit asuivat maakuopissa tai pienissä hökkeleissä kaukana metsän uumenissa tiettömien taivalten takana, söivät marjoja ja seurustelivat villieläinten kanssa. 

Yllätys yllätys!

Koputin rohkeasti ovelle ja odotin. Sitten ovi avautui ja edessäni seisoi pitkä, iäkkäämpi mies, joka näytti erittäin yllättyneeltä. Hänellä oli päällään normaalit siistit vaatteet. Sanoin nimeni ja aloin änkyttää jotain, että anteeksi että häiritsen, mutta......kaivoin repustani muistikirjan, ja näytin miehelle nimeä ja osoitetta. Katsoin häntä ja tajusin. Taisimme yllättyä molemmat yhtä paljon.

Aika nopeasti päädyimme keittiön pöydän ääreen keskustelemaan. Pappismunkki Hierotheos on asunut omassa talossaan jo 40 vuotta. Hierotheos on kreikkaa ja tarkoittaa suomeksi käännettynä samaa kuin: Jumalan pappi. Hierotheoksen ympärillä leijui ihmeellinen rauha. Se rauhoitti minutkin. Tuntui kuin aika olisi kadonnut jonnekin tai pysähtynyt. Hän kertoi minulle avoimesti tiestään munkiksi, sekä ortodoksisen nunnan ja munkin tiestä yleensä. Minkä takia eri asteet, esimerkiksi koeaika, ovat tärkeitä. Keskustelimme myös kärsimyksestä, siitä että sen olemuksesta puhutaan liian vähän. Ja siitä väärinkäsityksestä, joka elää aika tiukasti edelleenkin joidenkin kristittyjen mielissä, että kärsimykset tai vastoinkäymisten olisivat Jumalan kostoa. 

Rukousta

Olin jo päättänyt aikaisemmin, että pyydän Hierotheosta rukoilemaan kanssani. Hän suostui ja katosi yläkertaan kirjastoonsa valitsemaan sopivaa ruokouskirjaa. Rukoilimme keittiössä. Hän luki. Kirjoitin listaan niiden lähimpien ihmisten nimet, joiden tiesin tarvitsevan apua. Sen lisäksi kirjoitin siihen Folkhälsanin hoivakodin asukkaiden nimet. Ja omani ja Mailan nimet. Tarvitsemme tukea haastavaan työhömme.

Otin puheeksi myös erakkomunkin mahdollisen yksinäisyyden. Erakkomunkki on yksin mutta ei yksinäinen. Hän on rukouksen kautta yhteydessä luostariveljiinsä ja -sisariinsa eli muihin munkkeihin ja nunniin. Keskustelimme vielä ns. yliluonnollisista asioista. Kyselin myös paljon muista asioista, kova kyselemään kun olen aina ollut. Olenhan toimittaja. Olen päättänyt, että en tee lehtijuttuja tämän Om Jungfruskärs öbor -projektini aikana, mutta nyt houkutus on liian suuri. Kysyin suoraan saisinko tehdä jutun. Ja vastaus oli: saisin! Poikkeus vahvistaa säännön! Molemmin puolin. Hierotheos kertoi, että aikaisemmin hänellä kävi enemmän vieraita. Nykyään hän ei enää jaksa ottaa heitä vastaan.  Ja siinä minä istuin keittiön pöydän toisella puolella - vieras.

Kotimatkalle

Minun oli aika lähteä takasin Maarianhaminaan. Musiikkisessiot osastolla alkavat aina yhdeltä iltapäivällä. Hierotheos joutui vielä pyytämään yhteystietojani. Minulle käynti hänen luonaan oli niin suuri elämys, että unohdin aivan tavanomaiset käyttäytymissäännöt.  Kysyin vielä saisinko ottaa pari valokuvaa. Hän suostui! Puheli vaan jotain kun ei ole munkin kaapua päällä. Sanoin ettei se haittaa. Kun hyvästelimme, niin Hierotheos sanoi, että minulla on pitkä matka käveltävänä. Sanoin että kolme ja puoli kilometriä ei ole mitään, Hierotheos vaikutti jotenkin huvittuneelta. 

Matka bussipysäkille muodostui yllättävän pitkäksi. Kun poistuin ulkoilmaan, niin kaikkialla oli valoisaa. Oli mielenkiintoista nähdä millaisia maisemia olin ohittanut aamuyön pimeydessä. Seuraavat kuvat puhuvat puolestaan.

