Ohi on

Yirtän luoda työpöydälleni järjestystä. Olen hämmentynyt, sillä olenko nyt ihan oikeasti kirjoittanut kaikki tekemäni Jungfruskärissä syntyneiden ihmisten haastattelut ??? Eli eräs tämän projektin osa näyttää olevan tehty kokonaisuudessaan! Se on ihme. Tai sitten vaan työn tulos.

Suunnistan perjantaina eli ylihuomenna Braken Arkiviin ja etsin tietoa ainakin siitä ilmalaivasta, joka lensi Jungfruskärin ylitse (olettaisin sen olleen Zeppelin), myrskyistä ja kovista ukkosista jne. Minua kiinnostaa myös Jungfruskärin Hamnössa aikoinaan asuneet munkit. Onneksi arkisto on kesällä auki.

Mutta mutta!

Se voi olla niin pienestä kiinni....

Nyt kun raivasin työpöytäni pintaa, löysin jälleen kerran lisää neitseellistä haastattelua: noin tunnin verran Alicen tarinoita. Tämä sama juttu tapahtui minulle jo Hannan haastatteluiden kanssa aikaisemmin. No, ehkäpä tämä kertoo jotakin minun työpöytäni järjestyksestäkin....krhöm.... no joskus kannattaa siivota! Tai: minulla on niin kauan toivoa, kuin työpöydälläni on tarpeeksi paperia ja roinaa, joita käännellä – seiltähän noita aarteita löytyy, kun tarpeeksi kauan ihmettelee.

Ahkeruus palkitaan

Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen siihen, että ymmärrän entistä paremmin ruotsia. Mutta olen kyllä juossutkin Journalistiliiton Svenska klubbenissa ahkerasti, lukenut iltaisin ruotsinkielisiä kirjoja, kuunnellut ruotsinkielistä radio-asemaa jne. Hakeuduin jopa erääseen ruotsinkieliseen vertaistukiryhmään erään asian tiimoilta, jotta puhekykyni pysyisi edes jotenkuten yllä nyt kun Svenka klubben jäi kesätauolle. Eli olen panostanut! Enkä tarvitse avukseni sanakirjaa kovinkaan usein. Olen myös laiska käyttämään sitä. Puheen osalta kierrän asiat ja yritän selittää asiat toisin. 

Välähdyksiä Svenka klubbenista.

Alice löytää siivekkään ystävän

Kun vierailin Alicen luona, hän vei minut olohuoneeseen. Seinillä oli rivissä kehystettynä paljon vanhoja valokuvia. Muiden joukosta erottui värikuva, jossa Alicen kädellä istuu tiira. Alice halusi kertoa minulle kuvaan liittyvän tarinan.

Alicen ystäväpiiriin kuului myös luonnossa vapaana eläviä eläimiä. Kuten tämän tiiran lajitoveri, joka toi paljon iloa Alicen elämään.

Eräänä kauniina kevätpäivänä aurinko kultasi säteillään koko saaren ja mereen heijastuva auringon kilo sai aikaan näyn: aivan kuin veden pinnalle olisi asetettu miljoonia timentteja, joihin osuessaan valo sai ne sädehtimään ja tuikkimaan kuin taivaan tähdet.

Alice istui kotonaan Jungfruskärissä ja ihaili tätä luonnon omaa näytelmää. Tähän kauniiseen maisemaan ilmestyi lintu, joka naulitsi Alicen katseen itseensä. Lintu kaarteli talon pihalla edes takaisin ja siirtyi aina välillä lekuttelemaan ikkunan eteen. Hetken linnun käytöstä ihmeteltyään hän ymmärsi, että linnulla oli jotakin asiaa. Alice meni ulos puutarhaan. Lintu lensi alas rantaan ja Alice loikki perässä. He päätyivät rannalle kalan perkaus pöydän luokse. Vedessä oli puulaatikossa aamulla ongittuja kaloja. Alice nosti laatikon kantta, valitsi kaloista pienimmän, otti sen käteensä ja nosti kätensä ylös. Tiira teki salaman nopean iskun ja poimi kalan Alicen kädestä. Sen nielastuaan se palasi Alicen luokse, seisoi pöydän päällä, keikutteli päätään ja katsoi Alicea pienillä silmillään. He aloittivat keskustelun.
Kun Alice tämän jälkeen lähti kävelemään rannalta pois, hän tunsi jonkun koskettavan olkapäätään. Tiira laskeutui siihen. Tästä alkoi Tiiran ja Alicen vuosia kestänyt ystävyys.

