Kohti uutta vuotta Ahvenanmaan merimuseon luotsauksella

Kuunari Ingrid täydessä vauhdissa.
(kuva: Ahvenanmaan merenkulkumuseo)

Pääsin tutustumaan myös Ahvenanmaan merenkulkumuseoon, joka sijaitsee Maarianhaminan Länsiterminaalissa, noin 500 metrin päässä lauttaterminaalista. Merenkulkumuseon välittömässä läheisyydessä on myös s/v Pommern. Kävin museossa kaksi kertaa, ja tiedän palaavani vielä uudestaan. Oli mahtavaa nähdä omin silmin välineitä, joiden kaltaisia myös Jungfruskäreläiset ovat käyttäneet aikoinaan.

Kuvassa olevia silakkaäyskäreitä on käytetty silakoiden käsittelyssä.
(esineet: Ahvenanmaan merenkulkumuseo)

Polttopuut lastattiin aluksiin puukärryillä. Allaolevassa kuvassa kärryjä työnnetään pitkin lankonkia eli maihinnoususiltaa alukseen. Ahvenanmaalaiset alukset kuljettivat pitkään 1900-luvulle polttopuita ja silakkaa. 

Tämän kuvan myötä aloin vajota sisälle muinaiseen aikaan.
(kuva: Ahvenanmaan merenkulkumuseo)

Oli ihanaa kun museon kuvat ja esineet veivät minut aaltojen lailla mukanaan aikaan, jolloin Alice on ollut pieni tyttö. Melkein kuulin sataman äänet, haistoin tupakan savun ja kalan hajun, kun uppouduin kuvien katseluun. Museossa ei ollut minun lisäkseni kuin muutama harva aasialainen ja pari ruotsinkieleistä vanhempaa pariskuntaa.

Kuvassa Sumppu Åland. Tällaisena maailma näyttäytyi Jungfruskärin ulkopuolella kun Alicella oli ikää 10 vuotta.
(kuva: Ahvenanmaan merenkulkumuseo)

Kun Sumput rantautuivat satamaan, niin silloin paikalle saapuii heti sumppurunkkari tarjoamaan palveluksiaan. Hänen tehtävänään oli pitää laiva liikkeessä köydestä vetämällä koko yön, niin että sumpussa oleva vesi vaihtui ja kalat pysyivät elossa. Sumppurunkkarit olivat sataman työläisten alinta kastia. Tuleekohan sana runkata tästä yhteydestä ja myöhemmin se on siirtynyt muihin yhteyksiin.

Tämän Sumpun käyttöikä oli 110 vuotta!
(kuva: Ahvenanmaan merenkulkumuseo)

Ensimmäisen kerran Ahvenanmaalaiset ylittivät Atlantin1865. Siitä on kulunut nyt jo 149 vuotta. Minä itse haaveilen vastaavasta reissusta. Se on seuraava tavoitteeni tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen. 

Ahvenanmaa on tunnettu purjealusten laivanrakennuksesta. Toiminta jatkui aktiivisena 1920-luvulle asti. Purjealuksia rakennettiin noin 300. Ahvenanmaan asema oli erityisen vankka aina siihen asti, kunnes rauta otettiin laivanrakennuksessa pääasialliseksi materiaaliksi. Vanhat puiset kuunarit ovat silmiä hivelevän kauniita ja niiden kuvia katsellessa tulee väkisinkin hieman romanttinen olo.

Pääsisinpä tuon kyytiin.
(kuva: Ahvenanmaan merenkulkumuseo)

Merimiesten elämä oli rankkaa, mutta moni pääsi sillä tavoin kiertelemään maailmaa ja näkemään mitä ihmeellisempiä aisoita. Nyt kannattaa muistaa, että noihin aikoihin ei ollut radioita eikä televisioita, puhelimista puhumattakaan. Usein kapteenit saattoivat ottaa vaimonsa mukaan matkalle, varsinkin avioliiton solmimisen jälkeen. Laivoissa oli merimiehinä myös naisia. Joskus kapteenien lapsia, poikia ja tyttöjä, pestautui laivaan töihin ja näin he pääsivät matkalle mukaan.

Uno Mörn ja hänen vaimonsa Helga matkalla Australiaan.
(kuva: Ahvenanmaan merenkulkumuseo)

Kokki-stuertti Mimmi Widbon.
(kuva: Ahvenanmaan merenkulkumuseo)

Pääsin raikkaisiin tuuliin ja ihanalle seikkailulle museon monien osastojen kautta. Suosittelen vilpittömästi tutustumista tähän moderniin museoon. Nykyajan tekniikkaa on käytetty hyväksi ja tässä museossa kaikkialla ei ole Älä koske! -kylttejä vaan ihmisiä kehoitetaan koskettamaan ja osallistumaan. Museon vieras saa varmasti vastinetta pääsylippunsa hintaan. 

Kävin tosiaan museossa kahtena päivänä - mutta palaan sinne uudestaan seuraavalla kerralla. Ystävällinen museoemäntä Diana Lindström näytti minulle auditorionkin ja ehdotti sitä kirjani julkistamispaikaksi. Kaunis tila. Sain myös yhteystiedot henkilölle, joka voisi auttaa minua tarvittaessa. Hän voisi etsiä minulle mitä tarvitsisin. Valokuvia, kirjeitä jne. Ei paha!

Sympaattinen, iloinen ja auttavainen  museoemäntä Diana.

1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella laivoilla suunnistettiin erilaisten välineiden avulla. Yksi niistä on tähtipallo. Merellä siis suunnistettiin myös tähtien asentoja hyväksi käyttäen. Minä suunnistan tämän projektini läpi ihmisten avulla. Ja Intuition. Luotan tunteeseen ja tietoon. Välillä makaan selälläni ihmettelemässä taivasta. Se näyttää tänään aivan samanaliselta kuin Alicen lapsuudessa. Jotkut asiat eivät muutu.

Tähtipallo.

Kiitän kaikkia lukijoita ja tukijoitani kuluneesta vuodesta. Ilahduin kovasti seuraavasta viestistä, jonka sain pari viikkoa sitten: "Heips Sari, yritin kommentoida sun blogi sivun kautta, mut ehkä se onnistuu tätäkin kautta: Sun blogi on tosi mielenkiintoinen ja tulen seuraamaan sitä vastakin. Osaat kirjoittaa niin lämminhenkisesti ja kauniisti. Kiitos niistä riveistä: T. Kimmo"

Tämä kulunut vuosi on ollut minulle todella värikäs ja antoisa. Toivon teille jokaiselle suotuisia tuulia, aurinkoa, sadetta, kirkkaita tähtitaivaita ja vähän myrskyä, niin että elämä tuntuu elämisen arvoiselta!

Joitakin hetkiä Maarianhaminassa

Tämän vuoden viimeinen yhteinen viikko ja sen hetket liukuivat nopeasti ohitseni Folkhälsanin hoivakodissa. Kaksi asukkaista sävelsi viimeiset kuvasävellyksensä. Toinen heistä oli todella väsynyt. Huomasin sen jo viime kerralla kun työskentelimme yhdessä marras-joulukuussa. Aprikoin mielessäni jaksaisiko hän enää säveltää. Mutta hän jaksoi ja sai kokonaisen kuvasävellys -kansion valmiiksi.

