Elämäni ensimmäinen laskuvarjohyppy

Kävin Malmin lentokentällä jo viime lauantaina, tarkoituksenani hypätä laskuvarjolla. Silloin emme päässeet hyppäämään, koska pilvet olivat liian matalalla. Tänään aamupäivällä taivaalla oli taas pilviä. Laitoin jo Pasille viestiä, että tuulee ja on pilvistä, hyppy siirtyisi siis kevääseen. Minulla oli muutenkin kiire: pyykkäämistä, siivoamista, valmistautumista Ahvenanmaan reissuun ja huomenna vielä Journalismin päivät. Spekuloin jo mielessäni joudunko jättämään ne väliin kiireen takia. Pasi oli kuitenkin sitä mieltä että mennään kentälle vaan. Ja eipä siinä muu auttanut kuin kiskaista naulakosta lämpimät vaatteet ja pukea ne päälle. Onneksi olin hakenut talvivaatteet kellarista. Valitsin laskettelukamat.

Eilen oli niin hyinen tuuli, että minun oli pakko ostaa kunnon ekstralämpimät pukimet kalareissua varten, mutta laskuvarjohyppäämiseen normaalit lasketteluvarusteet riittivät hyvin. Hyppääminen hermostutti minua jo heti aamusta – en pystynyt syömään juuri mitään. Vaikka olin vakuutellut itselleni että se, etten viime kerralla päässyt hyppäämään, oli vain hyvä asia. Niin sitten varsinaisella hyppäyskerralla ei jännittäsi. Ei pidä paikkaansa. Ulkoisesti olin ehkä tyyni ja rauhallinen mutta tunsin kuinka jännitys alkoi tihentymään sisälleni.

Ken tuosta ovesta käy, saa......(Malmin lentokenttä)

Rakennuksen toisella puolella.

Lentokentällä sanottiin, että kone pääsee nousemaan puoli viideltä. Vatsani kurni. Onneksi sain kahvilassa kunnon maittavan aterian eteeni! Istuimme siellä juttelemassa niitä näitä ja sen jälkeen olikin jo aika lähteä katsomaan kamppeita. Ja kas – pilvet alkoivat väistyä ja aurinko tuli esiin!

Jännitys tiivistyi. Paikalla oli myös pari muuta tandemin hyppääjää. Onneksi minun kanssani oli tulossa hyppäämään Niklas, joka antoi lyhyen koulutuksen viime lauantaina. Hän vaikutti turvalliselta tyypiltä. Mutta tuntui silti epäilyttävältä kahlita itsensä kiinni tuntemattomaan mieheen ja hypätä pienestä kiikkerästä lentokoneesta ulos kolmen kilometrin korkeudesta.

Minä ja Niklas

Kone oli sisäpuolelta askeettisen kotoisa – siinä ei ollut penkkejä, vaan ainoastaan yksi paksumpi lankun tapainen kappale sivuttain. Ahtauduimme koneeseen kaikki kahdeksan ihmistä kuljettajan lisäksi. Meitä oli kolme tandemparia, ja sitten kaverini Pasi sekä joku muu yksin hyppäävä. Niklas kiinnitti minut itseensä alhaalta. Vastapäätäni lankulla istui toinen tandem-hyppääjä, joka oli hypännyt vuosia sitten koneesta armeijassa ollessaan. Näin pelon häivähdyksen hänen katseessaan. Koneen lattialla istui nuori neitonen, joka oli myös elämänsä ensimmäisellä hypyllä. Katselin koneen ikkunasta kauhuissani kuinka maa alla pieneni. Me tandem -hyppääjät olimme aika virittyneessä mielentilassa. Niklas kuvasi ja Pasilla oli kypärän päällä oma kamera. Odotan innolla näitä lyhytelokuvia.

Nojasin Niklakseen. Ja hain fyysistä turvaa. Samalla hengitin syvään. Jotain hyötyä laulutunneista sekä rentoutuskursseista. Koneen lattialla istuva ulkomaalainen mies piti silmiään kiinni. Ymmärsin hyvin häntä. Kauhu alkoi hiipiä sisääni joka kerta kun katsoin ulos ja aivoistani luikerteli esiin viesti että kohta hyppäisin tuonne! Hengitin syvään. Niklas kiinnitti minut itseensä ylhäältä ja pyysi vetämään nauhoista, jotta meitä yhdistävät valjaat olisivat varmasti tarpeeksi tiukalla. Epäilin meitä yhdistävien nailonremmien kestävyyttä. Fyysinen läheisyys toi turvaa. En ainakaan kuolisi yksin. Katsoin ulos: Helsingin saaristo läikehti lokakuun auringossa. Minulla oli epätodellinen olo. Lopulta olimme saavuttaneet oikean lentokorkeuden ja ovi avattiin. Ensimmäinen pari oli ovella. Tätä hetkeä olin pelännyt kaikesta eniten. He katosivat alas taivaalle. Menin ovelle ja otin opetetun asennon. Ei pelottanut lainkaan. Olin sananmukaisesti taivaallisessa rauhassa. Kylmä aurinko paistoi. Maa oli allani. En pelännyt ja sitten humps! Putos. Putosimme, putosimme, putosimme ja putosimme. Tuuli osui kylmästi kasvoilleni, muuten oli lämmin. Sopiva. Olin kuin unessa, mutta täysin valveilla. Maa lähestyi hurjaa vauhtia. Pelkäsin. Haltioiduin. Vapaapudotus oli täynnä pelkoa ja luovuttamista. Sitten nykäisy, syöksyimme ylös ja varjo avautui. Tämä oli jo hallittavissa. Tai niin ainakin kuvittelin. Mieleeni juolahti, että kerrankin purjehduksesta, surffaamisesta ja muista lajeista oli hyötyä. Kissan viikset! Mitä itsepetosta! Olisin menettänyt henkeni jos homma olisi ollut hetkeäkään minun varassani. Laskeutuminen oli pehmeä – minulle. Jalat ylös ja Niklaksen päälle ja sitten se oli ohitse. Fyysisesti. Psyykkisesti ei milloinkaan.

Olen kokenut jotain valtavaa. Ihmeellistä. Tuntuu että olen voittanut kuoleman.

Nyt olen valmis lähtemään Bergmanin kanssa kalastamaan pienellä veneellä Pohjois Ahvenanmaan luodoille. Jos vene kaatuu ja putoamme mereen, niin emme todennäköisesti selviä hengissä. Mutta minähän olen kuolematon, koska hyppäsin tänään kuoleman pelon lävitse. Ja olen yhä elossa!