Tämä oli ensimmäinen tiira joka saapui joka vuosi keväällä Jungfruskäriin. Se ilmestyi aina samoihin aikoihin Alicen ikkunan taakse. Sen jälkeen Alice meni alas rantaan ja lintu lensi hänen olkapäälleen. Sama näytelmä toistui vuosikausia.

Kuka tätä juttua oikein kirjoittaa?

Olen nyt kirjoittanut Alicen haastatelua 15 sivua. Ja samaan aikaan romaania, vähintään materiaalia siihen. Välillä tuntuu, että aivan kuin joku toinen hallitsisi tätä tarinaa. Onko se joku toinen minussa? Tämä tunne valtaa minut vahvasti, kun olen kirjoittanut katkelmaa pienen pojan hukkumisesta.

Itseasiassa tuntuu, että Alice alkaa kirjoittaa tätä romaania kanssani, kun hän miettii ääneen sitä, mitä tuo pieni poika on mahdollisesti ajatellut ja tuntenut juuri ennen hukkumista ja kuolemaansa. Alice eläytyy kertomukseensa niin, että hänen äänensä värisee, vartalonsa tärisee. Pienessä yhteisössä naapurit ovat olleet läheisiä ja varmasti pienen lapsen hukkuminen on saanut aikaan voimakkaita tunteita muissa lapsissa.

Alice pienenä tyttönä. Kuva on julkaistu kirjassa Jungfruskär i skiftet.

Haastattelun kuunteleminen on muutenkin mielenkiintoista: Alice ei selvästikään aina kuule kun puhun hänelle. Hän on kuitenkin niin ystävällinen ja avulias, että kun ei kuule, hän jatkaa kertomustaan ja huomaan, että hän oli itse kuvitellut kysymyksen. Eli Alice vastaa tässä haastattelussa osittain oman mielikuvituksensa luomiin kysymyksiin. Sehän sopii minulle. Pääsen monen uniikin tarinan äärelle ihmettelemään elämää Jungfruskärissä.

Arpajaisvoittoja?

Saan myös tietää asioista, joista en olisi kuuna päivänäkään osannut kysyä, koska en edes tiennyt sellaista olevan olemassakaan. Ja olen sentään lukenut kaikki saaristoaiheiset romaanit mitä olen käsiini saanut. Oma mielikuvitukseni ei olisi voinut loihtia niin hyviä kysymyksiä. Vastauksista pystyn päättelemään mitä hän kuvitteli minun kysyneen. Alice on kuitenkin koko ajan reaalimaailmassa. Hän ei huku tarinoihinsa, vaikka eläytyykin niihin vahvasti. Kun kuuntelen näitä kertomuksia, niin olo on kuin olisin voittanut päävoittoja useissa eri arpajaisissa.

Ei oppi ojaan kaada - jälleeen koulutuksessa

Olin tänään Journalistiliiton järjestämässä tilaisuudessa opiskelemassa haastattelutekniikoita. Sitä, kuinka saadaan haastateltava kertomaan asioista. Miten siihen vaikuttavat valmistautuminen, tilanne ja muut tekijät. En ole nyt tekemässä Jungfruskäristä lehtijuttua, mutta tarvitsen aivan samoja taitoja kun kohtaan ihmisiä tämän projektin aikana. Ja yllättävän monet näistä keinoista ovat vielä samoja, mitä tarvitaan taideterapeuttisissa tilanteissa. Tiedän, että minulla on näiden asioiden suhteen hyvät valmiudet tähän kirjaprojektiin.

