Ahvenanmaalta Tukholmaan

Katselen haikein mielin Maarianhaminan satamaa, kun laiva irtautuu laiturista. Mietin minkälaista on seuraavalla kerralla, kun palaan saarelle ja sen ainoaan kaupunkiin. Tunnen taas kerran soljuvani mukavasti uuden elämäni virrassa. Tarkoitan todella, että tunnen kaikin tavoin jonkun uuden alkaneen. Tämä jokin on niin merkittävää, etten tule koskaan enää sen jälkeen palaamaan entiselleni. Puhun tietenkin tästä kirja-projektistani, joka saa jatkuvasti uusia piirteitä. Ja niistä ihmisistä, ilmiöistä ja tapahtumista, joita kohtaan tällä matkalla.

Ohikiitävää on kaikki, aivan kaikki.

Hieman haikeana tunnen tuulen hyväilyn poskellani. Mieleeni palaa hetket hoivakodissa. Sen ihmiset ja heidän intonsa auttaa minua. Muistavatkohan he enää minua kun menen kolmen viikon päästä takaisin? Tuskin muistavat. Ovatkohan he kaikki vielä paikalla? Olen kyllä varautunut poismenoihin, mutta tiedän että kun sen hetki koittaa, niin itken, koska minä menetän. Heidän sielunsa pääsevät vapauteen, joten näissä menettämisissä on aina jotain hyvin lohduttavaa ja vapauttavaa. Jättäväthän he jälkensä kaikkiin tekemiinsä teoksiin ja kaikki yhdessä vietetyt hetket kietoutuvat mieleni sisälle. Jäävät sinne ja vaikuttavat siellä syntymässä olevan kirjani kuvauksiin ja tapahtumiin.

Pienet ulkosaaret katoavat, näköpiiriini jää enää ainoastaan pieniä luotoja,
kauempana häämöttää vielä Ahvenanmaan "mannerta".

Ja sitten kaikki muuttuu maidonvalkeaksi: taivas, pilvet, saaret, meri. Aivan kaikki. 

Kun viimeinenkin kaistale Ahvenanmaata jää taakseni, niin suuntaan kohti laivan tyhjää yökerhoa ja käyn nukkumaan. 

Hurja Tukholma

Tukholmassa tunnelbana tuntuu nielaisevan minut kitaansa. Innostun kuvaamaan. Mieleeni on painunut totuus, jonka mukaan kannattaa käyttää hyväksi juuri ne hetket, jolloin tulee kotiin tai vaihtaa rajusti tilaa, sillä silloin huomaa asioita, jotka jäävät tavallisesti rekisteröimättä. Maarianhaminan verkkaisen rytmin jälkeen miljoonakaupungin meininki on mukaansa tempaavaa ja hieman rauhatonta, niin tyhjää kuin tunnelbanassa onkin.

Tyhjässä tunnelbaanassa on vauhdin tuntua.

Tämä kuva tuo mieleeni lapsena näkemäni painajaiset,
joissa oli hurjia liukumäkiä, jotka eivät loppuneet ikinä.

 

On hyvin hämmentävää huomata, että olen kuvannut lapsuuden painajaiseni juuri tällä reissulla. En matkustanut millonkaan lapsuudessani enkä koko elämäni aikana vanhempieni kanssa ulkomaille, eli en käynyt ennen teini-ikääni milloinkaan missään maanalaisessa. Ihmettelen suuresti tätä kuvaa ja sen vaikutusta itseeni. Kuva ei herätä minkäänlaisia pelon tunteita, mutta pystyn lukemaan niitä siitä. Olen löytänyt lapsuuteni toistuvan painajaisen ja nyt pystyn tarkastelemaan sitä aivan rauhassa. Ihmeellistä.

Moderna Museet

Tätä tietä pitkin pääsee tuhansien teosten ääreen.

Olen viimeksi käynyt Tukholman Modernissa Museossa  viisi vuotta sitten. Pidän sitä hienona paikkana. Tiedän kaiken vaikuttavan kaikkeen ja olen Maarianhaminan taiteellisen työskentelyn jälkeen hyvin herkässä ja avoimessa tilassa, jolloin minun on helppo ottaa uutta vastaan. Taiteen yksi ominaisuus on ehdottomasti sen kyky saada teoksen katsoja/kokija, ajattelemaan sekä näkemään uudella tavalla. Katson näyttelyitä ajan kanssa, minulla ei ole kiire mihinkään eikä minnekään. En ehdi katsoa aivan kaikkea, mutta tiedän tulevani takaisin.

Kun museo menee kiinni, niin jään kuvaamaan ulkona olevia patsaita sekä maisemia kävelymatkallani kohti keskustaa. Rakastan tätä rauhaa, jonka tunnen sisälläni. Tietenkin se on jatkuvassa liikkeessä. En osaa oikein selittää sitä sanoin, mutta yritän: liikkuva rauha sisälläni.