Talo tien päässä.
(Copyright: Lumikki Laine)

Kaunista puuta.
(Copyright: Lumikki Laine)

Tosi ahvenanmaalaista :)
(Copyright: Lumikki Laine)

Salaperäinen kellari.
(Copyright: Lumikki Laine)

Paikallinen "posti".
(Copyright: Lumikki Laine)

Uusi tie
(Copyright: Lumikki Laine)

Toinen "posti".
(Copyright: Lumikki Laine)

Kevät tulee vaikka väkisin.
(Copyright: Lumikki Laine)

Nyt tajusin, että olin aivan oudoissa maisemissa.
(Copyright: Lumikki Laine)

Sundin erämaata.
(Copyright: Lumikki Laine)

Ahvenanmaan lakeuden kutsu.
(Copyright: Lumikki Laine)

Talo, jossa voisin asua.
(Copyright: Lumikki Laine)

Kuin ihmeen kaupalla löysin päätielle.
(Copyright: Lumikki Laine)

Ehdin bussipysäkille ajoissa - juuri ennen bussin tuloa.
(Copyright: Lumikki Laine)

Hilding Blomqvistin luona - Hos Hilding Blomqvist

Aamureippailun jälkeen vaihdoin normaalit city-vaatteet päälle, hyppäsin pyörän selkään ja polkaisin kohti Norraesplanadia. Siellä pyörin jonkun aikaa edes takaisin: kaikissa taloissa ei ollut numeroita lainkaan ja saman numeroisia taloja oli aika liuta vierekkäin. Lopulta turvauduin muiden ihmisten apuun ja oikea talo löytyi.

Hilding on veljensä Holgerin lailla sympaattinen, pitkä ja komea mies. Olen niin kiitollinen siitä kuinka ystävällisiä ihmiset ovat olleet minulle. Istuimme Hildingin kanssa kirjastohuoneessa, johon oli hankittu myös kangaspuut eräälle lapsenlapselle. Rakastan niin tuota saaristolaisille ominaista lämmintä ja pehmeää suhtautumista lapsia kohtaan. Olen huomannut tuon piirteen jokaisessa jungfruskäreläisessä, jonka olen kohdannut. Hildingin vaimo tarjoili meille kahvia, pullaa ja keksejä. 

Eläimet ystävinä

Hilding syntyi Jungfruskärissä kotitalonsa pohjoisessa kammarissa vuonna 1942. Hänen ensimmäinen lapsuudenmuistonsa on kuinka hän äyskäröi vettä veneen pohjalta. Isoveli Holger on myös veneessä. Äiti on lähellä, ja on onnellinen olo. Suurin osa Jungfruskärin lapsista oli tuohon aikaan lähestymässä nuoruusikää. Alicekin oli jo 22-vuotias. Tämän takia Hildingillä ei ollut saman ikäsiä leikkitovereita. Niinpä Hilding leikki eläinten kanssa. Perheellä oli kaksi lehmää, lampaita ja muita eläimiä. Hilding muistaa jutelleensa eläimille paljon. Hän oli erään erittäin vihaisen lehmän kaveri. Kun tämä lehmä piti saada aikuisena veneeseen kuljetusta varten, niin isot ihmiset eivät onnistuneet millään konstilla. Suuret lehmät ovat oikeasti vaarallisia olentoja, varsinkin suuttuessaan ja pelon vallassa he saattavat ryhtyä todella rajuihin tekoihin. Hiding oli tuntenut lehmän aivan vasikasta asti. Kun hän huomasi, että aikuiset eivät pärjänneet, hän meni, otti ohuen narun ja pujotti sen eläimen kaulaan. Sitten hän vain käveli lehmän kanssa veneeseen. Tämä esimerkki kertoo erittäin paljon siitä, kuinka läheisiä ja luontevia suhteita lapset ovat aina solmineet eläinten kanssa. Hilding kertoi myös lapsuuden perheen koirasta Lyrasta. Hän keskusteli paljon koiran kanssa. Hilding oli aivan varma että koira kertoi isällekin kaikenlaisia asioita.

Holger ja Hilding Blomqvist
(Hilding Blomqvistin arkisto) 

Hildingin äiti Ali Blomqvist lähdössä hakemaan vettä.
Takana näkyy Nölstö, jossa lehmät laidunsivat.
(Kuva: Hilding Blomqvistin arkisto)

Hildingin lapsuudesta piirtyy satukirjojen kuva silmieni eteen, kun hän kertoo kuinka ihmiset kokoontuivat illan pimetessä aina yhteen jonkun kotiin. Pöydälle sytettiin kynttilä tai öljylamppu. Aikuiset istuivat ja kertoivat tarinoita menneistä ajoista. Lapset kuuntelivat hiljaa. Tämä oli aikaa, jolloin Jungfruskärissä ei ollut sähköä ja ainoastaan yksi puhelin. 
Muutos oli valtava kun pieni poika joutui muuttamaan Houtskariin sukulaisten hoiviin koulun takia. Jungfruskärin kansakoulu oli lakkautettu. Sukulaiset olivat ystävällisiä ja pitivät Hildingistä hyvää huolta, mutta koti-ikävä oli suunnaton. Kotiin ei päässyt muuta kuin joululomalla ja kesäisin.