Osallistun suurella ilolla laadukkaisiin kolutuksiin. Tänään oli yhdessä sellaisessa.
Kuvassa toimttaja Sanna Wallenius Me Naiset -lehdestä kertoo omista työtavoistaan.

Saattaa olla onni onnettomuudessa, että en osannut puhua ruotsia kovin hyvin siinä vaiheessa kun haastattelin jungfruskärissä syntyneet vanhukset. Pysyin hiljaa ja jaksoin odottaa ja antaa haastateltavalle paljon tilaa. Alicen kohdalla tästä oli selkeää etua. Ehkä vielä enemmän kuin Hannan.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

On tietenkin ollut kiinnostavaa tarkailla omaa taktiikkaa ja sitä, kuinka onnistuin Unon, Hannan ja Alicen kanssa. Alicen haastattelu on pisin, enkä ole vielä käynyt sitä kokonaan läpi. Minulla on ollut ammattitaidon lisäksi myös satumainen onni näiden kolmen haastattelun suhteen. Aivan kuin suojelusenkelini olisivat olleet sankoin joukoin liikkeellä. Tai sitten siellä on ollut paikalla näiden vanhojen, jo saaristossa asuneiden ja kuolleiden ihmisten henkiä. En vielä tiedä – mutta saattaa olla  että sekin asia selkenee minulle vielä tämän prosessin aikana.

Ei mitään ihmeellistä

Ortodoksina olen oppinut sellaisen totuuden, että raja elämän ja kuoleman välillä on ohut, hiuksen hieno. Kuolleet ovat keskuudessamme. Keskustelin kerran muutaman ikonimaalarin kanssa, ja ainakin kaksi heistä kertoi, että joskus se henkilö, jonka ikonia hän parhaillaan maalaa, tulee paikalle. Ja tämän nämä ikonimaalarit kertoivat maailman luonnollisempana asiana.

Jokaisella ortodoksilla on oma pyhä henkilö, jolta voi pyytää esimerkiksi esirukousta. Tässä kuvasa on minun henkilökohtainen pyhäni, joka on vanhan testamentin Saara.

Ei ole hoppu hyväksi

Vierailin Helsingin yliopiston kirjastossa ja löysin sieltä kaksi kirjaa Houtskärista: En bok om Houtskär del 1 ja del 2, sekä yhden Kökarista. Ne ovat hyviä lähdeteoksia. Kökarin historiasta kertovan kirjan on kirjoittanut Ulla-Lena Lundberg. Hän on myös kirjoittanut romaanin nimeltä Jää, jota luen parhaillaan. Minulla on tuo romaani suomeksi ja ruotsiksi. Luen sitä molemmilla kielillä. Olen päättnyt oppia ruotsinkielen!

Jungfruskärin neitsyen “luuranko” on valmis

Olen aloittanut kirjoittamaan myös oman romaanini tekstiä. Sen juoni, eli punainen lanka selvisi minulle maanantai-iltana. Nyt kerään sen ympärille lihaa. Kirjoittaminen sujuu luontevasti Alicen haastattelun purkamisen (eli kirjoittamisen) yhteydessä. Kirjoitan Alicen haastattelun ruotsiksi.

Kun sain kirjoitetua tuon kirjani “luurangon” eli juonen pää piirteissään, niin oloni keveni huomattavasti.

Mieleni on kuin tyyni meri – mutta pinnan alla liikkuu isoja kaloja, oikeita vonkaleita.

Ei se niin mennytkään

Päätös, että en pidä mitään kiirettä Alicen haastattelun purkamisella, oli ratkaiseva. Silloin kun on tarpeeksi aikaa, niin aivotkin toimivat paremmin. Liiallinen stressi on myrkkyä ja se tappaa luovuuden. Nyt koen, että tarina rakentuu vähän niin kuin itsestään samalla kun kuuntelen haastatteluja, luen kirjoja ja pengon arkistoja.

