Ensimmäinen kirje Alicelle

Majailen tälläkin Tukholman reissulla Marjatta -tädin luona. Hänen sohvansa on yksi maailman parhaita. Marjatta on myös erinomainen kokki. Mietin koko ajan milloin uskallan kysyä häneltä kirjoittaisiko hän Alicelle kirjeen. Sille Alicelle, joka on kirjani päähenkilö. Maltan mieleni aina toiseen päivään asti. Kysyn ennen kuin lähden ulos. Hän suostuu!

Tiesin sen! Koska Marjatta on taiteilija hän ymmärtää näitä juttuja! Minun ei tarvitse vääntää rautalangasta yhtään mitään!

Marjatta Tonemar kirjoittaa Alicelle kirjettä kotonaan.

Soitan Marjatalle kun olen kotimatkalla ja  kun pääsen perille, niin kirje on valmis. Olen onnesta kankea. Tällä matkalla aina Ahvenanmaan ensi hetkestä lähtien aivan kaikki on onnistunut, mutta nälkä kasvaa syödessä.Mietin sitä, pitäisikö minun pyytää Marjattaa kirjoittamaan lisää kirjeitä. Olisi mielenkiintoista kokeilla, jos saisin tähän saaristoaiheiseen satukirjaani dokumentaarisen tason eli Marjatan elämän kaaren kirjeiden muodossa.

Lamppu välähti päässäni kun kuuntelin Alicen haastattelua ja sitä, mistä hän unelmoi. Päätin silloin, että pyydän Marjattaa kirjoittamaan kirjeitä, mikäli hän on sellaisessa kunnossa että jaksaa. Onhan hän kuitenkin jo 86 -vuotias. Marjattaa pyysin kirjoittamaan juuri siksi, että hän sai elämässään ne ulkoiset asiat, joista Alice haaveili.

Tässä on tämä ensimmäinen kirje Alicelle. Se oli hieno hetki kun sain lukea sen.

Olen huono odottaja, mutta tiedän että monien asioiden kohdalla oikea ajoitus on todella tärkeää. Marjatan kirje on niin liikuttava ja ihana, että siihen vedoten pyydän lisää kirjeitä. Ensin minun täytyy kuitenkin kirjoittaa tarinaa eteenpäin, niin että Alice kasvaa hieman vahemmaksi. Marjatta vaikuttaa positiiviselta asian suhteen. 

Marjatta kävelyllä raikkaassa syysilmassa.

Ihania muistoja

Kävelyn jälkeen katselemme vanhoja valokuvia. Nyt keskityn niihin täysin. Kuvaan albumit. Sen jälkeen kirjahyllystä löytyy nivaska vanhoja oopperoiden, operettien ja muiden esitysten käsiohjelmia. Onneksi hän on säästänyt ne! Laitan kaikkien teidän lukijoiden iloksi tänne muutamia kuvia niistä. 

Marjatta oli tietysti mukana kun Suomen kansallisooppera vieraili Tukholman Kuninkaallisessa oopperassa.
Vuosi oli 1946 eli tällä käsiohjelmalla on ikää 68 vuotta!

Kuva operetista Mariza.

Ahvenanmaalta Tukholmaan

Katselen haikein mielin Maarianhaminan satamaa, kun laiva irtautuu laiturista. Mietin minkälaista on seuraavalla kerralla, kun palaan saarelle ja sen ainoaan kaupunkiin. Tunnen taas kerran soljuvani mukavasti uuden elämäni virrassa. Tarkoitan todella, että tunnen kaikin tavoin jonkun uuden alkaneen. Tämä jokin on niin merkittävää, etten tule koskaan enää sen jälkeen palaamaan entiselleni. Puhun tietenkin tästä kirja-projektistani, joka saa jatkuvasti uusia piirteitä. Ja niistä ihmisistä, ilmiöistä ja tapahtumista, joita kohtaan tällä matkalla.

Ohikiitävää on kaikki, aivan kaikki.

Hieman haikeana tunnen tuulen hyväilyn poskellani. Mieleeni palaa hetket hoivakodissa. Sen ihmiset ja heidän intonsa auttaa minua. Muistavatkohan he enää minua kun menen kolmen viikon päästä takaisin? Tuskin muistavat. Ovatkohan he kaikki vielä paikalla? Olen kyllä varautunut poismenoihin, mutta tiedän että kun sen hetki koittaa, niin itken, koska minä menetän. Heidän sielunsa pääsevät vapauteen, joten näissä menettämisissä on aina jotain hyvin lohduttavaa ja vapauttavaa. Jättäväthän he jälkensä kaikkiin tekemiinsä teoksiin ja kaikki yhdessä vietetyt hetket kietoutuvat mieleni sisälle. Jäävät sinne ja vaikuttavat siellä syntymässä olevan kirjani kuvauksiin ja tapahtumiin.

Pienet ulkosaaret katoavat, näköpiiriini jää enää ainoastaan pieniä luotoja,
kauempana häämöttää vielä Ahvenanmaan "mannerta".

Ja sitten kaikki muuttuu maidonvalkeaksi: taivas, pilvet, saaret, meri. Aivan kaikki. 

Kun viimeinenkin kaistale Ahvenanmaata jää taakseni, niin suuntaan kohti laivan tyhjää yökerhoa ja käyn nukkumaan. 

