Tärkeä kohtaaminen Jorma Pilkkeen kanssa

Kahvila, jossa kohtasin tänään menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden.

Media-alan konkari Jorma Pilke

Oma tieni toimittajaksi

Olin jo 14-vuotiaana päättänyt ottaa selville, kuinka jutut päätyvät lehtiin, kuka ne valitsee ja millä perusteilla. Sama koski koko mediamaailmaa, joka 1970-luvulla käsitti lähinnä lehdistön, radion ja television. Kännyköitä tai internettiä ei ollut vielä keksitty. Sosiaalisesta mediasta nyt puhumattakaan. Elämä keskiluokkaisessa perheessä, jossa kulisseja pyrittiin pitämään pystyssä keinolla millä hyvänsä, opetti myös huomaamaan valheen. Varsinkin kun lähiympäristöstä löytyi kaikenlaisia keskiluokkaisia perhehelvettejä.

Unohdin kuitenkin teini-ikäisenä, elämää ahmiessani, koko kutsumukseni. Minua vetivät enemmän puoleensa moottoriteiden varsilla palavat nuotiot, hippielämä italian rannoilla, liftaaminen, katuteatteri, rockfestarit ja kaikki muu kiva. Asia painui siis vuosiksi unholaan.

Jorma Pilke on mies, joka otti minut avustajaksi yleisradion nuorten toimitukseen 1980 -luvulla. Muistan kuinka hain kesätoimittajaksi ensimmäisen ja viimeisen kerran. Vuosi oli 1983 ja olin itse 19-vuotias. Vastausta odotellessani perustin eläinkaupan ensimmäisen aviomieheni kanssa. Kun Yleisradiosta tuli sitten soitto, että minulle olisi käyttöä, niin kerroin että olin jo ehtinyt perustaa yrityksen. No, Jorma tuli käymään kaupassa ja hämmästeli kuinka paljon olin ehtinyt kahdessa viikossa saada aikaan. Hän heitti ilmaan ajatuksen, että voisin jättää mieheni hoitamaan liikettä ja tulla radioon töihin. Kävin tutustumassa Pasilan toimitukseen, mutta toimittajan ura ei tuolloin päässyt käynnistymään. Minulla oli ohjelmaideoita, mutta olin turhan lapsellinen, tuittupäinen ja liian kiinni kaupassani. Muutaman kuukauden kuluttua huomasin odottavani lasta.

Sain ensimmäisen lapseni 20-vuotiaana, ja silloin jouduin tosiasioiden kanssa vastatusten: minusta ei ollut pidemmän päälle hanttihommien tekijäksi eikä oman yrityksen pyörittäminen vauvan kanssa onnistunut. Kaipasin älyllisiä haasteita elämääni. Joten menin takasin koulun penkille. Päätin opiskella lääkäriksi, koska olen matemaatiisesti lahjakas ja jonkun verran mukavuudenhaluinen. Eli en joutunut pänttäämään vuosilukuja enkä opettelemaan ulkoa reaaliaineiden kirjoja. Olin tuossa vaiheessa jo melko kriittinen painettua sanaa kohtaan. Suoritin lukion nopeassa tahdissa. Pitkä matematiikka ei tuottanut ongelmia, päinvastoin: ratkoin avaruusgeometrian tehtäviä samalla tavalla kuin muut ristisanoja lehdistä. Kirjoitin kyllä pitkän matematiikan lisäksi vielä reaalinkin, koska arvelin pärjääväni hyvin yleistiedolla – ja olin oikeassa.