Olin vähän aikaa siinä uskossa, että minun pitää ensin kasata ja käydä läpi kaikki lähdeaineisto, ennen kuin ryhdyn kirjoittamaan. Mutta. Nyt tuntuu hyvältä.

Miten Bantu-uskonto liittyy tähän projektiin?

Tutustuin huhtikuussa afrikkalaiseen mieheen, joka on kotoisin Kongosta. Hän on arkkitehti ja muusikko. Keskustelimme viime viikolla monta tuntia eräässä ravintolassa. Hän kertoi minulle Bantu-uskonnosta, jota harjoitetaan hänen kotimaassaan. Olen aina ollut kiinnostunut ihmisistä ja heidän mielipiteistään, joten kuuntelin miehen tarinoita korvat hörössä.

Maanantaina minulle selvisi, että keskustelu vaikutti suoraan tarinani juoneen. Bantu – uskonnossa on paljon samaa, kuin saaristolaisten uskomuksissa ja heidän suhteessaan luontoon. Löytyy kaikenlaisia henkiä ja voimia. Minulle tuli myös mieleen ne kertomukset, joita olin kuulllut Kökarista. Siellähän on ollut tummaihoisia (tummempia kuin esimerkiksi kantasuomalaiset) ja pienikokoisia asukkaita aikaisemmin.

Mahtaako tässä olla Jungfruskäriläisten Kökarissa asunut esi-isä ?

Löysin vuosia sitten yllä olevan teoksen Kökarista kirpputorilta. Nauroimme kippurassa helteisenä kesäpäivänä kavereideni kanssa ulkona ravintolan terassilla, kun kuvittelimme tämän taulun esittävän Jungfruskäriläisten Kökarissa asunutta kanta-isää. Talulu on edelleen minun hallussani

Punainen lanka liittää tapahtumia toisiinsa

Olen todella kiitollinen jokaiselle muisitisairaalle ihmiselle, jonka kanssa olen saanut työskennellä. Erityisesti Liisalle ja Lailalle, jotka ensimmäisinä avasivat minulle ovet muistisairaiden maailmaan.

Tämän jälkeen olen tutustunut useisiin samojen sairauksien kanssa kamppaileviin ihmisiin.

Ilman heitä minulla ei olisi ollut valmiuksia kuunnella Alicen haastattelua tavalla, jolla nyt sen tein.

Olen siis kirjoittanut kolmasosan haastattelusta niin tarkasti kuin ikinä olen pystynyt.

Ymmärsin kirjoittaessani Alicen haastattelua, että nyt hyödyin litteroinnista, jota tein lopputyöni yhteydessä Sibelius Akatemiassa. Vaikka sitä silloin niin vihasin ja vakuutin itselleni, etten enää ikinä tee mitään sen kaltaista. Lopputyöni oli samalla osa pilottitutkimusta, jonka tein tohtori Seija Pekkalan kanssa vuonna 2011. Tämän pilottitutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, lisääkö valokuvista säveltäminen Alzheimerin tautia sairastavan henkilön puheen tuottoa. Esitin tulokset Tehyn Vanhustyön vastuunkantajat -kongressissa syksyllä 2011.

Uskon lujasti, että poikkitaiteellinen toiminta on avain kommunikaatioon muistisairaiden kanssa.

Kun ajattelen tätä asiaa, huomaan taas kerran kuinka kaikki asiat vaikuttavat toisiinsa. Haastattelin Alicen tosiaan yli kymmenen vuotta sitten. Jos olisin silloin purkanut nauhat, en olisi jaksanut olla yhtä kärsivällinen kuin nyt. En tuntenut muistisairauksia silloin. Nyt huomaan, että Alicella oli jo tuolloin merkkejä alkavasta Alzheimerin taudista. Sen kuulee puheesta.