Hurja Tukholma

Tukholmassa tunnelbana tuntuu nielaisevan minut kitaansa. Innostun kuvaamaan. Mieleeni on painunut totuus, jonka mukaan kannattaa käyttää hyväksi juuri ne hetket, jolloin tulee kotiin tai vaihtaa rajusti tilaa, sillä silloin huomaa asioita, jotka jäävät tavallisesti rekisteröimättä. Maarianhaminan verkkaisen rytmin jälkeen miljoonakaupungin meininki on mukaansa tempaavaa ja hieman rauhatonta, niin tyhjää kuin tunnelbanassa onkin.

Tyhjässä tunnelbaanassa on vauhdin tuntua.

Tämä kuva tuo mieleeni lapsena näkemäni painajaiset,
joissa oli hurjia liukumäkiä, jotka eivät loppuneet ikinä.

 

On hyvin hämmentävää huomata, että olen kuvannut lapsuuden painajaiseni juuri tällä reissulla. En matkustanut millonkaan lapsuudessani enkä koko elämäni aikana vanhempieni kanssa ulkomaille, eli en käynyt ennen teini-ikääni milloinkaan missään maanalaisessa. Ihmettelen suuresti tätä kuvaa ja sen vaikutusta itseeni. Kuva ei herätä minkäänlaisia pelon tunteita, mutta pystyn lukemaan niitä siitä. Olen löytänyt lapsuuteni toistuvan painajaisen ja nyt pystyn tarkastelemaan sitä aivan rauhassa. Ihmeellistä.

Moderna Museet

Tätä tietä pitkin pääsee tuhansien teosten ääreen.

Olen viimeksi käynyt Tukholman Modernissa Museossa  viisi vuotta sitten. Pidän sitä hienona paikkana. Tiedän kaiken vaikuttavan kaikkeen ja olen Maarianhaminan taiteellisen työskentelyn jälkeen hyvin herkässä ja avoimessa tilassa, jolloin minun on helppo ottaa uutta vastaan. Taiteen yksi ominaisuus on ehdottomasti sen kyky saada teoksen katsoja/kokija, ajattelemaan sekä näkemään uudella tavalla. Katson näyttelyitä ajan kanssa, minulla ei ole kiire mihinkään eikä minnekään. En ehdi katsoa aivan kaikkea, mutta tiedän tulevani takaisin.

Kun museo menee kiinni, niin jään kuvaamaan ulkona olevia patsaita sekä maisemia kävelymatkallani kohti keskustaa. Rakastan tätä rauhaa, jonka tunnen sisälläni. Tietenkin se on jatkuvassa liikkeessä. En osaa oikein selittää sitä sanoin, mutta yritän: liikkuva rauha sisälläni.

Jään ihailemaan paatteja. Rakastan vanhoja veneitä ja laivoja.

Tämä kruunu löytyy monista Tukholman turistikorteista. Mahtaako olla kullattu?

Taiteen voima: kauneuden ja erottisuuden taju herää

Tukholman Fotografiska museon näyttelyt ovat mielettömän hienoja, lähdin katsomaan ruotsalaisen valokuvaaja Anders Petersenin näyttelyä, mutta rakastuin Amerikkalaisen Joyece Tennesonin ottamiin kuviin eri ikäisitä naisista. Hänen kuvansa ovat kauniita, eroottisia, hauskoja, intiimejä ja mysteerisiä. Toivon todella, että tämä näyttely tulisi myös Suomeen. Soisin sen olevan osa kouluissa annettavaa kuvataiteen opetusta .

Kun katselen kuvia eri ikäisistä naisista, niin huomaan kuinka eroottinen ja kaunis jo melkein 90-vuotias nainenkin on. Tämä kolahtaa heti. Jään kiinni itselleni. Minun on myönnettävä, että mainosten ja pornoteollisuuden esineellistävä tapa kuvata naisia on vaikuttanut minunkin käsitykseeni kauneudesta ja eroottisuudesta. Petersen saa minut näkemään uudelleen. Katsomaan eri tavalla. Tämä on todella arvokasta, sillä työskentelen iäkkäiden ihmisten parissa, joista suurin osa on naisia. Uskon, että tämän näyttelyn voima tulee ulottumaan työhöni. Näen jo nyt hoivakodin asukkaat uudesta kulmasta. Yhtä hienoja kuvia kuin Petersen, en osaa ottaa. Mutta odotan suurella mielenkiinnolla kuinka tulen heidät näkemään. Se vaikuttaa suoraan myös siihen miten kuvaan Jungfruskärin viimeisen neitsyen olemusta.

Tukholmalaist lokit aterialla

En ehdi kävellä kovin kauaksi museosta, kun näköpiiriini ilmestyy lokkilauma ja pari varista kadulla. Mieleeni pujahtaa teini-ikäisen tyttäreni ajanviete hyvän ystävänsä kanssa. Heillä on tapana dubata lokkeja Helsingissä. Eli he siis puhuvat lintujen ajatuksia ja sanomisia ääneen. Valitsevat ensin kumpi puhuu minkäkin linnun aatteita ja mietteitä. 

Kun kuvaan lokkeja, mietin mitä he puhuisivat ja ajattelisivat. Mutta lintuja on paljon.
Nyt nuorimman tyttäreni ja hänen ystävänsä olisi hyvä olla paikalla.