Toinen sävellyttämäni henkilö oli musiikkitilanteissa erittäin energinen ja keskittynyt toimintaan. Tiesin, että hän pystyisi todennäköisesti jatkamaan vielä ensi vuonnakin, mutta hoivakodissa on muitakin asukkaita joilla on oikeus saada osaksensa jakamatonta huomiota taidetilanteissa. Myös hän sai sävellyttyä Jungfruskäristä otetuista valokuvista kokonaisen vihkon.

Tunsin haikeutta viimeisillä kerroilla, mutta en voi päästää tunteitani valloilleen sekoittamaan hoivakodin arkea, sillä jo aivan pieni asia voi muuttaa tunnelman todella levottomaksi. Minun on purettava tunteeni muualla. Muistan hyvin ensimmäsen työharjotteluni musiikkiterapia -opintojeni puitteissa. Kiinnyin 90-vuotiaaseen asiakkaaseeni niin että vuodatin suuria kyyneleitä viimeisen tapaamisen jälkeen. Kaikki elämässä on vain lainaa ja usein ymmärrän kohtaamisen todellisen arvon vasta sen mentyä ohitse. Hyvä lääke eron aiheuttamaan haikeuteen on oikein valittu musiikki.

Valokuva Jungfruskärin ensimmäisestä radiosta oli lähtökohtana ylläolevalle kuvasävellykselle.
Se jää todennäköisesti tekijänsä viimeiseksi teokseksi.

Tässä kuvassa olevalla puulla on tärkeä merkitys minun satukirjassani.
Toinen asiakkaani loihti siitä musiikkitarinan.

Ortodoksinen jumalanpalvelus

Olin odottanut pitkään ja hartaasti että pääsisin tutustumaan ahvenanmaalaisiin ortodokseihin ja nyt heillä oli palvelus Maarianhaminassa. Heräsin ajoissa ja laittauduin siististi punaiseen juhlamekkoon. Sitten suunnistin kohti kirkkoa. Aamuaurinko valaisi katuja, mutta ilman lämpötila oli laskenut pakkasen puolelle. Olin aika jäässä kun pääsin Margaretsgårdiin vain saadakseni tietää, että ortodoksinen liturgia on toisella puolella kaupunkia kuuden kilometrin päässä. No, se sitten siitä. Lämmittelin hetken aikaa ja lähdin paluumatkalle. Muistin että luterilaiset palvelukset alkavat yhdeltätoista, joten menin sitten jo minulle tutuksi tulleeseen S:t Göransin kirkkoon. Paikalla oli ilmeikäs naispastori sekä monta ksylofonin soittajaa. Kuuntelukokemus kävi konsertista.

Seurakuntalaisilla oli selkeät lauluvihkoset nuotteineen eli minäkin pääsin laulamaan.
Outoja kappaleita, mutta osaan onneksi lukea nuotteja.

Jumalanpalveluksen lopuksi naispappi hyppäsi iloisesti ilmaan kirkon keskikäytävällä. Uskonto on iloinen asia! Jopa protestanttisuus näyttäytyy täällä kepeämpänä kuin pääkaupunkiseudun luterilaisissa messuissa.

Kerjäläisiä kadulla

Palveluksen jälkeen päätin mennä kauppaan. Kaupan edessä oli kerjäläinen työssään. Olin muutama viikko sitten kuullut ettei Maarianhaminassa ole kerjäläisiä. Näin heitä muuallakin. Heillä on aivan sama kerjäysvaatetus kuin pääkaupunkiseudulla, samanlainen asento ja samanlaiset pahviset kerjuukupit. Kerjäläisten yhtenäinen visuaalinen ilme ja vaatetus sekä elekieli saivat minut hetkeksi pohtimaan, että mahtaako heillä olla jonkinlainen yhteneväinen työnohjaus hommaansa. En sinänsä tuomitse kerjäläisiä. En vaan pidä tavasta, kun he heiluttavat kuppejansa agressiivisesti ja katsovat puhuen perääni. Onneksi eivät sentään huuda!

Kerjäläinen päivystää Maarianhaminassa lähikauppani edessä.

Mietin myös niitä ihmeellisiä mielikuvia, joissa Ahvenanmaa on onnellisten saari. Niin kuin viime kesän Hesarin kuukausiliitteeen artikkelia. Täyttä huuhaata, jos minulta kysytään. Ahvenamaalla kuluu esimerkiksi viisi miljoonaa euroa joka vuosi miesten kodeissa tekemien väkivallan tekojen korjaamiseen. Koko Suomessa luku taitaa olla 60-80 miljoonaa euroa.

Olin onnellinen kun pääsin takaisin kotikadulleni.

Lucia saapuu vielä kerran!

Tavallisesti pidämme hoivakodissa konsertin viikon viimeisenä päivänä, mutta tällä kertaa koko päivä oli varattu Luciaa varten. Ihmettelin hieman miksi yksinkertaista siirtymistä varten suureen ruokasaliin tarvittiin koko päivä, mutta en kovinkaan pitkään. Sain kavljeerikseni jo sataa vuotta lähentelevän herrasmiehen. Tunsin kiitollisuutta kun sain kulkea hänen kanssaan käytävää pitkin. Pian minulle kuitenkin selvisi reissun vaativuus. Perille saavuttuamme seuralaiseni ei oikein tiennyt minne istua. Osoittamani paikka ei kelvannut meille varatusta pöydästä, koska siitä ei kuulemma nähnyt tarpeeksi hyvin. Onneksi Maila tuli ja pelasti tilanteen.

Folkhälsanin päiväkodin lapset esiintyivät myös Lucia-juhlassa. Tässä vielä Lucian odotusta.

Kun päiväkodin lapset hoitajineen, sekä hoivakodin asukkaat ja henkilökunta, olivat päässeeet asettumaan paikoilleen, niin jännitys tiivistyi käsin kosketeltavaksi. Ja se palkittiin! Pian sammutettiin valot ja etäältä kuului tuttu Lucia-laulu, joka voimistui jatkuvasti. Eräs asukas yhtyi lauluun oktaavia alempaa ja toinen liikuttui kyyneliin. Tuntui kuin pöydälle olisi katettu tarjoilun lisäksi kaikki mahdolliset tunteet ja muistot. Lucia on niin kova juttu Maarianhaminan iäkkäälle väestölle, että sitä on vaikea käsittää. Katsellessani minulle jo tutuksi käyneitä kasvoja en pystynyt kuitenkaan ymmärtämään täysin miksi Lucia on niin ihmeellinen. Millaisia ovat ne tunnemuistot, joita iäkkäät saaristolaiset kantavat sieluissaan?

Ihmeellisen kaunis Lucia on saapunut kandidaatteineen juhlaan.
Neitojen hurmaava laulu ei jättänyt ketään kylmäksi.

Istun yleensä Maarianhaminassa olessani täällä alhaalla loppuillasta ja alkuyöstä kirjoittamassa tätä blogia, koska yläkerrassa oleva huoneeni on katvealueella, niin että Wifi ei toimi siellä. Joskus seilaan toki netissä ja jämähdän Face bookiin tai muualle. Ensimmäisillä kerroilla sain hieman oudoksuvia katseita, mutta nyt talon asukkaista suurin osa on jo tuttunut minun olemassaolooni. Minun on välillä vaikea ymmärtää millaista on asua pienissä sosiaalisissa ympyröissä tietäen että niitä ei voi vaihtaa, mikäli seura ei miellytä. Ellei erakkoelämä houkuta. Olin nyt koko viikon ajan kuullut ihmisten huokauksia ja ihalevia kommentteja Luciaa koskien. Sekä epäsuoran kehoituksen katsella seinillä riippuvia Lucia-julisteita. Niinpä minulle muodostui päivien kuluessa sisäinen pakko kuvata ne kaikki. 