Eräs tuttavani tarjoutui tuolloin, yli kymmenen vuotta sitten, auttamaan minua Alicen haastattelun kirjoitamisessa. Mutta hän ei ymmärtänyt Alicen puhetta. Se onkin vaativaa, koska hän puhuu paikoitellen nopeasti ja saaristoruotsia. Kaverini, jonka  ruotsin kielen taito oli melkein täydellinen, sanoi että Alicen puheissa ei ole välillä päätä eikä häntää. 

On hyvä opetella katsomaan maisemaa puiden takana. Ja nähdä se.

Muistisairaat ihmiset puhuvat välillä “järjettömiä” juttuja. Koska he sanovat välillä vahingossa vääriä sanoja. Heidän ajatuksensa saattaa lähteä harhailemaan kesken kaiken. Mutta he eivät ole tyhmiä eivätkä mielisairaita. Onneksi minulla ei ole ollut mahdollisuutta syventyä Alicen haastatteluun aikaisemmin. Olisin aivan varmasti hypännyt monen tarinan kannalta oleellisen kohdan ylitse.

Taivas suoraan Jungfruskärin yläpuolella.

Tunnen vahvasti kohtalon siipien havinaa – niin paljon tähän mennessä asiat ovat loksahtaneet paikoilleen tämän projektin suhteen. Täytyy koputtaa puuta, että hyvä onni jatkuu. Olen nyt kirjoittanut yhden kolmasosan Alicen haastattelusta. Enkä aio pitää kiirettä. Käytän kaiken sen ajan minkä tarvitsen. Voin tehdä tämän vain yhden ainoan kerran elämässäni. Ymmärrän sen ja kunnioitan sitä jotain suurta tuntematonta, joka on antanut minulle tämän mahdollisuuden. 

Vihdoinkin Alice!

Olen saanut siirrettyä Alicen haastattelut digitaaliseen muotoon. Jouduin tekemään työn yöllä, koska en tahtonut että tallenteisiin siirtyy ylimääräisiä ääniä. Öisin onkin rauhallista ja hiljaista. Viime yönä onnistuin kuuntelemaan kokonaisen nauhan nukahtamatta. Perjantain ja sunnuntain välisenä yönä nukahdin, sillä kun kuuntelin tallenteen sen lopussa kuului ainostaan kevyttä hengitystä. Minä en ainakaan kuorsaa!

Löysin internetistä ohjelman, jonka avulla pystyn käsittelemään ääntä. Uskon, että sen avulla saan kirjoitettua Alicen haastattelun kaikki kohdat muistiin. Hän on ehdottomasti tämän tarinan keskushenkilö. Aloitin toimittajan urani avustajana Yleisradiossa, joten kaikki tällainen äänten kanssa pelaaminen on ollut osa minua jo vuosikausia.

 Tässä hieman Alicen puhetta graafisessa muodossa.

Muistan kuin eilisen päivän sen, kun menin Alicen luokse kylään. Olin ottanunut jo etukäteen yhteyttä hoitokodin johtajaan Houtskarissa ja sopinut tapaamisesta. En pystynyt sopimaan asiasta suoraan Alicen kanssa, sillä hänen kuulonsa oli huonontunut radikaalisti. Silloin en vielä tiennyt että kaikkien huonosti kuulevien ihmisten kanssa kannattaa käyttää huulipunaa, koska he lukevat yleensä huulilta. En myöskään tiennyt, että hän tulee dementoitumaan. Enkä tiennyt sitäkään, että tulen opiskelemaan itse musiikkiterapiaa ja erikoistumaan muistisairaisiin ihmisiin.

Löysin Alicen asunnon helposti. Hän asui rivitalossa. Minua jännitti aivan tuhottomasti se, kuinka selviän hänen kanssaan. Olin kyllä petrannut ruotsinkielen taitoani keskustelemalla suomenruotsalaisten kavereideni kanssa ruotsia aina 15 minuuttia kerralla eri kahviloissa. Minulla on aina ollut useita ruotsinkielisiä ystäviä ja olin nuoruudessani jopa naimisissakin suomenruotsalaisen kanssa. Ymmärsin, mutta puheen tuottaminen ruotsiksi oli minulle vaikeaa.