Jätän lokit herkuttelmaan ja jatkan matkaa. Ilta hämärtyy ja katulamput syttyvät. Joku laitapuolenkulkija horjuu kadulla vastaan. En kuitenkaan tunne minkäänlaista pelkoa. Ainoastaan sääliä häntä kohtaan. Kuvaan taloja ja ympäristöä.

Tukholmassa on noin 20 astetta lämmintä vielä alkuillasta.
Päädyn tämän kauniin ja vanhan rakennuksen pihalle ja sisään.

Eihän se ole reissu eikä mikään ellei ainakin kerran eksy kunnolla. Minun on tarkoitus olla tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Mutta kello on jo liian paljon ja hyppään ensimmäiseen bussiin joka tulee vastaan. Ajattelen, että ajan muutaman pysäkin välin. Ja niin teen. Sitten hyppään bussista ja lähden kohti osoitetta. En löydä perille, sillä minulla on kaksi Tukholman karttaa, jotka ovat erilaisia! Toisesta löytyy katuja, joita toisessa ei ole lainkaan. Lopulta olen niin paljon myöhässä, etten viitsi enää mennä paikan päälle vaan käännyn takaisin. Päätän oikaista puiston kautta ja sitten en enää tiedä missä olen. Löydän jonkun suuremman tien ja huomaan kaupan. Haen jäätelöä ja istun penkille. Olen sopinut treffit, mutta en osaa kertoa missä olen. Toinen osapuoli vaan nauraa kun lähetän viestin että istun penkillä ja syön jäätelöä. Hän lupaa etsiä minut. Ilta on lämmin. Pelastajani joutuu soittamaan minulle monta kertaa, ennen kuin löytää minut.Joudun odottamaan pitkään. Mutta hän tulee ja illasta tulee oikein hieno: menemme ravintolaan, ihailemaan Tukholman valoja ja uimarannalle. Vesi on lämmintä. Olen onnellinen.

Pieni seikkailu piristää aina. Se tuo matkaan sitä jotain....

Tack Åland!

Yhdentoista maissa, heti aamiaisen jälkeen painelin ulos kohti näköalapaikkaa. Reitti kulki koulujen ohitse. En vaivaantunut kuvaamaan, sillä rakennukset näyttivät ulkoapäin aivan samanlaisilta kuin Suomessa. Näköalapaikan välittömässä läheisyydessä on ulkoilureitti. Voisin joskus tulevaisuudessa hyödyntää sitä. Asumukseni sijaitsee aivan Maarianhaminan keskustassa, joka on ideaalista, koska en omista autoa enkä täällä eden polkupyörää (vielä).

Maisema Maarianhaminan näköalapaikan kallioilta.

Tämän reissun aikana on jäänyt tähtitaivaan ihmettelyt ja salamoiden ihalut väliin. Ei ole ollut aikaa, eikä tietoa hyvistä katselupaikoista eikä suhteita kuljetuksien suhteen. Toivottavasti asia muuttuu tulevaisuudessa. Nyt on mennyt kaikki energia taiteiden harjoittamiseen muistisairaiden ihmisten parissa. Myös arjen pyörittäminen uusissa olosuhteissa on vienyt aikaa. Kun kaikki on ollut uutta, niin pää on ollut hieman pyörällä.

Tuolta ylhäältä on varmasti komeat näkymät ukonilmalla. Tahdon myös sinne!

Tuntuu ihmeellisestä kun joka puolella on merta. Kaupungin läpi voi melkein nähdä rannasta rantaan.

Pyörähdin eilen tässä vanhassa elokuvateatterissa. Onneksi se on vielä entisessä asussaan.
Ja toivottavasti sitä ei ikinä saneerata pilalle. Tuli mieleen Kino Tapiola.
Täytyy mennä jossakin vaiheessa testaamaan tämäkin . Eilen eräs mies tuli popkornitörpön ja
limujen kanssa kysymään leffateatterin ovella, että tahdonko leffaan.
En mennyt, koska leffan juliste viesti väkivaltaa. Mutta kiva kun kysyi.

Pistäydyin vielä ennen hoivakotiin menoa keskustan kautta ostamassa pakolliset postikortit, jotka ovat tietenkin vielä kirjoittamatta. Siellä oli hurjan paljon ihmisiä liikkeellä. Ja monia liikkeitä, jotka vaikuttivat tutuilta ja olinhan minä niiissä käynyt. Niiden monien Prästön reisuujen aikana kävimme aina Maarianhaminassakin.

Alicen nimikkoliike.

Tämän viikon viimeinen päivä ja kamojen pakkaus on ollut haikeaa, mutta samaan aikaan olen iloinen että pääsen lepäämään ja sulattelemaan kaikkea kokemaani. Työ muistisairaiden kanssa on myös väsyttävää - niin ihanaa kuin se onkin. 

Tänään Maila luki kirjoittamani kirjan ensimmäisen luvun luonnosta asukkaille. He kuuntelivat ihmeen tarkasti. Aina välillä keskeytimme tarinan ja kysyimme esim. mitkä linnut laulavat, mitä eläimiä saarella on jne. Ihmiset osallistuvat ja homma oli oikein mielekästä. Ja ihanaa että he kuuntelivat! Teimme myös pienen draaman koivun taimen istuttamisesta. Sain siitä paljon tietoa kirjaani varten. Sellaista tietoa millä tavalla istuttaja liikkuu, millä tavalla hän kaivaa maahan kuopan ja kuinka pehmeästi ja rakkaudella hän taputtaa mullan hennon varren juurelle. Olen niin onnellinen!

