Kuka tätä juttua oikein kirjoittaa?

Olen nyt kirjoittanut Alicen haastatelua 15 sivua. Ja samaan aikaan romaania, vähintään materiaalia siihen. Välillä tuntuu, että aivan kuin joku toinen hallitsisi tätä tarinaa. Onko se joku toinen minussa? Tämä tunne valtaa minut vahvasti, kun olen kirjoittanut katkelmaa pienen pojan hukkumisesta.

Itseasiassa tuntuu, että Alice alkaa kirjoittaa tätä romaania kanssani, kun hän miettii ääneen sitä, mitä tuo pieni poika on mahdollisesti ajatellut ja tuntenut juuri ennen hukkumista ja kuolemaansa. Alice eläytyy kertomukseensa niin, että hänen äänensä värisee, vartalonsa tärisee. Pienessä yhteisössä naapurit ovat olleet läheisiä ja varmasti pienen lapsen hukkuminen on saanut aikaan voimakkaita tunteita muissa lapsissa.

Alice pienenä tyttönä. Kuva on julkaistu kirjassa Jungfruskär i skiftet.

Haastattelun kuunteleminen on muutenkin mielenkiintoista: Alice ei selvästikään aina kuule kun puhun hänelle. Hän on kuitenkin niin ystävällinen ja avulias, että kun ei kuule, hän jatkaa kertomustaan ja huomaan, että hän oli itse kuvitellut kysymyksen. Eli Alice vastaa tässä haastattelussa osittain oman mielikuvituksensa luomiin kysymyksiin. Sehän sopii minulle. Pääsen monen uniikin tarinan äärelle ihmettelemään elämää Jungfruskärissä.

Arpajaisvoittoja?

Saan myös tietää asioista, joista en olisi kuuna päivänäkään osannut kysyä, koska en edes tiennyt sellaista olevan olemassakaan. Ja olen sentään lukenut kaikki saaristoaiheiset romaanit mitä olen käsiini saanut. Oma mielikuvitukseni ei olisi voinut loihtia niin hyviä kysymyksiä. Vastauksista pystyn päättelemään mitä hän kuvitteli minun kysyneen. Alice on kuitenkin koko ajan reaalimaailmassa. Hän ei huku tarinoihinsa, vaikka eläytyykin niihin vahvasti. Kun kuuntelen näitä kertomuksia, niin olo on kuin olisin voittanut päävoittoja useissa eri arpajaisissa.

Ei oppi ojaan kaada - jälleeen koulutuksessa

Olin tänään Journalistiliiton järjestämässä tilaisuudessa opiskelemassa haastattelutekniikoita. Sitä, kuinka saadaan haastateltava kertomaan asioista. Miten siihen vaikuttavat valmistautuminen, tilanne ja muut tekijät. En ole nyt tekemässä Jungfruskäristä lehtijuttua, mutta tarvitsen aivan samoja taitoja kun kohtaan ihmisiä tämän projektin aikana. Ja yllättävän monet näistä keinoista ovat vielä samoja, mitä tarvitaan taideterapeuttisissa tilanteissa. Tiedän, että minulla on näiden asioiden suhteen hyvät valmiudet tähän kirjaprojektiin.

Osallistun suurella ilolla laadukkaisiin kolutuksiin. Tänään oli yhdessä sellaisessa.
Kuvassa toimttaja Sanna Wallenius Me Naiset -lehdestä kertoo omista työtavoistaan.

Saattaa olla onni onnettomuudessa, että en osannut puhua ruotsia kovin hyvin siinä vaiheessa kun haastattelin jungfruskärissä syntyneet vanhukset. Pysyin hiljaa ja jaksoin odottaa ja antaa haastateltavalle paljon tilaa. Alicen kohdalla tästä oli selkeää etua. Ehkä vielä enemmän kuin Hannan.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

On tietenkin ollut kiinnostavaa tarkailla omaa taktiikkaa ja sitä, kuinka onnistuin Unon, Hannan ja Alicen kanssa. Alicen haastattelu on pisin, enkä ole vielä käynyt sitä kokonaan läpi. Minulla on ollut ammattitaidon lisäksi myös satumainen onni näiden kolmen haastattelun suhteen. Aivan kuin suojelusenkelini olisivat olleet sankoin joukoin liikkeellä. Tai sitten siellä on ollut paikalla näiden vanhojen, jo saaristossa asuneiden ja kuolleiden ihmisten henkiä. En vielä tiedä – mutta saattaa olla  että sekin asia selkenee minulle vielä tämän prosessin aikana.

Ei mitään ihmeellistä

Ortodoksina olen oppinut sellaisen totuuden, että raja elämän ja kuoleman välillä on ohut, hiuksen hieno. Kuolleet ovat keskuudessamme. Keskustelin kerran muutaman ikonimaalarin kanssa, ja ainakin kaksi heistä kertoi, että joskus se henkilö, jonka ikonia hän parhaillaan maalaa, tulee paikalle. Ja tämän nämä ikonimaalarit kertoivat maailman luonnollisempana asiana.

Jokaisella ortodoksilla on oma pyhä henkilö, jolta voi pyytää esimerkiksi esirukousta. Tässä kuvasa on minun henkilökohtainen pyhäni, joka on vanhan testamentin Saara.