Alice avasi oven ja otti minut sydämellisesti vastaan. Hän oli pitkä, karismaattinen, ystävällinen, valloittava, iloinen ja eloisa. Pidin hänestä heti. Huomasin kuinka paljon hän oli odottanut tätä tapaamista minun, tuntemattoman ihmisen kanssa. Alice oli kattanut keittiön pöydän kukkuralleen erilaisia suklaakeksejä, kakkuja, pullaa, pikkuleipiä ym. Hän yritti selvästikin hukuttaa minut niihin.

Oi ihana Jungfruskär!

Tunteet nousevat pintaan uudestaan

Olin edellisenä päivänä lähtenyt Helsingistä aamuyöllä matkaan ja nukkunut yöllä koiran unta vain muutaman tunnin, joten kolmen tunnin haastattelun jälkeen olin aivan puhki. En enää pystynyt seuraamaan tarinoita, mutta pidin nauhurin päällä ja juttuahan piisasi.

Kun kuuntelin haastattelua, niin kaikki haastattelun aikana tuntemani tunteet nousivat pintaan: niin paljon lämpöä, iloa ja valoa. Haikeutta. Rakkautta. Ymmärrystä. Tunnen onnea. Alicen haastattelu on ehdottomasti paras näistä kaikista jungfruskäriläisten saarella syntyneiden alkuperäisaukkaiden haastatteluista.

Alice esitteli minulle vierailuni aikana myös kukkiaan, ja yhden kohdalla hän pysähtyi ja sanoi: katso, tämä on aivan kuin minä. Näin tulee käymään jokaiselle meistä. Alicella oli hyvä uljas ryhti, hän kantoi itsensä hyvin, mutta sanoi minulle myös, että seuraavan kerran kun tavataan, niin hänellä on rollaattori. Hänellä oli loistava huumorintaju. 

Sähköä ilmassa

Hannan kolmannen haastattelunauhan kuunteleminen nosti itsetuntoani: se on hieno dokumentti kahvipöytäkeskustelusta ulkosaaristossa. Ajan kuvia aina 1900 – luvun alkupuolelta, sekä naurua ja iloista, kujeilevaa otetta tarinointiin.

Huomaan nauhaa kuunnellessani, että kysyn samoja asioita uudestaan, ja saan aina uusia vastauksia! Tällä kertaa kun otan pelot esiin, niin saankin yllättäen vastaukseksi, että Hanna on pelännyt aina salamointia, ukkosta ja kaatuvia puita.
Kuulen Bjonsin tilan tarinan 1930-luvulta taas kerran uudella tavalla: Hannan mukaan salama iski torpan nurkkaan, siitä se jatkoi matkaansa pöytään, ja koska mies istui pöydän ääressä niin salama luonnollisesti tappoi hänet. Sen jälkeen se siirtyi hellaan.
Eräs toinen versio menee niin, että salama iski Bjonsin torpan edustalla olevaan kallioon, juuri siihen kohtaan missä mies sattui seisomaan ja hän kuoli heti.

kuva: https://lh3.ggpht.com/pfWpDDOD_d0f-R6RirMjK_kFfhbICTpLOCZC-JDIpNIQvvgWcVbeHvSP9B1DKCeCiQ9y=w300-rw

Hieman kauhistuttaa, koska olen itse aina majaillut tuossa samaisessa torpassa, silloin kun olen saarella ollut. Ja kyllä siellä on silloinkin myrskyjä ollut ja ukkostanut.
Eräänä kesänä ukkonen pamahteli niin että koko torppa hypähti ilmaan ja kalliot tärisivät. Minä tietenkin lähdin ihailemaan valoshowta aitiopaikalle Bjonsin kallioille. Otin mukaan oikein makuualustan ja peiton, että oli mukavampi katsoa tuota luonnon ilotulistusta. Silloin siellä oli toinenkin ihminen paikalla mökissä ja hän liittyi seuraani. Ei paljon päätä paleltanut. Kun salama iskee ihmiseen, niin se menee kehon läpi vain kolmessa millisekunnissa. Se on tietenkin armelias tapa kuolla, koska se tappaa niin nopeasti. Mutta silti....
Tämän tiedon sain, kun googlasin tietoja ja kuvia, joita voisin julkaista täällä. Itselläni kun ei ole yhtään kunnollista kuvaa salamoinnista meren yllä. Tai yleensä salamoista lainkaan.