Tänään oli myös papin vierailu. Ja millaisen papin.Tämä kertoi raamatun kohtaa niin elävästi ja teatraalisesti, että itsekin oikein innostuin. Pidän meidän ortodoksisen kirkon pappeja aika kovassa kurssissa luonteen ja persoonallisuuden takia. He eivät ole mitään toisetensa kopioita. Mutta tämä luterilainen naispappi on todella rock! En ole milloinkaan tavannut sellaista pappia. Maltan tuskin odottaa, että pääsenenen  täällä kirkkoon kuuntelemaan häntä. Wau! Intoni on kuin Lena Lundbergin kirjan Jää, seurakuntalaisten, kun he kiiruhtavat kuulemaan uutta pappia. Heh. Tapaan jatkuvasti uusia mielenkiintoisia ihmisiä!

Veisasimme muutaman vanhan luterilaisen virrenkin.
Onneksi täälllä käytetään vanhoja sävelmiä ja osaan jotenkuten
 laulaa nuoteista. Pappi kiidättikin minulle tämän kirjan missä on nuotit
heti kun kuuli että olen ortodoksi ja kuorolaulaja.

Kaksi tärkeää teosta

Teimme eilen hoivakodissa runon, johon odallistuivat kaikki paikalla olleet asukkaat ja hoitajat. Siitä tuli oikein hieno. Homma toimii niin että jokainen sanoo vuoronperään yhden lauseen. Sitä ei saa korjata eikä muuttaa väkisin. Ainoastaan sanojan luvalla. Yleensä ei ole tarvetta korjata mitään. Lause tai sana  on hyvä juuri sellaisena kuin se on. En ole koskaan epäonnistunut tässä tehtävässä. Keksin sen vuosia sitten, kun olin kehitysvammaisten leirillä taideohjaajana. Joskus olen säveltänyt näitä runoja. Mikäli ryhmässä on henkilö, joka ei osaa puhua, niin hänelle voi antaa erivärisiä kartongin palasia, kuvia ym. joista rakentamalla hän saa muodostettua lauseen tai vähintään sanan.

Aion säveltää tämän runon  kotona, jotta voimme laulaa sen ensi kuussa yhdessä.

Ja viimeiseksi vielä se kaikkein rakkain kuva: ensimmäinen kuvasävellys Alicen lapsuudenkuvasta.

Sydämeni sulaa kun katson tätä teosta.

Tapasin tänään illalla tuon henkilön, jota etsin eilen. Hän lupasi auttaa minua, että pääsen  Getassa asuvan kalastajan luokse ensi kuussa. Ihmeellisesti tämä nälkätaiteilijan ura on kantanut ja olen tavannut juuri oikeita ihmisiä oikeaan aikaan. Meinaan vaan että täysin jonkun korkeamman voiman ansiosta tässä mennään eteenpäin. Eikä muuta tarvitsekaan. Life is. 

Vanhoja ja uusia ystäviä

Tämä päivä aukeni harmaan valoisana. Täällä väreillä on monia sellaisia sävyjä, joita ei mantereelta löydä. Itse asiassa toinen kuvasäveltäjä toi sen asian esiin eilen kun hän sävelsi. Kuvaa katsoessa hän sanoi ettei kuvionuoteista löydy tarpeeksi nyansseja. Ja sitten hän luetteli minkälaisia erilaisia vihreitä ja ruskeita on olemassa. Selvä juttu! Eipä siis ihme, että olen alkanut eilisen jälkeen itsekin huomata kaikenlaisia sävyjä väreissä.

Greta laittaa tuulemaan

Aamukävelyllä pistäydiyin Greta Sundströmin putiikkiin. Tapasin Gretan hoivakodissa viime heinäkuussa. Hänen kauppansa on oikein sievä ja sieltä löytyy vaikka mitä! Hankin sieltä tuliaiset molemmille lapsilleni. Jatkuva hengailuni ruotsinkielisessä ympäristössä alkaa tuottaa tuloksia: pystyin keskustelemaan Gretan kanssa aivan normaalisti änkyttämättä. Puhuimme siis ruotsia.

Jälleen näkemisen riemua.

Greta putiikkinsa gammalt -osassa.

Greta on muusikko ja hän tehnyt useita levyjä, joista hän lahjoitti minulle yhden. Siinä on omistuskirjoitus päivämäärällä! Olen aivan otettu! Kerroin hänelle, että haluaisin päästä jonkun kalastajan mukaan Ahvenanmaan pohjoispuolelle, niihin maisemiin jossa jungfruskäreläiset olivat käyneet aikoinaan kalareissuilla. Ja mitä teki Greta? Hän otti puhelinluettelon esiin ja soitti eräälle jo hieman iäkkäämmälle kalastajalle, joka suhtautui asiaan myönteisesti. Hän kalastaa siikaa ja silakkaa aina loka-marraskuun vaihteeseen asti. Turha kai mainita, että mies on myös kirjailija, mutta mainitsen nyt kuitenkin. Eli ehtisin hyvin mukaan ensi kerralla kun tulen tänne. Nyt minulla on hänen yhteystietonsa. Tahdon hoitaa tuon puhelun kaikessa rauhassa Espoosta, sitten kun olen levännyt reissun väsymyksen pois.