Blomqvistin perhe: Takana äiti Ali, Hildingin vasemmalla
puolella isoveli Holger ja oikealla puolella isä Hjalmar.
(Kuva: Hilding Blomqvistin arkisto)

Hildingin palasi Jungfruskäriin 14-vuotiaana ja vietti siellä kaksi vuotta. Sen jälkeen hän suoritti kansankorkeakoulun ja sai lahjakkaana oppilaana stipendin Islantiin. Elämä internaatissa muiden opiskelijoiden kanssa oli hauskaa. Koulujärjestelmä oli erilainen ja kaikki uutta, mutta Hilding oppi puhumaankin islantia. Stipendillä maksettiin ainoastaan opiskelu ja asumiskulut. Hildingin oli hankittava työpaikka päästääkseen kotiin. Niinpä hän meni töihin kalastajaksi troolariin. Hilding ei ollut veljensä lailla mikään innokas kalastaja, kalat olivat hyviä lähinnä ainoastaan ruokapöydässä. Mutta hän hoiti hommat ja pääsi kotiin! Sitten kutsuikin Dragsvik eli armeija.
Hilding oli usein kesätöissä poliisina Maarianhaminassa. Kesällä tarvittiin lisäväkeä turistilaumojen takia.  Elämä vei nuorukaisen myös Ruotsin puolelle Tukholmaan muutamaksi vuodeksi. 
Myöhemmin Hilding suoritti sitten poliisikoulunkin. Se kesti siihen aikaan neljä kuukautta. Hilding työskenteli rikos-osastolla 24 vuotta. Tämän jälkeen hän opiskeli merimieskoulussa ja toimi merimiehenä toiset 24 vuotta. Hänen elämänsä on ollut värikäs muiden jungfruskäreläisten tapaan. Oli oikea nautinto kuunnella kaikkia kertomuksia.

Toinen veneessä syntynyt!

Hinding kertoi minulle, että Unon lisäksi eräs toinenkin jungfruskäreläinen on syntynyt veneessä: Ingmar Finneman. Hän syntyi, kun hänen äitinsä oli matkalla Turkuun. Ingmar asuu myös Maarianhaminassa. Taas löytyi yksi haastateltava lisää. Siihen jungfruskäreläiset sitten loppuvat. Ingmarin lisäksi on olemassa Ulla Holmberg Sipoossa. 
Hilding muistaa Alicen iloisena ja viisaana naisena. Alice oli saaren intellektuelli. Ihanaa kuulla! Täytyyhän minun kirjailijana olla päähenkiöni puolella. Tai siis Alice on päähenkilön esikuva, muistutan tästä asiasta nyt yhtä paljon itseäni kuin teitä.

Sininen hetki

Päivän päätteeksi alkoi illan sini laskeutua ja mieleni halaji rannalle. Nyt kun omistan tuon pyhän pukukopin avaimen ja olen paikallisen seuran jäsen, niin luonnollinen rentoutuminen tapahtuu Lilla Holmenissa. Merivesi oli niin virkistävää. Ilma tyyni. Kun nousin vedestä niin laiturille juoksi ikäiseni nainen, joka otti vaatteet pois ja pulahti kylmään veteen. Sen jälkeen keskustelimme niitä näitä, aivan kuten kotona Espoossa. Eri paikka, toiset maisemat ja ruotsin kieli. Muuten aivan sama juttu. Olin tullut kotiin!

Sininen hetki Lilla Holmenissa.
(Copyright: Lumikki Laine)

Ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan

Eilen kiiruhdin pyhällä voimalla linja-autoasemalle, mutta keskusteltuani kuljettajan kanssa ymmärsin, että en ehtisi tavata pappismunkkia kuin muutaman minuutin mikäli olisin lähtenyt seuraavalla, eli klo 16.00, autolla Sundiin. Päätin yrittää uudestaan ensi viikolla, aamun ensimmäinen linja-auto lähtee klo 6.05. 