Kohtalokas häämatka

Menin uudestaan naimisiin (eri miehen kanssa) kesällä 1988 ja häämatkamme suuntautui Rooman kautta Bangkokiin sekä Singaporeen. Thaimaassa kiinnitin huomiota prostituutioon ja muuhun ihmiskauppaan. Löysin englanninkielisen sosiologin tekemän tutkimuksen Thaimaan prostituutiosta, paksun kirjan, paikallisesta kirjakaupasta. Luin sen. Vierailimme useissa paikoissa, joissa myytiin ihmisiä. Ja lisäksi keskustelin monien heidän kanssaan. Suurin osa heistä ei osannut kirjoittaa, mutta he puhuivat jonkun verran englantia. Olin järkyttynyt näkemästäni ja kuulemastani. En osannut oikein enää nauttia luksusluokan hotellissa asumisesta, en hienoista ravintoloista ja muusta saamastani huomiosta. Minulla oli tuolloin vaalea tukka ja Bangkok oli aivan erilainen kuin nykyään.

Lensimme Bangokista Singaporeen ja lentokoneessa koin eräänlaisen valoilmiön ja tiesin, että minusta ei tulisi lääkäriä vaan toimittaja. Tahdoin kertoa totuuden. Mielestäni lehdistössä olevat artikkelit Thaimaasta olivat valheellisia ja kiiltokuvamaisia. Ja todennäköisesti sama koskisi muitakin elämän alueita. Vanha epäilyni painettua sanaa kohden nosti taas päätään.

Kun pääsimme Suomeen niin hakeuduin Lähiradion kurssille. Asuimme tuolloin perheeni kanssa opiskelija – asunnossa. Ryhdyin Kuitinmäen Hoasin kohdetoimittajaksi ja kävin Hoasin toimittajakoulun lisäksi myös muita lyhyitä media-alan kursseja. Tammikuussa 1989 suunnistin Ylöjärvelle Voinmaan Opistoon Uuden tiedottamisen tehokurssille, joka kesti kuukauden. Kurssilla sattui olemaan Yleisradion aluetoimittajia. Sain myytyä kurssilla tekemäni radio-ohjelmat ja koulutuksen päättyessä minulla oli Radio- ja TV- toimittajien pressikortti jo melkein taskussa. Suosittelijat löytyivät kurssikavereista. He hankkivat minulle myös hakulomakkeen ja allekirjoittivat sen valmiiksi. Minun täytyi vaan tehdä ensin pari radio-ohjelmaa lisää. Tiesin heti keneen minun kannattaisi ottaa yhteyttä.

Toinen yritys Yleisradiossa

Kurssin jälkeen soitin Jorma Pilkkeelle. Hän toimi silloin Yleisradiossa nuorten ohjelmien tuottajana. Hän muisti minut heti. Ihmettelin sitä hieman silloin, koska aika moni muukin varmasti halusi radiotoimittajaksi ja kuvittelin hänen saavan yhteydenottoja jatkuvasti. No, pääsin seuraamaan kun Olga Ketonen ja Tapio Kujala tekivät ohjelmaa. Istuimme Taiteilijakahviossa Pasilassa. Jompikumpi heistä sanoi, että olisi hyvä jos joku lähtisi Lahden MM-kisoihin tekemään juttua, mutta kun ei ole ketään. Puutuin keskusteluun ja sanoin että mä voin mennä. Ja niin minä sitten seuraavana päivänä sullouduin aamuvarhaisella Pasilassa radiotalon pihalla bussiin, joka oli täynnä urheilutoimittajia. Näin minä tulin alalle. Yliopisto-opinnot sun muut suoritin vasta kun olin varma, että niihin kannattaa satsata.

Kerran toimittaja aina toimittaja

Jorma Pilke on tällä hetkellä eläkkeellä, mutta kun kuuntelin tänään hänen kesken olevia projektejaan ja suunnitelmiaan, niin huomasin istuvani lajitoveria vastapäätä. Minun oli niin helppo olla hänen seurassaan. Loistavaa, että hän tuli vastaan kaverini Facebook -sivujen kautta. Sosiaalinen media on joskus tosi hyvä juttu! Ainakin minulle. 