Gretan putiikki ulkoa päin. Suosittelen lämpimästi jos haluaa löytää jotain muuta turistikrääsän sijalle.

Vielä minun on hoidettava jostakin kuljetukset tuon kalastajan luokse. Lähdin tänään illalla kävelylle siinä toivossa että olisin tavannut erään ihmisen, joka voisi todennäköisesti ehkä auttaa  minua tässä asiassa. Mutta kun pääsin paikkaan, jossa kuvittelin hänen olevan, niin huomasin seisovani kolmen eri oven edessä, jotka kaikki olivat kiinni, enkä tiennyt mikä olisi oikea. Koputin rohkeasti yhteen. Ovi avattiin ja ystävällisen näköinen naisihminen kysyi olenko tulossa sinne. Sanoin tietenkin että jaa a. Se oli oikea vastaus, sillä tunnin kuluttua minulla oli taas muutama uusi ystävä tältä saarelta! Ehkä ovi oli teoriassa väärä, mutta käytännössä se oli aivan oikea!

Harmaan valoisa aamu Maarianhaminassa

Tämän talon savupiippu pysäytti minut. Jäin miettimään milloin se on rakennettu.

Saaressa kun ollaan niin oikealla puolella katua taivas on tumma ja synkkä.

Kun katsot vasemmalle, niin ilta on vaalea ja hellä.

Uusi päivä

Tämä päivä alkoi aurinkoisena ja olen päässyt nyt täällä normaaliin vuorokausirytmiini, joka tarkoittaa sitä että kirjoitan yöllä ja nukun pitkään. Sen verran jäi kuitenkin aikaa ennen hoivakotiin menoa, että ehdin haukkaamaan happea . Melkein naapurin pihalta pilkisti tämä hieno omenapuu. Osa omenoista oli jo tippunut maahan. Onneksi olin syönyt tarpeeksi omenoita kotona - itse asiassa liikaakin. Pakastimessa on pino piirakanpaloja ja kaapissa useita purkkeja omenahilloa. Omenat ovat täällä aika kovassa kurssissa: yksikin laji maksaa melkein 5 euroa kilo.

Tämä näkymä on siis keskeltä kaupunkia. Satukirjani omenapuu tuli vastaan täällä.

Seuraavan kulman takana odottikin uljas näkymä ja päättelin herran myyvän omaisuuttaan kadun varrella. Mieleeni tulvahti saksalainen tapa, jossa tiettynä päivänä viikossa kaikki nostavat turhat huonekalut ja muut roinat kadulle ja siitä voi sitten kuka tahansa ottaa mitä tarvitsee. Mutta tällä herralla näytti olevan koko omaisuus kadulla. Olikohan raukka saanut häädön.

Ensivaikutelma petti pahan kerran.

Pyysin lupaa kuvan ottamiseen, menin lähemmmäksi ja huomasin että tässä ulkomyymälässä oli myös sisätilat. Pienet portaat laskivat kellariin. Ja siellä oli mitä ihmeellisimpiä tavaroita, suoraan kuin tuhannen ja yhden yön saduista, myytävänä. Nappasin hienostuneen kortin mukaani ja sanoin tulevani takasin. Oli pakko jatkaa matkaa, että ehtisin ajoissa takaisin. Kiepautin nopeasti kaupan kautta kämpille. Jo matkalla iski hermosärky, joten jouduin ottamaan vahvaa särkylääkettä. No....

Kalliit ovat laulujen lunnaat - toisinaan

Teimme ennen varsinaista laulamista taas hengitys- ja ääniharjoituksia ryhmässä.Ne sujuivat oikein hyvin. Lääkkeiden vaikutuksen huomasin siitä, että putosin parissa säestyksessä aika pahasti. Mutta minkäs teet. Elämä on.
Kuvasäveltäminen oli taas ihanaa. Ensimmäinen asiakkaani sävelsi Alicen kuvasta. Olen käyttänyt kaikissa muissa sävellyksissä omia kuviani. Sellaisia valokuvia, jotka olen itse ottanut ja jotka ovat minulle todella tärkeitä. Uskon että se lisää intensiivisyyttä ja siten antaa tällä työlle hyvän startin. Alicen lapsuuden kuva ei tietenkään ole minun ottamani, koska en ole edes ollut vielä syntynyt silloin kun kuva otettiin.
Toinen asiakkaani sävelsi kuvasta, jonka ottamisen aikaan minulla alkoi soida päässä pieni musiikinpätkä. Kirjoitin melodian ylös tupakkiaskin kanteen (poltin vielä silloin). Vuosia myöhemmin menin sävellystunneille ja nyt siitä on sovitettu pieni teos jousiorkesterille, missä on myös huilu mukana. Nyt siitä samasta maisemasta on sävelletty toinen teos!

Käymme tässä läpi ensimmäistä kuvasävellystä huomista konserttia varten.

Musiikin tekeminen vei toisen asiakkaan kurjan olon pois. Ja syntyi upea teos.

Toinen asiakkaani oli tänään selkeästi ahdistunut ja masentunut. Olen itse todella herkkä aistimaan muiden tunteita - tunteet tarttuvat, En kuitenkaan voi terapeuttisessa tilanteessa antautua niiden valtaan. Oli ihanaa huomata, kuinka musiikin tekeminen poisti tuota ahdistusta. Minulle tuli tunne, että olen onnistunut. Ja tässä vahvistuu se tosiasia, että tämä projektini antaa jotain myös siihen osallistuville ihmisille. Olemme kaikki tärkeitä ja arvokkaita.