Kuva: http://i.kinja-img.com/gawker-media/image/upload/s--8RaEhpcu--/c_fit,fl_progressive,q_80,w_636/17wl4kpeam089jpg.jpg
Hanna kertoo, että Jungfruskäriin tullessaan ukkonen kiertää yleensä ensin koko saaren (siis kolmen pienen saaren ryhmän), sen jälkeen se pysähtyy pohjoiseen ja iskee sinne!

Toukokuun pakkomielle

Unolla on ollut pakkomielle tulla Jungfruskäriin aina viimeistään 20. toukokuuta, oli sitten kuinka kova myrsky tai kuinka kylmä tahansa. Eivätkä veneet olleet aikasemmin mitään kovinkaan turvallisia: ne olivat avoveneitä. Mukana seurasi myös kesävieraita, jotka kävivät saarella kalastamassa ja viipyivät viikosta kuukauteen.
Myös muilla saarella syntyneillä on ollut kuulemma sama pakkomielle. Hanna miettii, että se on oma sisäinen pakko, mutta miksi se on kaikilla aina samaan aikaan? Ehkä se on jonkun muun lähettämä pakko, joka tulee paikallisten ihmisten kautta esiin? Mitä siellä on tapahtunut 20. toukokuuta? Aion ehdottomasti ottaa siitä selvää!

Pelkona tuntematon koputtaja ja ruumiit rannassa

Hanna ottaa vielä kerran pelot esille: silloin kun olen yksin täällä, pelkään aina että joku tulee yöllä koputtamaan ulko-oveen. Se on pahinta mitä voisi tapahtua. Olen tietenkin kuullut mystisistä asioista, mitä täällä on tapahtunut, mutta en minä niistä välitä. Mystiikkaa täällä on paljonkin, mutta ei kummituksia ainakaan minun tietääkseni.
Miksi on niin tärkeää mainita tuosta asiasta useaan kertaan? Haluaako hän kertoa jotain, mitä ei kuitenkaan voi? Hanna pyytää minua näyttämään Jungfruskärin vanhaa karttaa ja osoittamaan ne paikat, mitkä olen kokenut mystisinä ja voimaannuttavina. Näytän ja Hanna vahvistaa kokemuksiani ja nyökkäilee mumisten hyväksyvästi vieressäni. Sen jälkeen hän kysyy mistä olen saanut kartan ja pyytää minua lähettämään siitä kopion hänelle.
Silloin kun olin itse saarella ensimmäistä kertaa yksin syksyllä kirjoittamassa, suurin pelkoni oli että rantaan ajautuu ruumis. Järjetön pelko. Sytyttelin mökissä illalla tuohuksia, ja katse tiukasti ikonissa kiinni rukoilin, että niin ei kävisi. Nukuin kuin tukki kaikki yöt enkä nähnyt ainuttakaan kuollutta ihmistä. Tehosivatko rukoukseni vai oliko minulla ainoastaan hyvä onni?

Maalaus: Jacob Van Ruisdael (1682)

On olemassa valokuva, jossa Hanna seisoo pienenä tyttönä 1930-luvulla ylhäällä kalliolla. Saarella ei ollut silloin juuri mitään kasvillisuutta, sillä lehmät olivat syöneet kaiken minkä saivat maasta irti. Jungfruskärissä on ollut myös kovia myrskyjä, jotka ovat vieneet kasvitkin mennessään. Tuuli on vienyt melkein kaiken – joskus lehdetkin puista.