Tässä kolme linkkiä, joita pidän tutustumisen arvoisina:

Jorma Pilkkeen haastattelu: Lapin Radio, Pe 16.3.2012, klo 10.25

Curly ry: Mediaa nuorilta nuorille
Suomen verkkodemokratia ry

Sain monta arvokasta neuvoa, joista olen kiitollinen. Olen itse myös vapaa-aikanani auttanut muutamia ihmisiä eteenpäin antamalla heille ohjausta kirjoittamisessa, lehtikuvaamisessa tai muissa viestintään liityvissä asioissa. Tällainen tutorointi on antanut minulle itselleni todella paljon. Toivon, että myös minua auttavat ihmiset saavat siitä jotain itselleen.

Tärkeintä on olla olemassa toinen toiselleen. Elää tässä ja nyt. Kaikissa ihmissuhteissa. Joskus minä tarvitsen eteeni ihmisen, jolle voin puhua vapaasti missä minä menen tämän kirja -projektini kanssa. Ihmisen, jolle ei tarvitse vääntää kaikkea rautalangasta ja joka ymmärtää mitä puhun. Jos jään yksin, niin minä hukun kaikkiin niihin tapahtumiin, ihmisten kertomuksiin, niiden herättämiin mielikuviin sekä tunteisiin. Koen, että ympärilläni tapahtuu niin paljon kaikenlaista. Olen kiitollinen siitä, että minulla on olemassa näitä ihmisiä. Tähän asti olen osannut valita oikein.

Minun oli tarkoitus kirjoittaa tänään lyhyesti kohtaamisestani Jorma Pilkkeen kanssa, koska olemme viimeksi tavanneet yli 20 vuotta sitten. Ja siitä että oli aika hämmentävää huomata, että jotenkin tuntee toisen vaikka aikaa on kulunut niin paljon ja moni asia on muuttunut. Mutta tästä tuli nyt tällainen.....kirjoittaminen on ajattelemista.

Tästä tapaamisesta jäi niin hyvä olo!

Kohtalo puuttuu peliin ja Timppa syntyy

Tarkoitukseni oli alunperin kirjoittaa kuvausta kahdesta keikasta, joilla kävin Maarianhaminassa. Toinen oli Ålands musikinstituutin hyväntekeväisyyskonsertti ja toinen Afrilkkalaisen nuoren miehen konsertti Maarianhaminan kirjastossa. Molemmat hienosti järjestettyjä tapahtumia. Sen lisäksi pääsin keskustelemaan yhden Jungfruskärissä kasvaneen miehen kanssa, joka tunsi Alicen. He asuivat samalla saarella. Mies asuu Godbyssä ja sovimme, että tapaan hänet seuraavalla kerralla kun matkustan Ahvenamaalle. Hänen veljensä asuu Maarianhaminassa. Yritin tavoittaa häntä, mutta puhelimeen ei vastattu. Päätin soittaa maanantaina uudestaan.

Kohtalo puuttui peliin heti sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Heräsin kolmen kieppeillä tekstiviestiin. Vanhempi tyttäreni ilmoitti, että lapsivedet menivät ja hän alkaa pikkuhiljaa lähteä synnytyssairaalaan. Doula oli jo matkalla. Koiran hoitopaikkaan oli ilmoitettu ja Jaskan hakija saapuisi myös pian. Laskettu aika oli viides marraskuuta. Mutta Timppa oli päättänyt tulla hieman aikaisemmin. 

Olin hetkessä täysin hereillä. Vaihdoimme tyttäreni kanssa muutamia tekstiviestejä ja kehoitin häntä ottamaan epiduriaali -puudutuksen heti alussa. Muistan, että sitä ei saa enää synnytyksen loppuvaiheessa. Yritin nukkua, mutta siitä ei tullut mitään, joten rukoilin Suurta henkeä, Jumalaa, auttamaan tytärtäni, doulaa ja Timppaa. Keskityin. Jossakin vaiheessa torkahtelin. Sitten muistin: Veli Timoteus Valamon luostarissa! Olen tuntenut hänet ennen kuin hänestä tuli munkki. Lähetin aamuvarhaisella tekstiviestin, jossa pyysin rukousapua. Vastaus tuli lennossa: Rukoilemme!