Lähdin vielä illalla kävelylle. Umpimähkään ja ilman karttaa. Satamassa oli hyvin unenomainen tunnelma. Kuvat kertokoot:

Vastakohtien maailmassa

Tiesin jo tullessani, että ensimmäisen vierailun aikana Maarianhaminasa tulee paljon yllätyksiä vastaan. Ja yksi niistä on ehdottomasti se, että elintarvikkeet ovat huomattavasti kalliimpia kuin Helsingin seudulla. Olen tähän asti elänyt epäuskossa, että hintoja nostetaan turistien riemuksi kesäkaudeksi. Toinen yllätys on se, että kauniissa, aivan mahtavassa kirjastossa, joka jo ehti lumota minut arkkitehtuurillaan ja ystävällisellä henkilökunnalla, ei ole ajanmukaista tietotekniikkaa asiakkaiden käytössä. Koneet ovat hitaista, enkä esimerkiksi edes pystynyt hoitamaan niillä omaan vaatimattomaan projektiini liittyviä asioita. Masiinat tuovat mieleen ensimmäiset tietokoneet taide, ja -mediapajoilla 1990-luvulla. 

Kuva Maarianhaminan kirjastosta. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää....
(kuva: Lumikki Laine)

Turha mennä merta edemmäs kalaan

Tietotekniikan koukerot ärsyttivät minua siksi, että tiesin joidenkin ihmisten seuraavan tätä blogia jatkuvasti. Joten nuo itse tekemäni ärsyttävät virheet ja kolkon näköiset tekstit olivat jo menneet luettavaksi. Tarkoituksenani oli hoitaa ne valmiiksi kuvineen päivineen heti musiikkisessioiden jälkeen, mutta tekniikka tökki. Asun täällä tilavassa huoneessa, mutta se on jotenkin katvealueella niin, että talon wifi ei yllä sinne. Saattaa loppujen lopuksi olla ihan hyvä juttukin.

Osa tämän talon pientä tunnelmallista kirjastoa.
(Kuva: Lumikki Laine)

Myöhemmin selvisi, että talon omassa pienessä kirjastossa wifi toimii varmasti. Ja havaintoni mukaan tämän talon asukkaat ovat hieman iäkkäämpää porukkaa, ja menevät yöpuulle varsin aikaisin. Nytkin pari kaveria jätti yhdeksän kieppeillä palapelin pöydälle ja paineli nukkumaan. , joten saan istua tässä aivan rauhassa. Kaiken lisäksi tämä kone toimii ja siinä on asianmukaiset ohjelmat! 

Tässä istun enkä muuta voi ,enkä tahdokaan mitään muuta :)
(Kuva: Lumikki Laine)

Viihdyn täällä, nyt kun asiat alkavat rullaamaan. Ja olen saanut tämän blogin taas kuntoon.

Hieman on sellainen tunnelma, että tarjolla on tuhat tarinaa. Olen ehtinyt jo tutustua pintapuolisesti kahteen muusikkoon, joista toinen on käynyt Jungfruskärissä ja tuntee hyvin jonkun joka on asunut siellä. Epäilen (tai ehkä vain toivon salaa) että tämä joku toinen on Uno Hambergin poika. Tiedän että hän asuu täällä. Nyt kuitenkin tuntuu siltä että olisi paras keskittyä musiikilliseen työhön. Seuraavalla reissulla ehkä energiaa piisaa muuhunkin. 
Sain paikallisilta kummastuneita katseita kun kerroin tuovani ensi kuussa fillarin mukanani. Pakko myöntää, että tänään illalla oli aika hyhmäinen ilma. Onneksi sain kyydin kotiin. Olin ajatellut reippailla toista kautta kotiin illanistujaisista.

Ahvenanmaa on näyttäytynyt minulle jo muutaman päivän aikana hieman toisenlaislta, kuin miten sitä on minulle yritetty markkinoida. Toki Maarianhaminan jotkut osat ovat kuin suoraan Astrid Lindgrenin kirjoista. Mutta löytyy täältä muutakin.

Oi jos saisin tuossa asua joskus!
(Kuva: Lumikki Laine)

Kerrostalo hieman kauempana keskustasta.
(Kuva: Lumikki Laine)

Ahvenanmaan ensimmäinen kuvasävellys

Olen niin täynnä kiitollisuutta! Aloitin tänään työskentelyn hoivakodin asukkaiden kanssa.

Muistin heistä melkein jokaisen heidän kasvojensa ja olemuksiensa mukaan. Edellinen tapaaminen oli yli kaksi kuukautta sitten. Samalla kun raahasin kitaraa ja vahvistinta osastolle,  rukoilin tapani mukaan että homma onnistusi. Jännitin, pelkäsin ja olin aivan innoissani samaan aikaan.