Jään ihailemaan paatteja. Rakastan vanhoja veneitä ja laivoja.

Tämä kruunu löytyy monista Tukholman turistikorteista. Mahtaako olla kullattu?

Taiteen voima: kauneuden ja erottisuuden taju herää

Tukholman Fotografiska museon näyttelyt ovat mielettömän hienoja, lähdin katsomaan ruotsalaisen valokuvaaja Anders Petersenin näyttelyä, mutta rakastuin Amerikkalaisen Joyece Tennesonin ottamiin kuviin eri ikäisitä naisista. Hänen kuvansa ovat kauniita, eroottisia, hauskoja, intiimejä ja mysteerisiä. Toivon todella, että tämä näyttely tulisi myös Suomeen. Soisin sen olevan osa kouluissa annettavaa kuvataiteen opetusta .

Kun katselen kuvia eri ikäisistä naisista, niin huomaan kuinka eroottinen ja kaunis jo melkein 90-vuotias nainenkin on. Tämä kolahtaa heti. Jään kiinni itselleni. Minun on myönnettävä, että mainosten ja pornoteollisuuden esineellistävä tapa kuvata naisia on vaikuttanut minunkin käsitykseeni kauneudesta ja eroottisuudesta. Petersen saa minut näkemään uudelleen. Katsomaan eri tavalla. Tämä on todella arvokasta, sillä työskentelen iäkkäiden ihmisten parissa, joista suurin osa on naisia. Uskon, että tämän näyttelyn voima tulee ulottumaan työhöni. Näen jo nyt hoivakodin asukkaat uudesta kulmasta. Yhtä hienoja kuvia kuin Petersen, en osaa ottaa. Mutta odotan suurella mielenkiinnolla kuinka tulen heidät näkemään. Se vaikuttaa suoraan myös siihen miten kuvaan Jungfruskärin viimeisen neitsyen olemusta.

Tukholmalaist lokit aterialla

En ehdi kävellä kovin kauaksi museosta, kun näköpiiriini ilmestyy lokkilauma ja pari varista kadulla. Mieleeni pujahtaa teini-ikäisen tyttäreni ajanviete hyvän ystävänsä kanssa. Heillä on tapana dubata lokkeja Helsingissä. Eli he siis puhuvat lintujen ajatuksia ja sanomisia ääneen. Valitsevat ensin kumpi puhuu minkäkin linnun aatteita ja mietteitä. 

Kun kuvaan lokkeja, mietin mitä he puhuisivat ja ajattelisivat. Mutta lintuja on paljon.
Nyt nuorimman tyttäreni ja hänen ystävänsä olisi hyvä olla paikalla.

Jätän lokit herkuttelmaan ja jatkan matkaa. Ilta hämärtyy ja katulamput syttyvät. Joku laitapuolenkulkija horjuu kadulla vastaan. En kuitenkaan tunne minkäänlaista pelkoa. Ainoastaan sääliä häntä kohtaan. Kuvaan taloja ja ympäristöä.

Tukholmassa on noin 20 astetta lämmintä vielä alkuillasta.
Päädyn tämän kauniin ja vanhan rakennuksen pihalle ja sisään.

Eihän se ole reissu eikä mikään ellei ainakin kerran eksy kunnolla. Minun on tarkoitus olla tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Mutta kello on jo liian paljon ja hyppään ensimmäiseen bussiin joka tulee vastaan. Ajattelen, että ajan muutaman pysäkin välin. Ja niin teen. Sitten hyppään bussista ja lähden kohti osoitetta. En löydä perille, sillä minulla on kaksi Tukholman karttaa, jotka ovat erilaisia! Toisesta löytyy katuja, joita toisessa ei ole lainkaan. Lopulta olen niin paljon myöhässä, etten viitsi enää mennä paikan päälle vaan käännyn takaisin. Päätän oikaista puiston kautta ja sitten en enää tiedä missä olen. Löydän jonkun suuremman tien ja huomaan kaupan. Haen jäätelöä ja istun penkille. Olen sopinut treffit, mutta en osaa kertoa missä olen. Toinen osapuoli vaan nauraa kun lähetän viestin että istun penkillä ja syön jäätelöä. Hän lupaa etsiä minut. Ilta on lämmin. Pelastajani joutuu soittamaan minulle monta kertaa, ennen kuin löytää minut.Joudun odottamaan pitkään. Mutta hän tulee ja illasta tulee oikein hieno: menemme ravintolaan, ihailemaan Tukholman valoja ja uimarannalle. Vesi on lämmintä. Olen onnellinen.

Pieni seikkailu piristää aina. Se tuo matkaan sitä jotain....