Lucia julisteita eri aikakausilta. Vasemmalla ensimmäinen Lucia 1950-luvun alkupuolelta
 ja oikealla tuorein, 2014 -luvulta.

Joulun viettoa saaristossa ennen vanhaan

Koko viimeistä viikkoa kehysti Lucian tarina. Kirjoitin jopa itse joulusadun, jossa nimi mainittiin. Luemme kirjoittamani sadun yleensä viimeisenä yhteisenä päivänä ja sen jälkeen keskustelemme sen herättämistä tunteista ja ajatuksista. Minulla on asukkaille myös valmiita kysymyksiä. Tällä kertaa ne liittyivät luonnollisesti joulun viettoon saaristossa. Mielestäni noissa keskustelutilanteissa muistisairaudet jäävät taka-alalle ja olen saanut paljon informaatiota sanallisesti. Tällä kerralla eräskin asukas, joka yleensä puhuu solkenaan minulle mitään tarkoittamattomia lauseita, hiljeni kuuntelemaan tarinaa. Olin maininnut sadussa Alicen äidin Xenian kuolleet lapset. Kun Maila luki satua ja lähestyimme tuota kohtaa tein päätöksen, että hyppäämme sen yli. Asukkaat samaistuivat kertomukseen niin että näin kyyneleitä heidän silmissään. En tahtonut nähdä niissä kauhua tai tuskaa. Pieni liikutus on aivan okei. Ja minulle se on suuri kiitos tällaisena maakrapuna. Nimenomaan se, että olen onnistunut ymmärtämään jotakin heidän elämästään niin hyvin, että voin tuoda sen heille takaisin kirjallisena tuotoksena ja he ymmärtävät sen. En tahdo myöskään lisätä ikäviä ajatuksia tai nostaa pinnalle masentavia muistoja. Siksi tein päätöksen hypätä tuon kohdan ylitse. Hoivakodin asukkaat ovat 70-100 vuotiaita, ja tässä kirjoituksessa esiin tulevat asiat ovat heidän omia muistikuvia heidän omasta lapsuudestaan.


Henkilökunta osallistui myös keskusteluun. Asukkaiden kertomuksista kävi ilmi, että osa heistä on varttunut saariston olosuhteisiin nähden hyvin vauraissa oloissa. Epäilen, että suurin osa Jungfruskärin torppien joulupöydistä ei notkunut aivan samalla tavalla.  Kuulin tarinan, joka oli kuin suoraan Vaahteramäen Eemelistä: valmistautuminen aloitettiin jo viikkoja ennen joulua ja ensimmäiseksi käsittelyyn joutuivat teuraseläimet eli siat ja lampaat. Tehtiin lammaspataa ja veripalttua eli verileipää. Suolet käännettiin ympäri ja putsattiin sahanpuruissa, jonka jälkeen raaputettiin veitsellä turhat rasvat pois. Näin saatiin makkarankuoria. Lihahyytelö oli myös tavanomainen jouluruoka. Sianpää päätyi syltyn valmistukseen. Myös monenmoista muuta herkkua päätyi joulupöytään ihmisten iloksi.
Eräs selkeä ero mantereen joulupöytään on jouluhauki. Se valmistettiin jopa kaikkein vähäpätöisemmissä pirteissäkin. Usein jouluhauki keitettiin tai paistettiin, sillä suurta uunia eri kannattanut lämmittää ainoastaan sitä varten. Liedellä porisi myös riisipuuro, josta aina jonkun lautaselle eksyi manteli. Tämä onnekas pääsi vanhan uskomuksen mukaan jo samana vuonna naimisiin.

Julklapporna eli joululahjoja

Tavanomainen lahja tyttölapsille oli Mollamaija. Äiti tai joku muu naisihminen yleensä ompeli tai kutoi nukelle vartalon ja pää ostettiin valmiina. Yleisiä lahjoja olivat myös nenäliinat, myssyt, käsineet ja muut vaatteet. Lampaan vällyt kehrättiin itse kotona, mutta lapsilla ei ollut lupa mennä lähelekään rukkia tai värttinää, sillä ne olisivat voineet satuttaa. Muistan yhden jungfruskäreläisen vanhan rouvan, joka rakasti langan kehräämistä. Hän sai tehdä sitä pienestä tytöstä asti. Pojat eivät koskaan saaneet nukkeja lahjaksi. Heille annettiin esimerkiksi sukkia tai kelkka, jolla saattoi laskea mäkeä. 

Valmiina ostettavat Mollamaijan kasvot.

Joululaulut raikaa

Ahvenanmaan joululauluperinne eroaa suomalaisesta oleellisesti siinä, että joululauluperinne tulee Ruotsista ja laulut  raikuvat iloisesti duurissa. Otin selville tämän kokeilemalla. Ainakaan tämän hoivakodin asukkaat eivät tunteneet esimerkiksi  Barnens julvisaa (joulupuu on rakennettu) tai Stjärna som på himmeln lyser (Jouluilta). Olin käynyt heti tämän reissun alussa jo kirjastossa lainaamassa kasan joululaulukirjoja ja kysynyt asukkailta suoraan mitä he olivat lapsena laulaneet. Näin pääsin tutustumaan heidän lapsuutensa musiikkiin. Yhteistä musiikkiperinnettä ovat Tonttujen jouluyö (Tipp Tapp), jota varttuneempi väki leikki innokkaasti sekä aina haikeat Jouluyö, Juhlayö ja Maa on niin kaunis. Tietenkin på svenska. Varsinaiseksi suosikiksi meidän sessioissamme nousi Hei tonttu-ukot hyppikää! Laitan tähän perään muutaman linkin minulle itselleni uusista joululauluista, joita pääsin opettelemaan loistoseurassa!

Nu är det Jul igen:

Goder afton:

När juldagsmorgon glimmar:

Mössens julafton (tämän lupasin opetella ensi jouluksi ):

Hieman haikein mielin suljin hoivakodin oven takanani, tietäen kuitenkin samalla, että ensi vuosi tuo mukanaan uudet luovuuden ja ilon hetket. Sain kotiinviemiseksi useilta ahvenanmaalaisilta tutuiltani joululahjoja. Suurin lahja oli kuitenkin ne hetket joita olen saanut viettää hoivakodin asukkaiden ja muiden ihmisten kanssa. Olen tallettanut ne sydämeeni ja muistoihin. Ja yksi niistä on tämä riemullinen biisi, jonka soidessa aika moni asukas pääsi tanssiessaan kokemaan aitoa jouluiloa. Minulle sitä lauloi pienenä tyttönä oma äitini, mutta suomeksi.

Kyseessä on tietenkin vanha ruotsalainen, ellei peräti norjalainen juomalaulu. Kuulin luotettavalta taholta Maarianhaminassa, että norjalaiset joululaulut ovat vielä PALJON iloisempia kuin ruotsalaiset. 

Vierailu merikapteeni Holger Blomqvistin kotiin

Istumme merikapteeni Holger Blomqvistin kanssa pitkään keittiön pöydän ääressä. Holger kertoo minulle lapsuudestaan. Hän on syntynyt Jungfruskärissä. Jossakin vaiheessa hänen kumppaninsa Maj-Lisa tarjoilee meille kahvia ja suussasulavia torttuja. Pyydän häntä liittymään seuraamme. 