Olen itse kokenut traagisen synnytyksen nuoremman lapseni osalta. Lisäksi eräs perheenjäsenemme synnytti kuolleen vauvan vuosi sitten. Veli Timoteus tiesi sen. Hän tietää paljon ja on luotettava. Olen aikaisemminkin kääntynyt pappien ja munkkien puoleen. Usein ei voi muuta tehdä kuin rukoilla. Ja silloin kun tuntuu, että oma usko ei riitä tai ei usko oman rukouksen voimaan, on parempi pyytää apua "ammattilaislta".

Hyppäsin siis maanantaina seuraavaan Suomeen lähtevään laivaan. Ja sitten porhalsin Turusta bussilla Helsinkiin. Pääsin tiistaina katsomaan Timppaa!

Minä ja Timppa

En osaa sanoin kuvailla sitä tunnetta, mitä koin kun näin lapsenlapseni ja oman tyttäreni tuoreena äitinä. Timppa ei ole mikään rääpäle. Pituutta 52 senttiä ja painoa 4 kiloa ja 286 grammaa. Oli ehkä jo aikakin tulla maailman tälle puolelle. Hän itki kuin linnunpoikanen. Sain ensimmäisen kerran lapsenlapseni syliini. Kokeilin varovasti hänen ihoaan: se on silkin pehmeä. Silmät pysyivät vielä kiinni. Hän oli unten mailla. Ei kai se ole niin helppoa tähän maailmaan tuleminen. 

Voi ihmettä!

Koska olin saaristossa Timpan syntyessä ja ensimmäinen hankintani hänelle oli pelastusliivit, jatkoin samaa linjaa ja vein hänelle kuunarin kuvalla varustetun tervetuloa tähän maailmaan -kortin sairaalaan. Toivon hänelle rikasta elämää ja uskomattomia seikkailuja elämän merillä. Toivottavasti saan jakaa joitakin niistä hänen kanssaan.

Tunsin tämän pienen ihmisen seurassa suurta rauhaa, lempeää rakkautta ja sen, että maailma on mahdollisuuksia täynnä. Kaikki on vasta alkamassa. Nyt.

My sweet grandson

Pyöräretki Maarianhaminan rantoja pitkin

Aloitin päiväni reippaasti polkupyöräilyllä. Aivan ensimmäiseksi suuntasin kohti Stora Loppista, joka on aika uusi itsepalvelu -periaatteella toimiva kirpputori. Etsin saksia sekä terävää veistä. En löytänyt. Olin päättänyt ajaa tänään läpi sen punaisella katkoviivalla olevan rantareitin, joka on merkitty useisiin turistikarttoihin. En usko, että sitä on mahdollista ajaa polkupyörällä läpi turismin sesonkiaikaan, koska osa poluista on todellakin hyvin pieniä polkuja ja jo nytkin vastaan tuli yllättävän paljon ihmisiä. Sinänsä hyvä, koska ajoin vahingossa ulos kartalta ja eksyin. Ystävällinen ahvenanmaalainen ohjasi minut takaisin oikealle polulle. Jouduin myös kantamaan pyörää ylös rappusia. Eli polkupyörän kantamiseen saa varautua, jos reitin fillaroi. Onneksi Folkhälsanin pyörä on kevyt.

Kierros kannatti. Nyt tiedän minne suunnata silloin kun tahdon ihailla tähtitaivasta. Tällä reissulla ei ole ollut vielä edes sopivaa yötäkään. Mutta uskon sellaisen vielä tulevan. Pääsin aika hypnoottiseen tilaan luonnon pehmeän kauneuden ja lämpimien värien avulla. Oikein tunsin kuinka sydäntä lämmitti kun katsoin merelle ja tiesin, että minulla on vielä monta seikkailua edessäni. Laitan tähän osan kierrokselta ottamistani kuvista ilman kuvatekstejä, sillä niitä ei nyt tarvita. Pääset mukaan neljän ja puolen tunnin retkelle katsomalla kuvat läpi.