Jännitys alkoi kuitenkin laueta heti kun pääsin osastolle ja näin ihmiset. En osaa olla vuorovaikutuksessa muistisairaiden ihmisten kanssa osittain, minun on annettava itseni kokonaan. Silloin homma onnistuu, puhun nyt vain omien kokemuksieni pohjalta. Olin ottanut Ahvenanmaan kartan mukaani, ja sain kuin sainkin selville kaikkien nimet ja syntymäpaikat. En voi niitä tässä paljastaa, sillä olen vaitiolovelvollinen siten, että en kerro julkisesti kenenkään henkilön nimeä tai anna sellaista tietoa, mistä heidät voisi tunnistaa. Jos julkisuuteen tulee myöhemmin tarvetta, niin hankin luvat omaisilta tai edunvalvojilta. Olen työskennellyt erilaisilla osastoilla Suomessa. Mainitsen suomessa, siksi, että täällä tunnen olevani ulkomailla. Minulle Ahvenanmaa ei ole osa suomea. Täällä vaan on niin erilaista.

Tähtien keräämistä

Kaikki lähtivät todella helposti ja jotkut jopa innokkaasti mukaan leikillisiin hengitysharjoituksiin. Käytin samoja harjoituksia, joita laulunopettajat ovat opettaneet minulle laulutunnilla. Muokkaan niitä hieman aina tilanteeseen sopivaksi. Olin odottanut niin paljon että pääsen keräämään tähtiä taivaalta heidän kanssaan, Ja se tapahtui. Pistin sitten vielä omiani ja laski kädet vierekkäin alas ja puhalisimme tähdet takaisin lentoon! Se oli ihanaa! Saada kokea todeksi se, minkä on nähnyt sielunsa silmillä tapahtuvan. Siinä oli minun tämänpäivänen tähtihetkeni ryhmän kanssa.

Ja sitten olikin pienen tauon jälkeen aika siirtyä kuvasävellyksen pariin. Tähän väliin haluan ehdottomasti kehua Mailaa. Meillä synkkaa, ja tunnelma olikin hyvin energinen, kun Ahvenanmaan ensimmäinen kuvasävellys syntyi. Tässä alla kuva, josta teos sävellettiin. Sekä itse teos sen vieressä.

Olen päässyt ehkä erääseen vaikeimpaan tavoitteeseeni. Ja heti ensimmäisenä päivänä!
Ja tuon historiallisen kuvan, josta tämä historiallinen ensimmäinen kuvasävellys tehtiin,
olen ottanut itse Jungfruskärissä vuonna 2003.

Maila myös osaa luonnollisesti toimia elävänä sanakirjana. Niin helppoa minulle. Ja Maila ei ole ainoastaan elävä sanakirja vaan myös loistava tuki ja peesaaja. Pystyn heittäytymään säveltäjän maailmaan ja tunnelmiin vielä tavallista enemmän. Se, mitä olin eniten jännittänyt kääntyikin voimavaraksi. Tällaiset kokemukset antavat lisää rohkeutta yrittää tulevaisuudessakin uusia asioita.

Maarianhaminassa tuulee

Olen nyt täällä Ahvenanmaalla Maarianhaminassa. Ja istun kirjastossa. Pitkän matkan jälkeen vedin pienet tirsat - vaatimattomat 7 tuntia ensin ja sen jälkeen 8 tuntia lisää. Heräilin aina välillä ukkosen jyrinään ja myrskyn ääniin. Huoneeni on talon ylimmässä kerroksessa ja talossa tietenkin peltikatto. Sade hakkasi siihen aina välillä kuin joku olisi moukarilla lyönyt.

Aamulla vilkaisin suihkutilaan ja huomasin, ja löysin jonkun sadekamppeet kuivumasta siellä. Kun katsoin ulos ikkunasta, niin tiesin että olin pukeutunut oikein. Ulos päästyäni en kuitenkaan osannut kuvitella kuinka voimakas myrsky on. Sateenvarjosta ei ole juuri mitään hyötyä tuulen tarttuessa siin. Heti melkein nurkan takan olikin apteekki , jonne pääsin hetkeksi lepäämään myrskyn kourista. Löysin sieltä korvatulpat ensi yötä varten. Apteekista suunnistinkin suoraan tänne kirjastoon.

Tässä tämän reissun ensimmäinen
hankintani Maarianhaminasta.

Sain kirjastokortin ja tunsin olevani hieman ahvenanmaalainen, ainakin 0,0000000000000000000000000000001 prosenttisesti. Täytyy myöntää että tunnen lapsellista mielihyvää hipelöidessäni korttia.

Näkymä työpöydältäni ulos satamaan.

Istun työpöytäni ääressä ja katson ulos merelle, myrsky se vaan voimistuu ja puut kumartavat nöyrinä kohti maata. Toivottavasti se ei kaada minua kun lähden tästä kohta kämpille. Täällä ihan pieni kävelymatka saattaa osoittautua jännitysnäytelmäksi. Kohta sen tietää. Nyt on aika mennä kaupan kautta kotiin. Musiikkisessiot alkavat klo 13.00 joka päivä. Työskentelen muistisairaiden parissa kolme tuntia päivittäin. Loppuajan käytän paikkojen ja ihmisten tutkimiseen sekä kirjoittamiseen.

Lento muutoksen keskelle

Tämän päivän teema on ollut ehdottomasti uuden oivaltaminen. Pari viimeistä päivää olen tuntenut kuin lentäväni. Elämässäni on alkamassa aivan uusi vaihe.