Aika vierähti
ää nopeasti, niin kuin käy usein silloin, kun seura on hyvää. Vierailun jälkeen Holger ja Maj-Lisa vievät minut autoilla Godbyn keskustaan, josta jatkan matkaa koululaisbussilla Maarianhaminaan. Tarinani saa uuden käänteen. Minut toivotettiin tervetulleeksi millloin tahansa Holgerin ja Maj-Lisan kotiin Godbyhyn ja voisin ottaa heihin yhteyttä aina niin halutessani. Mutta mikä tärkeintä: nyt tunnen itse voimaakkaasti, että Jungfruskärin vanhan polven asukkaat ovat mukana luomassa tätä uutta satukirjaa. Poisnukkuneet haastattelujensa kautta, elävät omilla tarinoillaan. 

Eri aikausien tarinat kietoutuvat toisiinsa muodostaen aina uusia kokonaisuuksia. Aivan kuten kuvassa olevat köydet.

Ahvenanmaalaisten osuudesta

Jungfruskärin siteet Ahvenanmaalle ovat olleet paljon voimakkaammat, mitä ajattelin. Se oli jo alusta asti selvää, että historialliset siteet ovat lähemmät kuin esim. Houtskariin tai Korppooseen. Folkhälsanin hoivakodin asukkaat antavat minulle aivan konkreettista tietoa menneestä ja nykyajasta. Saan tuota tietoa myös useilta muilta ahvenanmaalaisilta. Lisäksi ihmisten kohtaamisissa ja haastatteluissa siirtyy paljon hiljaista tietoa, jonka arvo on suunnaton. En pystyisi toteuttamaan tätä aikuisten satukirjaa ilman heidän apuaan.

Merikapteeni Holger Blomqvist

Oli vielä pilkkopimeää, kun hyppäsin bussiin Maarianhaminan linja-autoasemalla. Samaan kyytin nousi useita koululaisia matkan varrelta. Olin menossa Godbyhyn tapaamaan Holger Blomqvistia, joka on syntynyt Jungfruskärissä . Godby sijaitsee puolen tunnin bussimatkan päässä Maarianhaminasta. Osasin odottaa sympaattista ihmistä, sillä olin jutellut puhelimessa hänen kanssaan aikaisemmin ja hän vaikutti todella mukavalta. Olin pistänyt Godbyn kylän keskustan merkille jo syksyllä kun matkasin kohti Getaa tapaamaan Karl-Erik Bergmania. Godbyn kylän keskusta on iso täkäläisen mittapuun mukaan. Siinä on useita kauppoja sekä iso parkkipaikka. Kylässä asuu 500-700 ihmistä.

Holgerin vanhemmat Ali Brunström ja Hjaldemar Blomqvist nuorina.
(Kuva: Holger Blomqvistin arkisto)

Löysimme toisemme helposti. Holger Blomqvistilla oli mukana hänen avopuolisonsa Maj-Lis Sundin. He tuntuivat jotenkin tutuilta. Heidän seurassaan oli helppo olla. Holger ja Maj-Lis olivat vieneet jouluvalokoristelut todella pitkälle: valoja oli jopa talon etuoven alapuolella, maan alla olevan ritilän alla, niin että valo heijatui ritilan läpi ylöspäin. Sisältä asunto oli tilava ja vauraan tuntuinen.

Tältä näytti Holgerin kotitalo hänen lapsuudessaan Jungfruskärin Hamnössa.
(Kuva: Holger Blomqvistin arkisto)

Istuimme Holgerin kanssa kotoisasti keittiön pöydän ääreen ja aloitin haastattelun. Juttua riitti ja sain nähtäväkseni monta mielenkiintoista valokuvaa vuosien varrelta. Holger on syntynyt Jungfruskärin ainoaan tilallisen taloon. Kaikki muut saaren perheet olivat torppareita. Holger kävi muiden jungfruskäriläisten lasten tapaan alakoulun Jungfruskärin kansakoulussa. Rippikolun jälkeen hän kalasti vuoden isänsä kanssa Jungfruskärissä. Saari oli tuolloin pieni kalastajayhteisö. Saaren asukkaat kävivät syksyisin kalareissuilla myös Ahvenanmaalla. Tahdon päästä itse käymään noilla saarilla heti keväällä.

Silakan pyytiä Jungfruskärissä vanhoina hyvinä aikoina.
(Kuva: Holger Blomqvistin arkisto)

Holgerin isä Hjalmar oli kalastaja, joka toimi sota-aikana myös veneenkuljettajana. Myöhemmin hänestä tuli vedentutkija. Hjalmarin isä Johan oli aloittanut planktoinin tutkimisen ja kun hän lopetti sen, niin Hjalmar jatkoi hänen tieteellistä työtään.

Kuvassa Holgerin isä Hjalmar sekä hänen vanhempansa Sigrid Blomqvist ja Johan Enlund.
(Kuva: Holger Blomqvistin arkisto)

Pojan lahjakkuus huomattiin

Yläkouluiässä Holger muutti muiden lasten tavoin Houtskariin. Ahkerana sekä lahjakkaana poikana hän suoritti kansakorkeakoulun ohella kipparin tutkinnon. Tentaattori tuli Maarienhaminasta Houtskariin. Koe kesti kolme päivää ja Holger oli kurssin priimus. Hänet toivotettiin tervetulleksi Maarianhaminaan ja nousujohteinen ura johti aina merikapteeniksi asti.

Jungfruskärin kansakoulun oppilaita 1934 -1935. Keskellä takana on Alice Lingqvist, minun kirjani päähenkilön esikuva.
Eturivissä toinen vasemmalta on Uno Hamberg ja hänen edessään vasemmalla Anna -Lisa Brunström.
(Kuva: Holger Blomqvistin arkisto) 

Mainitsen yllä olevan kuvan henkilöistä vain ne, jotka olen henkilökohtaisesti tähän mennessä haastatellut.

Jungfruskärin miehiä. Alhaalla oikealla Alicen isä Valfrid Lindqvist ja keskellä Uno Hambergin isä Hugo Hamberg.
Mainitsen tästä kuvasta ainoastaan ne, joiden lapset olen tavannut ja  haastatellut henkilökohtaisesti.
(Kuva: John Brunström, Holger Blomqvistin arkisto)

Jungfruskärin naisia. Alicen äiti Exenia Lindqvist talarivissä toinen oikealta.
Exenian  sisar Hilda Brunström hänen vieressään vasemmalla.
Pikkutytöistä vasemmalla Anna-Lisa Henriksson.
(Kuva: John Brunström, Holger Blomqvistin arkisto)

Mainitsen tästäkin kuvasta vain ne, jotka vaikuttavat oleellisesti satukirjani sisältöön. Kuvassa on lisäksi nainen, joka aiheutti Jungfruskärissä jonkin verran hämmennystä, koska piti todella paljon pojista (sisäpiirin tietoa).

