Joitakin hetkiä Maarianhaminassa

Tämän vuoden viimeinen yhteinen viikko ja sen hetket liukuivat nopeasti ohitseni Folkhälsanin hoivakodissa. Kaksi asukkaista sävelsi viimeiset kuvasävellyksensä. Toinen heistä oli todella väsynyt. Huomasin sen jo viime kerralla kun työskentelimme yhdessä marras-joulukuussa. Aprikoin mielessäni jaksaisiko hän enää säveltää. Mutta hän jaksoi ja sai kokonaisen kuvasävellys -kansion valmiiksi.

Toinen sävellyttämäni henkilö oli musiikkitilanteissa erittäin energinen ja keskittynyt toimintaan. Tiesin, että hän pystyisi todennäköisesti jatkamaan vielä ensi vuonnakin, mutta hoivakodissa on muitakin asukkaita joilla on oikeus saada osaksensa jakamatonta huomiota taidetilanteissa. Myös hän sai sävellyttyä Jungfruskäristä otetuista valokuvista kokonaisen vihkon.

Tunsin haikeutta viimeisillä kerroilla, mutta en voi päästää tunteitani valloilleen sekoittamaan hoivakodin arkea, sillä jo aivan pieni asia voi muuttaa tunnelman todella levottomaksi. Minun on purettava tunteeni muualla. Muistan hyvin ensimmäsen työharjotteluni musiikkiterapia -opintojeni puitteissa. Kiinnyin 90-vuotiaaseen asiakkaaseeni niin että vuodatin suuria kyyneleitä viimeisen tapaamisen jälkeen. Kaikki elämässä on vain lainaa ja usein ymmärrän kohtaamisen todellisen arvon vasta sen mentyä ohitse. Hyvä lääke eron aiheuttamaan haikeuteen on oikein valittu musiikki.

Valokuva Jungfruskärin ensimmäisestä radiosta oli lähtökohtana ylläolevalle kuvasävellykselle.
Se jää todennäköisesti tekijänsä viimeiseksi teokseksi.

Tässä kuvassa olevalla puulla on tärkeä merkitys minun satukirjassani.
Toinen asiakkaani loihti siitä musiikkitarinan.

Ortodoksinen jumalanpalvelus

Olin odottanut pitkään ja hartaasti että pääsisin tutustumaan ahvenanmaalaisiin ortodokseihin ja nyt heillä oli palvelus Maarianhaminassa. Heräsin ajoissa ja laittauduin siististi punaiseen juhlamekkoon. Sitten suunnistin kohti kirkkoa. Aamuaurinko valaisi katuja, mutta ilman lämpötila oli laskenut pakkasen puolelle. Olin aika jäässä kun pääsin Margaretsgårdiin vain saadakseni tietää, että ortodoksinen liturgia on toisella puolella kaupunkia kuuden kilometrin päässä. No, se sitten siitä. Lämmittelin hetken aikaa ja lähdin paluumatkalle. Muistin että luterilaiset palvelukset alkavat yhdeltätoista, joten menin sitten jo minulle tutuksi tulleeseen S:t Göransin kirkkoon. Paikalla oli ilmeikäs naispastori sekä monta ksylofonin soittajaa. Kuuntelukokemus kävi konsertista.

Seurakuntalaisilla oli selkeät lauluvihkoset nuotteineen eli minäkin pääsin laulamaan.
Outoja kappaleita, mutta osaan onneksi lukea nuotteja.

Jumalanpalveluksen lopuksi naispappi hyppäsi iloisesti ilmaan kirkon keskikäytävällä. Uskonto on iloinen asia! Jopa protestanttisuus näyttäytyy täällä kepeämpänä kuin pääkaupunkiseudun luterilaisissa messuissa.

Kerjäläisiä kadulla

Palveluksen jälkeen päätin mennä kauppaan. Kaupan edessä oli kerjäläinen työssään. Olin muutama viikko sitten kuullut ettei Maarianhaminassa ole kerjäläisiä. Näin heitä muuallakin. Heillä on aivan sama kerjäysvaatetus kuin pääkaupunkiseudulla, samanlainen asento ja samanlaiset pahviset kerjuukupit. Kerjäläisten yhtenäinen visuaalinen ilme ja vaatetus sekä elekieli saivat minut hetkeksi pohtimaan, että mahtaako heillä olla jonkinlainen yhteneväinen työnohjaus hommaansa. En sinänsä tuomitse kerjäläisiä. En vaan pidä tavasta, kun he heiluttavat kuppejansa agressiivisesti ja katsovat puhuen perääni. Onneksi eivät sentään huuda!

Kerjäläinen päivystää Maarianhaminassa lähikauppani edessä.