Ehdin eilisen aikana vierailla paikalisessa urheilulajien mekassa eli Ålands Motionsförbundetin toimistossa. Sieltä löysin oikean ihmisen ja sain avaimen Lilla Holmenin avantouimareiden klubin pukuhuoneeseen. Saan kuulema pitää avaimen ikuisesti. Minun piti kuitenkin liittyä samalla jäseneksi Ahvenanmaan liikuntaliittoon. Viimeksi olen kuulunut urheiluseuraan tai liittoon 14-vuotiaana kun pelasin sulkapalloa. Nopean sulkapalloilijan urani aikana sijoituin jopa kolmanneksi SM-kilpailuissa. Tästä tuleekin mieleeni, että ehkä minun pitäisi jossakin vaiheessa osallistua sitten avantouinnin SM-kilpailuun vai lähtisinkö peräti kilpailemaan suoraan MM-tasolle?

Upouusi jäsenkorttini!
(Copyright: Lumikki Laine)

Minulta puuttuu kylpytakki. Polkaisin fillarilla paikalliseen ostoskeskukseen kaupungin ulkopuolelle. Pyöräily muuttui extreme-lajiksi sen jälkeen kun tiellä oli 30 senttimetriä vettä, eikä lammikkojen pohjaa näkynyt. Siellä saattoi olla jään lisäksi mitä tahansa muuta jännää. Pyörässäni ei ole talvirenkaita. Ostosparatiisista ei löytynyt lompakolleni sopivaa kylpytakkia. 

Kämpille päästyäni päätin soittaa hieman kitaraa. Kitaran johto onkin Espoossa. Sellainen on pakko hankkia ennen kuin työt alkavat maanantaina. Pienen elektroakustisen kitarani ääni ei riitä ilman vahvistinta. Myöhemmin illalla tapasin muutaman tuttavan, ja selvisi että aika moni heistä harrastaa avantouintia. Jotkut ovat jopa jäseniä samassa klubissa kuin minä.

Paratiisin avain. Huomaa: täällä on rannalla myös pieni pelastusvene!
(Copyright: Lumikki Laine)

Jäljistä päätellen paikalla oli käynyt muitakin uimareita.
(Copyright: Lumikki Laine)

Kuvassa olevalle narulle tuli heti käyttöä. Se estää pyyhettä lähtemästä tuulen mukana.
(Copyright: Lumikki Laine)

Portaat paratiisiin.
(Copyright: Lumikki Laine)

Vielä on Lilla Holmenin linnuilla mahdollista pulikoida sulassa vedessä.
Heidän mökkinsä on kyllä joutunut tulvan uhriksi.
(Copyright: Lumikki Laine)

Kirppareita metsästämässä

Ennen pulikointia raikkaassa merivedessä etsin kirppareilta kylpytakkia ja kitaran piuhaa. En löytänyt kumpaakaan. Stora Loppis on lopetettu. Paikalla ei ole mitään. Menin siis Emmauksen kirppikselle. Sieltä löysin valtavan kirkkaan keltaisen pyyhkeen: 3 euroa. Ostin sen. Kyselin myös muita kirppiksiä ja myyjä näytti oikein kartalta mistä saattaisin löytää kitaran piuhan. Ajoin kieli vyön alla taas muutaman kilometrin, mutta mitään kirpparia ei tullut vastaan. Ymmärsin että täällä kannattaa kaikki aina tarkistaa netistä jos ei halua ottaa riskiä. Päätin sitten saman tien pyöräillä Maarianhaminan ympäri ja niinpä kylmään meriveteen pääseminen oli erittäin virvoittavaa.

Löysin Emmauksesta kaksi uutta kirjaa kokoelmiini.
(Copyright: Lumikki Laine)

Kun pääsin internetin ääreen ja menin Face Bookiiin, niin huomasin että minulle oli tullut ilmoitus suuresta kirpputorista aivan Maarianhaminan keskustassa. Joudun nähtävästi taas kerran miettimään toimintatapojani. Olen jotenkin ajatellut että en viitsi seikailla netissä muuta kuin iltaisin. Mutta....

Jotain hyvää

Jännitys pukkaa aika usein päälle, kun minun tarvitsee lähestyä uusia ihmisiä. Tänään etsin kuumeisesti merikapteeni Holger Blomqvistin veljen puhelinnumeroa. Ei auttanut muuta kun soittaa Holgerille. Sain numeron ja soitin Hilding Blomqvistille. Kun sain Hildingin puhelimen toiseen päähän, niin esittelin itseni ja asiani. Ja kas! Niinpä olen menossa vierailulle huomenna iltapäivällä hänen luokseen. Hän asuu aivan Maarianhaminan keskustassa. Veljekset ovat molemmat syntyneet Jungfruskärissä.