Holgerin ensimmäiset muistot

Kun kysyin Holgerilta hänen ensimmäisiä muistikuviaan, niin historian kätköistä nousi päivänvaloon eräs talvipäivä. Hän muistaa kuinka hän näkee vahvan ja sileän meren jään. Holgerin isä Hjalmar adoptoitiin aikoinaan Lappon saaressa sijaitsevaan taloon. Eli hän oli varttunut Ahvenanmaalla ja on kotoisin Brändön Gunnarstenistä. Isä teki laatikosta potkukelkan, jolla he sitten potkivat Ahvenanmaan puolelle tapaamaan sukulaisiaan. Toinen varhainen muisto on se, kun isä höyläsi keittiössä puuta. Keittiössä oli lämmintä. Isä rakensi Holgerille sänkyä.

Kotipihan rakennuksia.
(Kuva: Holger Blomqvistin arkisto)

Kertomuksia riitti ja niitä on nyt minulla yli kolme tuntia tallennettuna. Sain kuulla sota-ajan oloista, siitä miten ruoka saatiin riittämään talvisin. Mikä pelästytti pienen pojan niin että hän joutui juoksemaan isovanhempiensa turvaan ja menemään sängyn alle piiloon. Kuulin poikien leikkipaikoista, luistelukoulusta ja itsetehdyistä luistimista sekä monista muista tapahtumista. Myös luonnon voimat näyttäytyivät tuimina kun myrskytuuli puhalsi saaren lävitse niin, että merivesi kulkeutui ylitse ja kallioisen saaren päälle satoi suolaista vettä. Holgerin lapsuudessa saarella kasvoi hädin tuskin muutaman pusikko. Nykyaijan metsästä ja puista ei ollut tietoakaan. Myös jään aiheuttamat haasteet kuulostivat eksoottisilta. Jotain niistä päätyy melko varmasti satukirjani kertomuksiin. 

Holger kertoi, että hänen veljensä muistaa enemmän lapsuuden ajoista Jungfruskärissä. Tahdon kuulla myös hänen tarinoitaan, sillä jokaisen perheenjäsenen maailma on erilainen. Hänen veljensä asuu Maarianhaminassa aivan kivenheiton päässä Folkhälsanin talolta.

Holger Blomqvistin perhekuva. Takana seisoo äiti, isä sekä Holger itse.
Tuolissa istuu isoäiti ja edessä seisoo Holgerin pikkuveli.
(Kuva: Holger Blomqvistin arkisto)

Alicesta

Holger muistaa Alicen ilosena tyttönä. Alice oli Holgeria sen verran vanhempi, etteivät he esimerkiksi leikkineet keskenään. Hän ei muista, että Alicella olisi ollut milloinkaan poikaystävää. Alice rakasti tanssimista. Sain myös kuulla että Alicen serkku Mildrid saattaa olla elossa. Hän asuu Paraisilla. Mildridin tyttönimi on Sundberg ja hän meni myöhemmin naimisiin ja sai miehensä sukunimen Holmen.

Nykyaikaa ja uutisten vaihtoa

Holger on käynyt Jungfruskärissä viimeksi viisi vuotta sitten. Hänellä on kesämökki Kumlingessä. Sieltä pääsee taksiveneellä Jungfruskäriin 40:ssä minuutissa. Holger kävi viime reissulla lastensa ja lastenlastensa kanssa katsomassa paikkaa, josta he ovat kotoisin.

Pääsen “rehvastelemaan” uutisilla, kun kerron että Skarpnäsin tila myytiin Metsähallitukselle. Holger kertoi minulle, että vanhin Jungfruskäristä kotoisin oleva henkilö asuu Sipoossa, on täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Hän täyttää tänä vuonna 92 vuotta ja ajaa vielä autoakin. Arvatkaa kehen otan yhteyttä heti joulun jälkeen. 

Musiikkia, muusikoita ja avaruuden tähtiä taivaalla

Maarianhaminan kaupunginkirkossa järjestettiin illalla tilaisuus, jossa laulettiin suomalaisia joululauluja. Menin paikalle mielenkiinnosta. Kirkko oli yllättävän täynnä. Sisääntulijoille jaettiin lähetysseurakunnan joululauluvihkosia. Istuin kirkon takaosaan tarkkailemaan tilannetta. Täällä on sama tapa vetää yhteislauluja kuin mantereen puolen kirkoissa: säestys on aivan liian korkea tavalliselle pulliaisille joka ei laula päivittäin tai harrasta aktiivisesti laulamista. Hyvä että sain itse edes laulettua korkeimmat äänet ilman että kurkkua kuristi. 

Suomalaisten joululaulujen lumoissa.

Tilaisuudessa toimi kanttorina Judith Deaki, joka vieraili aikaisemmin syksyllä myös hoivakodissa. Oli mielenkiintoista kuulla hänen puhuvan suomea. Selkeä ruotsalainen intonaatio. Tämän vierailun aikana myös muutamat tuttavani täältä Ahvenanmaalta ovat vapaaehtoisesti puhuneet minulle muutamia lauseita suomea. Siinä onkin ollut minulle ihmettelemisen aihetta. Mietin miltä oma ruotsinkieleni mahtaa kuulostaa ahvenanmaalaisten korvissa. En tahdo tietää...

Muusikko Kalle Lund

Kävin yhteislaulutilaisuuden jälkeen tervehtimässä Kalle Lundia, joka asuu täällä Maarianhaminassa samassa talossa missä majailen täällä ollessani. Kalle on ahvenanmaalaisen muusikkoperheen kasvatti ja taitava haitarin soittaja. Hän otti minut ystävällisesti vastaan ja istuimme vaihtamaan kuulumisia.

Sympaattinen Kalle Lund.

Sain kuulla, että täällä ihmisiin tutustuminen vie aikaa. Kun hän muutti tänne vaimonsa kanssa, niin aikaa hujahti neljä vuotta ennen kuin hän sai luontevia uusia kontakteja Maarianhaminassa. Kalle on ahvenanmaalainen ja he muuttivat Godbystä, joka on puolen tunnin ajomatkan päässä täältä. Eli täällä täytyy olla pitkäjänteinen eikä kannata kuvitella löytävänsä heti sydänystäviä.

Kalle on arvokas tuttavuus. Olin ottanut digitallentimen mukaan, koska arvelin etukäteen että hänen tarinansa on kiinnostava. Olin oikeassa. Minulle on kasvanut vuosien varrella journalistin tuntosarvet.

Jungfruskär Kallen elämässä

Kalle asui lapsuudessa Kumlingessä puolentunnin venematkan päässä Jungfruskäristä. Hän muistaa elävästi pikkupojan kokemuksen siitä, kuinka pommikoneet lensivät saariston yli. Sen jumalattoman metelin, joka niistä lähti. Silloin kun venäläinen kone putosi Jungfruskärin lähistölle, niin Kumlingen pojankoltiaiset olisivat halunneet lähteä tietenkin tapahtumapaikalle. Vanhempi väki oli hieman eri mieltä tuosta ristiretkestä. Kalle oli silloin vähän päälle kymmenen vanha.

Tuoreessa muistissa on myös se, että muutamat ihmiset kävivät Ahvenanmaan puolelta Jungfruskärissä töissä. Siellä on ollut aikoinaan työpaja. Jungfruskär on ollut aikaisemmin armeijan hallinnassa, ja sinne pääsyyn täytyi olla erillinen lupa. Itse muistan, että lupa täytyi olla ainakin vielä vuonna 1996, kun itse kävin ensimmäisellä vierailullani saaressa. Tuo vierailu on ollut koko tämän tapahtumaketjun alku. Siis sen, että olen nyt täällä Maarianhaminassa ja päädyimme saman pöydän ääreen Kalle Lundin kanssa turisemaan. Saari näyttäytyy Kallen muistoissa kauniina. Hän on käynyt siellä viimeksi noin neljä vuotta sitten.