Keskustelin tänään puhelimessa Mailan kanssa. Hän on se hoitaja, joka tulee työskentelemään kanssani hoivakodissa Maarianhaminassa. Hän vaikuttaa oikein mukavalta. Eli ensivaikutelmaa ei ainakaan tarvitse väkisin vääntää muuksi mitä se oikeasti on. Uskon, että voimme molemmat oppia paljon uusia asioita toisiltamme. Minun tulee muistaa olla nöyrä kaiken sen suhteen mitä tulen kokemaan ja näkemään. Niin kauan kuin muistan ihmetellä kaikkea kuin pieni lapsi ja olla aidosti kiinnostunut, olen oikeassa suhteessa ympäristööni. Pystyn heittäytymään työhöni täysillä vasta kun tunnen oloni turvalliseksi. Sain luvan tutustua hoivakodin elämään jo sunnuntaina. Haluan silloin vain olla mukana ja havainnoida.

Tervetuloa Ahvenanmaalle!

On ihanaa lähteä reissuun, kun tietää olevansa tervetullut. Nyt jo kaksi henkilöä on ilmaissut minulle tämän asian niin sydämellisesti, että minun on aivan pakko uskoa se. Joskus kaiken maailman peikot alkavat pomppia tajunnassani, mutta nyt ne on karkoitettu pois. Ystävällisyydellä.

Tuntui myös todella mukavalta kuulla, että huoneeseeni on jo laitetu lakantakin valmiiksi! Ja pyyheliinat. Mieleeni pujahtaa muistoja saaristolaisten vieraanvaraisuudesta myös Jungfruskärissä. Tahdon vielä selventää tässä että en nuku sentään osastolla. Rajansa kaikella. Olen niin otettu tästä mahdollisuudesta.

Prata svenska

Tänä keskiviikkona oli taas Prata svenska -kaksoistunti. Ilmoittauduin työväenopiston kurssille heti syksyn alussa. Keskustelimme siellä muun muassa Suomen ja Ruotsin poliittisten järjestöjen eroista, sekä muista eroista kansakuntiemme välillä. Selkeästi nousi esiin se, että ruotsalaisilla ei ole viime vuosisadan sotien rasitteita kannettavinaan. Tämä näkyy ihmisissä iloisuutena ja keveytenä.

Tänään syvennyimme Ruotsin poliittiseen järjestelmään
på svenska opettajamme Mirja Pekanmäen ohjauksessa.

Eipä tullut mieleeni Jungfruskärissä, että tällaisilla papereilla tulisi olemaan
 mitään tekemistä kirjaani liittyvässä projektissa.

Heikkojen singaalien havainnoinnista

Alkuillasta osallistuin Journalistiliiton koulutukseen, jossa oli aiheena heikot singaalit. Ne ovat asioita, jotka ovat meille uusia ja yllättäviä. Nämä merkit kertovat että jotain on muuttumassa. Kun ne liittää laajempaan kontekstiin voi päästä jyvälle siitä, minkälaisia muutosilmiöitä on syntymässä. Näitä singaaleja on joka puolella, ne pitää vain huomata.

Aihe on ihana. Rakastan ajatuksen lentoa. Mika Panzar kertoi hyvän esimerkin siitä, kuinka aika vaikuttaa tulevaisuuteen. Aikaisemmin, joskus 1960-luvulla riitti kun Suomesta matkusti Yhdysvaltoihin ja kertoi täällä mitä oli siellä nähnyt ja kokenut. Siinä oli tulevaisuus. Nykyään on vaikea matkustaa minnekään, missä kohtaa tulevaisuuden.

Heikkoja singaaleja voi löytää sieltä, missä löytää arvottomasta arvokkaan. Fantastista! Ajatus vie minut dementiaosastolle. Muistisairaiden luokse löytämään aarteita! Panzar teki minuun vaikutuksen loistavana puhujana. Hän muistutti meitä myös siitä, että fiktio on kätevä keino kertoa tulevaisuudesta ja monet kirjailijat ovat niin tehneetkin. Musiikkia korvilleni.

Ylhäällä Veera Luoma-Aho ja Mika Panzar.
Alhaalla Tuomo Kousa, Reetta Räty ja Elina Hiltunen.

Jotakin hyvin tuttua

Toimittaja Reetta Räty sanoi ääneen sen, mitä olen ajatellut itsekin ja mitä moni muukin on puheissaan korostanut. Jutuissa kannattaa olla rehellinen. On turha poistaa oleellisia lauseita tekstistä vain sen takia, että siitä tulee helppolukuisempi. Kun katselin Rätyä, mietin missä ihmeessä olen nähnyt hänet aikaisemmin. Sitten hän mainitsi olevansa kotoisin Kuusamosta ja minä muistin. Minulla on valokuva, jossa hän pitää nuorimmaista lastani sylissään kesähuvilan kuistilla. Kuva on otettu 17 vuotta sitten.

Tulevaisuuden ennustamisessa kannattaa varoa ehdottomia totuuksia, sillä niitä ei ole. Jatkuvasti tapahtuu asioita, joita on mahdotonta ennustaa. Mutta asioita on hyvä nostaa esille ja esittää vaihtoehtoja.

Voinkin lopettaa tämän päivän tilitykseni Elina Hiltusen toteamukseen, ettei kannata olettaa mitään vaan kannattaa kysyä! Tämä on oikein hyvä ohjenuora minulle kun tapaan iäkkäitä ihmisiä Ahvenanmaalla.

Tulevaisuuden pohtimista