Mietin myös niitä ihmeellisiä mielikuvia, joissa Ahvenanmaa on onnellisten saari. Niin kuin viime kesän Hesarin kuukausiliitteeen artikkelia. Täyttä huuhaata, jos minulta kysytään. Ahvenamaalla kuluu esimerkiksi viisi miljoonaa euroa joka vuosi miesten kodeissa tekemien väkivallan tekojen korjaamiseen. Koko Suomessa luku taitaa olla 60-80 miljoonaa euroa.

Olin onnellinen kun pääsin takaisin kotikadulleni.

Lucia saapuu vielä kerran!

Tavallisesti pidämme hoivakodissa konsertin viikon viimeisenä päivänä, mutta tällä kertaa koko päivä oli varattu Luciaa varten. Ihmettelin hieman miksi yksinkertaista siirtymistä varten suureen ruokasaliin tarvittiin koko päivä, mutta en kovinkaan pitkään. Sain kavljeerikseni jo sataa vuotta lähentelevän herrasmiehen. Tunsin kiitollisuutta kun sain kulkea hänen kanssaan käytävää pitkin. Pian minulle kuitenkin selvisi reissun vaativuus. Perille saavuttuamme seuralaiseni ei oikein tiennyt minne istua. Osoittamani paikka ei kelvannut meille varatusta pöydästä, koska siitä ei kuulemma nähnyt tarpeeksi hyvin. Onneksi Maila tuli ja pelasti tilanteen.

Folkhälsanin päiväkodin lapset esiintyivät myös Lucia-juhlassa. Tässä vielä Lucian odotusta.

Kun päiväkodin lapset hoitajineen, sekä hoivakodin asukkaat ja henkilökunta, olivat päässeeet asettumaan paikoilleen, niin jännitys tiivistyi käsin kosketeltavaksi. Ja se palkittiin! Pian sammutettiin valot ja etäältä kuului tuttu Lucia-laulu, joka voimistui jatkuvasti. Eräs asukas yhtyi lauluun oktaavia alempaa ja toinen liikuttui kyyneliin. Tuntui kuin pöydälle olisi katettu tarjoilun lisäksi kaikki mahdolliset tunteet ja muistot. Lucia on niin kova juttu Maarianhaminan iäkkäälle väestölle, että sitä on vaikea käsittää. Katsellessani minulle jo tutuksi käyneitä kasvoja en pystynyt kuitenkaan ymmärtämään täysin miksi Lucia on niin ihmeellinen. Millaisia ovat ne tunnemuistot, joita iäkkäät saaristolaiset kantavat sieluissaan?

Ihmeellisen kaunis Lucia on saapunut kandidaatteineen juhlaan.
Neitojen hurmaava laulu ei jättänyt ketään kylmäksi.

Istun yleensä Maarianhaminassa olessani täällä alhaalla loppuillasta ja alkuyöstä kirjoittamassa tätä blogia, koska yläkerrassa oleva huoneeni on katvealueella, niin että Wifi ei toimi siellä. Joskus seilaan toki netissä ja jämähdän Face bookiin tai muualle. Ensimmäisillä kerroilla sain hieman oudoksuvia katseita, mutta nyt talon asukkaista suurin osa on jo tuttunut minun olemassaolooni. Minun on välillä vaikea ymmärtää millaista on asua pienissä sosiaalisissa ympyröissä tietäen että niitä ei voi vaihtaa, mikäli seura ei miellytä. Ellei erakkoelämä houkuta. Olin nyt koko viikon ajan kuullut ihmisten huokauksia ja ihalevia kommentteja Luciaa koskien. Sekä epäsuoran kehoituksen katsella seinillä riippuvia Lucia-julisteita. Niinpä minulle muodostui päivien kuluessa sisäinen pakko kuvata ne kaikki. 

Lucia julisteita eri aikakausilta. Vasemmalla ensimmäinen Lucia 1950-luvun alkupuolelta
 ja oikealla tuorein, 2014 -luvulta.