Tulisieluinen soittaja

Ensimmäisen hääkeikkansa Kalle veti 12-13 vuotiaana. Silloin hän osasi soittaa neljä kappaletta, joita he sitten soittivat koko juhlien ajan, ja hääväki tanssi. Siitä se ura sitten urkeni. Kalle on soittanut monissa eri kokoonpanoissa elämänsä aikana. Toisen käden sormenpäät joutuivat sirkkelin suuhun, mutta onneksi niistä meni vain vähän. Kalle käy edelleen keikoilla. Hän ilahduttaa usein myös Folkhälsanin palvelutalon asukkaita soitollaan. 

Odotan, että pääsen kuuntelemaan tätä levyä kaikessa rauhassa.

Arvostan sitä huomaavaisuutta ja ystävällisyyttä, jota saan täällä osakseni.
Kalle lahjoitti minulle levynsä omistuskirjoituksella.
(Copyright: Lumikki Laine)

Taivaan tähdet

Vierailun jälkeen kaaduin sängylleni, jossa lepäsin hetken ja keskustelin puhelimessa ystäväni kanssa. Väsytti, mutta olin ehtinyt bongata kirkkaan tähtitaivaan pyöräilessäni kirkosta kotiin. Onneksi ystäväni rohkaisi minua lähtemään retkelle. Vedin talvihynttyyt niskaan ja hyppäsin taas pyörän selkään. Suunnistin kohti satamaa. Löysin lokakuun vierailun aikana loistavan tähtitaivaan katsomispaikan. Se sijaitsee korkealla ja siellä on vielä penkki, johon voi oikaista pitkäkseen, niin että voi keskittyä olennaiseen ilman pään kallistelua.

Sataman valot häikäisivät ohittaessani sen. Jatkoin myötäillen rantaa. Jossakin vaiheessa siirryin taluttamaan pyörää ja sitten minun oli jätettävä se. Lukitsin sen varmuuden vuoksi, vaikka tuskin kukaan muu edes tulisi koko paikkaan tähän aikaan. Kiipesin ylöspäin. Jatkoin matkaa niin pitkään, ennen kuin sataman valot jäivät taakse ja katosivat näkyvistäni. Löysin paikan. Se oli vielä parempi mitä ajattelin!

Istuin penkille ja katsoin merelle: loistojen tuikkivat valot heijastuivat mustaan mereen. Saaret näkyivät kauempana. Jostain nousi usvaa. Mieleni kiiri tuntemattomille luodoille jonnekin kauas missä en ole vielä käynyt.
Kaivoin repusta styroksialustan ja asetin sen penkille. Reppu sai toimia tyynynä. Ja nyt alkoi tähtinäytös!

Linnunrata piirtyi selkeänä suoraan yläpuolellani. Se oli todellinen Milkyway: kirkkaat tähdet loistivat kuin parhaassa satukirjassa. Vaalea utuinen tähtisumu ikään kuin sykki, ja sen sisältä työntyi ulos pieniä tähtiä. Hetken päästä tähtisumu veti taas tähdet sisäänsä. Näytelmä toistui lukemattomia kertoja. Se oli kuin avaruuden kukka. En ole milloinkaan aikaisemmin nähnyt mitään vastaavaa. Etsin joutsenen tähtikuviota, mutta en löytänyt. Muistaakseni se lentää kohti etelää. Mutta huomasin taivaalla kaksi kirkkaiden tähtien muodostamaa nuolta, jotka osoittivat pohjoiseen. Ja sitten näin valtavan tähtirivin, joka leikkasi linnunradan muodostaen sen kanssa valtavan ristin. 

Käännyin penkillä vielä toisin päin ja makasin hetken aivan hiljaa. Onneksi jaksoin tulla. Mielessä oli kuitenkin seuraavan päivän työt: vierailu Godbyhyn erään Jungfruskärissä syntyneen miehen luokse ja siihen päälle terapeuttinen työskentely hoivakodissa. Oli pakko nousta. Loistojen valossa huomasin usvan lisääntyneen. Se oli myös korkeampaa ja liikkui hieman enemmän. Ihmeellisen kaunis yö.

Kun pyöräilin takasin keskustaan, katselin lempeitä jouluvaloja talojen pihoilla ja valaistuja joulutähtiä ikkunoissa, niin olin oikeasti jossakin Astrid Lindgrenin sadussa. 

Aamuhetki Maarianhaminan rannalla

Olen ajellut fillarilla pitkin poikin tämän pienen kaupungin katuja. Kauneus ja rauha yllättävät aina. Unelmieni paikka on rannassa heti Marianbadin kylpylän jälkeen. Pyrin ulkoilemaan aamupäivisin aina ennen hoivakotiin menoa. Aivot saavat happea, energiataso nousee ja keskittymiskykyni paranee.

Elämänmakuinen näkymä.
(Copyright: Lumikki Laine)

Olemme tehneet hoivakodin asukkaiden kanssa runoja, joita olen säveltänyt. Tällä kertaa "raati" eli asukkaat, eivät kelpuuttaneet ensimmäistä teostani - sen melodia ja rytmitys olivat liian vaikeita yhteislauluun. Joten sain läiskanläksyä. Tuntuu todella hyvältä että olemme tutustuneet toisiimme niin hyvin, että uskallamme antaa kritiikkiä. Omat rajat ovat tärkeä osa minuutta. Sen tietäminen mistä minä alan ja mihin minä lopun. 

(Copyright: Lumikki Laine)

Silloin kun ihminen menettää sairauden tai jonkun muun seikan takia määräysvallan omaan itseensä, myös psyykkisen minuuden rajat saattavat kadota. Ihminen ikään kuin leijuu ilmavirran mukana, toteuttaa muiden toiveita ja miettii miksi on onneton, vaikka kaikki on näennäisesti niin hyvin.

(Copyright: Lumikki Laine)

Hän ei tiedä mistä hän alkaa ja mihin loppuu. Kun teemme yhdssä musiikkia, esimerkiksi biisejä, niin olen huomannut, että minuus ikään kuin rakentuu uudelleen ja on erittäin palkitsevaa seurata vierestä tätä ihmeellistä tapahtumaa. Ja nähdä se onnen tuikahdus ihmisten silmissä. Se nopea välähdys valaisee sydämeni ja mieleni.

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

Tyyni vesi heijasti pintaansa kaiken oleellisen. Tarkkailin taivasta vedessä. Hetken toivoin, että minulla olisi käytössäni rantatuoli ja siinä paljon lämpimiä huopia sekä kuuma kaakaomuki kädessä. Vieressä hän. En osannut odottaa näitä näkymiä, koska en tiennyt niiden olemassaolosta mitään. Jokainen hetki on niin ainutlaatuinen. Ja meri joka aamu erilainen.

Maisema kuin maalaus
(Copyright Lumikki Laine)

Uusia leluja palkinnoksi unelman saavuttamisesta!

