Sähköä ilmassa

Hannan kolmannen haastattelunauhan kuunteleminen nosti itsetuntoani: se on hieno dokumentti kahvipöytäkeskustelusta ulkosaaristossa. Ajan kuvia aina 1900 – luvun alkupuolelta, sekä naurua ja iloista, kujeilevaa otetta tarinointiin.

Huomaan nauhaa kuunnellessani, että kysyn samoja asioita uudestaan, ja saan aina uusia vastauksia! Tällä kertaa kun otan pelot esiin, niin saankin yllättäen vastaukseksi, että Hanna on pelännyt aina salamointia, ukkosta ja kaatuvia puita.
Kuulen Bjonsin tilan tarinan 1930-luvulta taas kerran uudella tavalla: Hannan mukaan salama iski torpan nurkkaan, siitä se jatkoi matkaansa pöytään, ja koska mies istui pöydän ääressä niin salama luonnollisesti tappoi hänet. Sen jälkeen se siirtyi hellaan.
Eräs toinen versio menee niin, että salama iski Bjonsin torpan edustalla olevaan kallioon, juuri siihen kohtaan missä mies sattui seisomaan ja hän kuoli heti.

kuva: https://lh3.ggpht.com/pfWpDDOD_d0f-R6RirMjK_kFfhbICTpLOCZC-JDIpNIQvvgWcVbeHvSP9B1DKCeCiQ9y=w300-rw

Hieman kauhistuttaa, koska olen itse aina majaillut tuossa samaisessa torpassa, silloin kun olen saarella ollut. Ja kyllä siellä on silloinkin myrskyjä ollut ja ukkostanut.
Eräänä kesänä ukkonen pamahteli niin että koko torppa hypähti ilmaan ja kalliot tärisivät. Minä tietenkin lähdin ihailemaan valoshowta aitiopaikalle Bjonsin kallioille. Otin mukaan oikein makuualustan ja peiton, että oli mukavampi katsoa tuota luonnon ilotulistusta. Silloin siellä oli toinenkin ihminen paikalla mökissä ja hän liittyi seuraani. Ei paljon päätä paleltanut. Kun salama iskee ihmiseen, niin se menee kehon läpi vain kolmessa millisekunnissa. Se on tietenkin armelias tapa kuolla, koska se tappaa niin nopeasti. Mutta silti....
Tämän tiedon sain, kun googlasin tietoja ja kuvia, joita voisin julkaista täällä. Itselläni kun ei ole yhtään kunnollista kuvaa salamoinnista meren yllä. Tai yleensä salamoista lainkaan.

Kuva: http://i.kinja-img.com/gawker-media/image/upload/s--8RaEhpcu--/c_fit,fl_progressive,q_80,w_636/17wl4kpeam089jpg.jpg
Hanna kertoo, että Jungfruskäriin tullessaan ukkonen kiertää yleensä ensin koko saaren (siis kolmen pienen saaren ryhmän), sen jälkeen se pysähtyy pohjoiseen ja iskee sinne!

Toukokuun pakkomielle

Unolla on ollut pakkomielle tulla Jungfruskäriin aina viimeistään 20. toukokuuta, oli sitten kuinka kova myrsky tai kuinka kylmä tahansa. Eivätkä veneet olleet aikasemmin mitään kovinkaan turvallisia: ne olivat avoveneitä. Mukana seurasi myös kesävieraita, jotka kävivät saarella kalastamassa ja viipyivät viikosta kuukauteen.
Myös muilla saarella syntyneillä on ollut kuulemma sama pakkomielle. Hanna miettii, että se on oma sisäinen pakko, mutta miksi se on kaikilla aina samaan aikaan? Ehkä se on jonkun muun lähettämä pakko, joka tulee paikallisten ihmisten kautta esiin? Mitä siellä on tapahtunut 20. toukokuuta? Aion ehdottomasti ottaa siitä selvää!

Pelkona tuntematon koputtaja ja ruumiit rannassa

Hanna ottaa vielä kerran pelot esille: silloin kun olen yksin täällä, pelkään aina että joku tulee yöllä koputtamaan ulko-oveen. Se on pahinta mitä voisi tapahtua. Olen tietenkin kuullut mystisistä asioista, mitä täällä on tapahtunut, mutta en minä niistä välitä. Mystiikkaa täällä on paljonkin, mutta ei kummituksia ainakaan minun tietääkseni.
Miksi on niin tärkeää mainita tuosta asiasta useaan kertaan? Haluaako hän kertoa jotain, mitä ei kuitenkaan voi? Hanna pyytää minua näyttämään Jungfruskärin vanhaa karttaa ja osoittamaan ne paikat, mitkä olen kokenut mystisinä ja voimaannuttavina. Näytän ja Hanna vahvistaa kokemuksiani ja nyökkäilee mumisten hyväksyvästi vieressäni. Sen jälkeen hän kysyy mistä olen saanut kartan ja pyytää minua lähettämään siitä kopion hänelle.
Silloin kun olin itse saarella ensimmäistä kertaa yksin syksyllä kirjoittamassa, suurin pelkoni oli että rantaan ajautuu ruumis. Järjetön pelko. Sytyttelin mökissä illalla tuohuksia, ja katse tiukasti ikonissa kiinni rukoilin, että niin ei kävisi. Nukuin kuin tukki kaikki yöt enkä nähnyt ainuttakaan kuollutta ihmistä. Tehosivatko rukoukseni vai oliko minulla ainoastaan hyvä onni?

Maalaus: Jacob Van Ruisdael (1682)

On olemassa valokuva, jossa Hanna seisoo pienenä tyttönä 1930-luvulla ylhäällä kalliolla. Saarella ei ollut silloin juuri mitään kasvillisuutta, sillä lehmät olivat syöneet kaiken minkä saivat maasta irti. Jungfruskärissä on ollut myös kovia myrskyjä, jotka ovat vieneet kasvitkin mennessään. Tuuli on vienyt melkein kaiken – joskus lehdetkin puista.