Aamulla Maarianhamina näyttää taas tuuliset kasvonsa kun lähden hakemaan kirjastosta joululaulukirjoja. Löydän niitä peräti neljä kappaletta. On onni että ne olivat siellä odottamassa minua, sillä päivän yhteislaulusessiossa selvisiää, että ahvenanmaalainen musiikkikulttuuri poikkeaa aika paljon suomenruotsalaisesta kulttuurista. Onneksi minulle jo rakkaiksi käyneet hoivakodin asukkaat opettivat minulle hoitohenkilökunnan avustuksella uusia kappaleita. Ja löydän ne juuri noista lainaamistani kirjoista, joten jatkan harjoituksia illalla omassa huoneessani. 

Uusia leluja

Innostuin myös eilen yöllä leikkimään uudella lelullani, jonka ostin itselleni Emmauksen kirpputorilta. Rullapiano on osoittautunut yllättävän tarpeeliseksi. Saan siihen kiinnitettyä kuulokkeet, joten voin soittaa tarvittaessa myös vaikka keskellä yötä. Sävelsin viime yönä runon, jonka asukkaat tekivät ohjauksessani viime kerralla. Olen nyt säveltänyt jo kolme runoa. Toivon, että saan projektini lopussa jätettyäni jälkeeni laulukirjan, jonka sanoitukset ovat muistisairauksia sairastavien ihmisten itsensä tekemiä.

Löysin aarteen kirpputorilta!

Nyt on pakko jo uskoa johdatukseen, sillä opettelin tällä soittimella tänään myös kolme uutta joululaulua, joita täällä ahvenanmaalla on laulettu ainakin 80 vuotta sitten. Hoivakodin asukkaat ovat oikeita aarteita! 

Rullapiano toimii pattereilla sekä verkkovirralla. Tässä versiossa on sisällä yli 100 erilaista rytmiä sekä mahdollisuus teosten tallentamiseen. Pianoon saa myös kytkettyä vaikka kuinka suuren kaiuttimen tai vahvistimen. Suunnitelmissani on testata tätä yksilöä tällä viikolla myös muistisairaiden terapeuttisessa musiikkityössä.

Löysin samalta kirpputorilta myös toimivan radion. En oikein tiedä miltä vuosikymmeneltä kyseinen laite on peräisin, mutta veikkaan sen olleen jonkun teini-ikäisen tytön omaisuutta ennen minulle ajautumista. Radio toimii moitteettomasti. Hintaa oli peräti 5 euroa. Rullapiano maksoi kokonaiset 10 euroa. Kannatti satsata 15 euroa viihtyvyyteen, sillä täällä myrskyää oikeasti niin paljon, että on päiviä, jolloin ulos ei kannata lähteä lainkaan. Aikaisemmilla kerroilla minulla on ollut käytössäni siivoojien radio, mutta enää se ei odottanutkaan minua henkilökunnan huoneessa. 

Nyt voin kuunnella paikallista radiota omassa huoneessani.

Blogin vuosipäivä

Eilen oli tämän blogin vuosipäivä. Juhlapäivitys jäi tekemättä, koska jäädyin totaalisesti aamuisella kirkkoreissullani. Olin niin kovasti odottanut ortodoksista jumalanpalvelusta ja että pääsisin tutustumaan ahvenanmaalaisiin ortodokseihin. Mutta toisin kävi: aamukoomassani kävelin kolme kilometriä väärään kirkkoon. Kirkko, jossa ortodoksinen palvelus oli, sijaitsee päinvastaisella suunnalla. En olisi millään ehtinyt. Täällä ei ole julkista liikennettä viikonloppuisin lainkaan ja jätin lompakkoni kämpille. Kävelin takasin päin keskustaan liian vähissä vaatteissa ja menin lämmittelemään luterilaisen kirkon palvelukseen. Siellä saikin laulaa paljon. Lisäksi paikalla oli loistava ksylofoni-orkesteri. Pappina toimi sama ihminen, joka oli kerran vieraillut hoivakodissa. Hän on rock! Ehdottomasti värikkäin naispappi, jonka olen tavannut.

Kirjoitin vuosi sitten: Minulla on unelma: kirjoittaa romaani Alicen elämästä yhdessä ahvenanmaalaisten iäkkäiden ihmisten kanssa. Unelmani on toteutunut ja siitä olen iloinen. Se on myös synnyttänyt uusia ideoita, jotka toteutuessaan tulevat muuttamaan ainakin vähän tätä maailmaa.
Kun yksi unelma toteutuu, niin se antaa uskoa tulevaisuuteen ja voimaa taistella myös muiden asioiden suhteen vaikeuksien kautta voittoon. Kaikki alkaa aina yhdestä ajatuksesta, joka johtaa tekoihin. Sillä on väliä mitä minä ajattelen. Ja sinä.

Lucia -spektaakkeli Maarianhaminassa

Saavuin tänne Maarianhaminaan jo eilen illalla. Lähdin kerrankin ajoissa matkaan, mutta jouduin kuitenkin juoksemaan lentokentällä, että ehdin ajoissa koneeseen. Jäistä sadetta taivaalta syytävä Helsinki jäi kauas taakse. Kuivattelin lentokoneessa märkiä vaatteitani ja koneen aloittaessa laskeutumisen ihastelin Ahvenanmaan saariston jouluvaloja. Talot näyttivät aivan nukkekotien miniatyyreiltä ja niiden ikkuinoita sekä pihoja koristivat upeat jouluvalot. Maarianhaminan lentokentällä minua oli vastassa miellyttävän kuivan ilman lisäksi ystävä, joka heitti minut Folkhälsanin talolle. 

Lucia saapuu

Sain vihdoinkin nukkua pitkään. Herättyäni huomasin Mailan soittaneen minulle. Kännykkäni oli tietenkin äänettömällä ettei kukaan olisi vain vahingossa herättänyt minua liian aikaisin. Kun menin hoivakotiin tervehtimään Mailaa sekä asukkaita, sain vain kuulla että Lucia oli vieraillut jo osastolla. Asukkaat vaikuttivat kovin valoisilta.

Alkuillasta valmistauduin kirkon menoihin. Olin kuullut viime vierailullani, että mikäli aikoo mahtua kirkkoon Lucian kruunausjuhlaan, niin kannattaa mennä ajoissa paikalle. Kävelin pitkin Maarianhaminan melkein autioita katuja ja mieleeni tuli ortodoksinen pääsiäisyö. Olikohan tämä sama juttu näille paikallisille. Valoa ja rakkautta pimeyteen.

Kirkossa oli vielä istumapaikkoja jäljellä. Käytävän molemmin puolin olevat neljä ensimmäistä riviä oli varattu Lucian ja Lucia -kandidaattien lähisukulaisille. Sain hyvän paikan heti viidenneltä riviltä. Valokuuvaaminen oli sallittua ainoastaan niin kauan kun laulettiin Sankta Luciaa: silloin kun Lucia tuli ja silloin kun hän meni. Useilla niistä pienistä lapsista, jotka olivat tulleet vanhempiensa mukana kirkkoon, oli Luciakruunut päässä.

Ahvenanmaan Lucia joukkoineen on saapunut kirkkoon.
(Copyright: Lumikki Laine)

Vieressäni oleva nainen kertoi ääni värähtäen ylpeänä, että hänen veljentyttärensä on Lucia-kandidaattina. Tunnelma lähenteli hurmosta, kun naiset kuivastivat kyyneliään ja läheiset lohduttivat heitä. Musiikki oli lumoavan kaunista ja pappi puhui hyvin. Minä niin rakastan tätä tapaa, millä ahvenanmaalaiset puhuvat ruotsia. Pystyn kuuntelemaan sitä tuntitolkulla. 

Lucia-neito ja Lucia-kandidaatit lauloivat todella hyvin. Kanttori Anders Laine on tehnyt erinomaista työtä heidän kanssaan. Eipä ihme, että lauluja harjoiteltiin pitkään ja hartaasti. Se kuului lopputuloksessa. Vierustoverini kertoi, että tytöt olivat olleet joulukadun avajaisissa laulamassa. Sanoin, että olin itse myös paikalla siellä. Vieruskaverini ääni kalskahti hieman itseironiselta, kun hän kertoi kuinka joskus aikaisempina vuosina äänestys oli ollut monivaiheinen ja viimeinen oli pidetty oikein kaupungintalolla. Se oli ollut kuulemma kuin Nobelin-palkintoa olisi äänestetty. Kirkossa ei taputettu tilaisuuden aikana. Palveluksen päätyttyä kaikki osoittivat suosiotaan seisten ja taputtaen.

Sain jonkinlaisen hengellisen kokemuksen Lucian kruunaustilaisuudessa kirkossa. Minun oli helppo ymmärtää miksi tämä on niin suuri juhla täällä. Ikään kuin näin ihmisten taake heidän esi-isiensä aikaan, jolloin syksyn pimeydessä syysmyrskyjen riehuessa merimiehet olivat palaneet kotiin, jos olivat palanneet. Ei ollut vielä sähkövaloja, lämmitystä ja ehkäpä ruokavarastotkin olivat jo ehtyneet. Mielikin tuollaisessa menossa helposti tummuu ellei peräti mustu. Mietin mitä satukirjani päähenkilö Alice on mahtanut ajatella Luciasta. Kävikö hän milloinkaan Lucian kruunajaisissa kirkossa? Onko hän, hänen äitinsä tai isoäitinsä katsellut samoja kirkon maalauksia kuin minä tänään täällä Maarianhaminassa katselin? 

Tähän pimeyteen tarvitaan valontuojaa. Jotain kaunista, joka muistuttaa meille että toivoa on olemassa. Lucian tarina on traaginen, mutta niin on jokaisen meistäkin omalla tavallaan. Kukaan ihminen täällä maan päällä ei selviä elämästään helpolla. On aikoja, jolloin useat meistä miettivät onko tätä  elämää järkeä jatkaa. Siihen tilanteeseen tarvitaan ulkoapäin tuotavaa valoa.

Kaikkialla kirkossa paloi elävä tuli. 
Keskikäytävän pitkät kynttilät oli suojattu huolellisesti ja hyvä niin.
(Copyright: Lumikki Laine)

Kruunauspalveluksen jälkeen ihmiset siirtyivät rauhallisesti kirkon ulkopuolelle. Sinne olikin kerääntynyt jo melkoinen joukko ihmisiä odottamaan Luciaa. Paikalla oli myös hevosten vetämät vaunut ja valkoiseksi koristetuilla rattailla oli simpukankuori, jonka sisällä oli tuoli Lucia-neitoa varten. Kandidaatteja varten oli laitettu penkki hänen eteensä.

Lucia on istuutunut paikalleen.
(Copyright: Lumikki Laine)

Heti kun Lucia ilmestyi kirkon ulko-ovelle, niin salamavalot alkoivat välähdellä. Tämä muistutti minua missikilpailuista, niistä ajoista kun missikilpailuissa oli vielä hohtoa. Kun olin lapsi. Lucia-kandidaatit toivat mieleeni perintöprinsessat. Heidät kaikki oli puettu pehmeisiin puhtaan lumenvalkeisiin tekstiileihin ja he hymyilivät ystävällisesti sekä lämpimästi. Yhtään teennäistä missihymyä en kyllä bongannut. Neitokaiset paistattelivat salamavaloissa niin kauan kun niitä riitti. Hevoset hermostuivat kameroista ja hälinästä. Ne korskuivat, kuopivat jaloilla ja yrittivät nousta pystyyn. Mielestäni tilanne oli kuitenkin todella rauhallinen esimerkiksi Helsingin hälyyn verrattuna. Mutta rauhallisille ahvenanmaalaisille polleille tilanne kävi varmasti ylivoimaiseksi. Näin kauempana kadulla soihtukulkueen, pari lavaa ja muuta porukkaa. Se oli Luciatåg eli Luciakulkue. Tällainen paatunut suuren kaupungin kasvatti huomasi myös jotain tuttua, joka viittasi penkkariajeluihin ja sambakarnevaaleihin.

Tämä innokas kuvaaja oli varustautunut tikkailla.
(Copyright: Lumikki Laine)

Lucian lava lähti kulkemaan pitkin Maarianhaminan katuja ja muu kulkue seurasi perässä. Näin ainakin kuorma-autolavallisen possuja, jotka lauloivat ruotsiksi: Porsaita äidin oomme kaikki..... Osa kirkon edessä seistovista ihmisistä lähti seuraamaan kulkuetta (aivan kuten liitytään mielenosoituksiin). Loput suuntasivat kohti toria, jossa loppuhuipennus tapahtuisi. Minä lähdin torille.

Kansa odottaa torin laidalla Luciaa.
(Copyright: Lumikki Laine)

Väenpaljous yllätti. Tuntui kuin koko Ahvenanmaa olisi saapunut torille. Lavalla oli lämmittelyohjelmaa lapsille. Joululauluja haitarin säestyksellä. Taatiaiset juoksentelivat Luciakruunut päässä, osalla valkoiset vaatteet toppapukujen päällä. Näin myös muutaman pikkupojan kruunut päässä. Ihanaa, ei mitään tiukkoja sukupuolirooleja.

Jännitys tiivistyi ja hyvä että aidat pysyivät pystyssä.
(Copyright: Lumikki Laine)

Torilla myytiin makkaraa ja muuta pientä suuhunpantavaa. Muutamat liikkeet pitivät poikkeukselliseti ovensa auki tavallista pidempään. Lapset olivat tohkeissaan, ja niin myös aikuisetkin. Tämä oli ehdottomasti paljon suurempi tapahtuma kuin joulukadun avajaiset. Olen onnellinen, että pääsin osalliseksi tästä. Nyt minun on myös hieman helpompi kuvitella, mikä tämän merkitys on ihmisille, joille tämä on suurin massatapahtuma, mihin he ovat milloinkaan osallistuneet.

Lucia seurueineen otettiin vastaan soihtukujalla.

Koko tämän illan juhla oli minulle myös naiseuden ylistystä. Pelkästään jo siitä syystä, että kaikki esillä olevat henkilöt olivat naisia, lukuunottamatta kanttoria, joka hänkin pysyi sivussa framilta. Vaistosin aitoa tasa-arvoa tässä juhlassa. Melko varmasti tuon oman lapsenlapseni näihin bileisiin, kunhan hän nyt vähän kasvaa.

Pitkä odotus palkitaan ja Lucia saapuu torille.

Torin lavalta alkoivat kuulua samat laulut, mitkä esitettiin kirkossa. Se olikin kohtuullista, sillä kaikki nämä ihmiset eivät olisi millään mahtuneet kirkkoon. Katselin ja kuuntelin aikani. Ilta oli kuitenkin aika viileä ja alkoi pakastaa, joten lähdin kävelemään kotiin päin. Folkhälsanille päästyäni kuulin, että Lucia on tulossa. Pyhä, ihana Lucia.