Joulun viettoa saaristossa ennen vanhaan

Koko viimeistä viikkoa kehysti Lucian tarina. Kirjoitin jopa itse joulusadun, jossa nimi mainittiin. Luemme kirjoittamani sadun yleensä viimeisenä yhteisenä päivänä ja sen jälkeen keskustelemme sen herättämistä tunteista ja ajatuksista. Minulla on asukkaille myös valmiita kysymyksiä. Tällä kertaa ne liittyivät luonnollisesti joulun viettoon saaristossa. Mielestäni noissa keskustelutilanteissa muistisairaudet jäävät taka-alalle ja olen saanut paljon informaatiota sanallisesti. Tällä kerralla eräskin asukas, joka yleensä puhuu solkenaan minulle mitään tarkoittamattomia lauseita, hiljeni kuuntelemaan tarinaa. Olin maininnut sadussa Alicen äidin Xenian kuolleet lapset. Kun Maila luki satua ja lähestyimme tuota kohtaa tein päätöksen, että hyppäämme sen yli. Asukkaat samaistuivat kertomukseen niin että näin kyyneleitä heidän silmissään. En tahtonut nähdä niissä kauhua tai tuskaa. Pieni liikutus on aivan okei. Ja minulle se on suuri kiitos tällaisena maakrapuna. Nimenomaan se, että olen onnistunut ymmärtämään jotakin heidän elämästään niin hyvin, että voin tuoda sen heille takaisin kirjallisena tuotoksena ja he ymmärtävät sen. En tahdo myöskään lisätä ikäviä ajatuksia tai nostaa pinnalle masentavia muistoja. Siksi tein päätöksen hypätä tuon kohdan ylitse. Hoivakodin asukkaat ovat 70-100 vuotiaita, ja tässä kirjoituksessa esiin tulevat asiat ovat heidän omia muistikuvia heidän omasta lapsuudestaan.


Henkilökunta osallistui myös keskusteluun. Asukkaiden kertomuksista kävi ilmi, että osa heistä on varttunut saariston olosuhteisiin nähden hyvin vauraissa oloissa. Epäilen, että suurin osa Jungfruskärin torppien joulupöydistä ei notkunut aivan samalla tavalla.  Kuulin tarinan, joka oli kuin suoraan Vaahteramäen Eemelistä: valmistautuminen aloitettiin jo viikkoja ennen joulua ja ensimmäiseksi käsittelyyn joutuivat teuraseläimet eli siat ja lampaat. Tehtiin lammaspataa ja veripalttua eli verileipää. Suolet käännettiin ympäri ja putsattiin sahanpuruissa, jonka jälkeen raaputettiin veitsellä turhat rasvat pois. Näin saatiin makkarankuoria. Lihahyytelö oli myös tavanomainen jouluruoka. Sianpää päätyi syltyn valmistukseen. Myös monenmoista muuta herkkua päätyi joulupöytään ihmisten iloksi.
Eräs selkeä ero mantereen joulupöytään on jouluhauki. Se valmistettiin jopa kaikkein vähäpätöisemmissä pirteissäkin. Usein jouluhauki keitettiin tai paistettiin, sillä suurta uunia eri kannattanut lämmittää ainoastaan sitä varten. Liedellä porisi myös riisipuuro, josta aina jonkun lautaselle eksyi manteli. Tämä onnekas pääsi vanhan uskomuksen mukaan jo samana vuonna naimisiin.

Julklapporna eli joululahjoja

Tavanomainen lahja tyttölapsille oli Mollamaija. Äiti tai joku muu naisihminen yleensä ompeli tai kutoi nukelle vartalon ja pää ostettiin valmiina. Yleisiä lahjoja olivat myös nenäliinat, myssyt, käsineet ja muut vaatteet. Lampaan vällyt kehrättiin itse kotona, mutta lapsilla ei ollut lupa mennä lähelekään rukkia tai värttinää, sillä ne olisivat voineet satuttaa. Muistan yhden jungfruskäreläisen vanhan rouvan, joka rakasti langan kehräämistä. Hän sai tehdä sitä pienestä tytöstä asti. Pojat eivät koskaan saaneet nukkeja lahjaksi. Heille annettiin esimerkiksi sukkia tai kelkka, jolla saattoi laskea mäkeä. 

Valmiina ostettavat Mollamaijan kasvot.

Joululaulut raikaa

Ahvenanmaan joululauluperinne eroaa suomalaisesta oleellisesti siinä, että joululauluperinne tulee Ruotsista ja laulut  raikuvat iloisesti duurissa. Otin selville tämän kokeilemalla. Ainakaan tämän hoivakodin asukkaat eivät tunteneet esimerkiksi  Barnens julvisaa (joulupuu on rakennettu) tai Stjärna som på himmeln lyser (Jouluilta). Olin käynyt heti tämän reissun alussa jo kirjastossa lainaamassa kasan joululaulukirjoja ja kysynyt asukkailta suoraan mitä he olivat lapsena laulaneet. Näin pääsin tutustumaan heidän lapsuutensa musiikkiin. Yhteistä musiikkiperinnettä ovat Tonttujen jouluyö (Tipp Tapp), jota varttuneempi väki leikki innokkaasti sekä aina haikeat Jouluyö, Juhlayö ja Maa on niin kaunis. Tietenkin på svenska. Varsinaiseksi suosikiksi meidän sessioissamme nousi Hei tonttu-ukot hyppikää! Laitan tähän perään muutaman linkin minulle itselleni uusista joululauluista, joita pääsin opettelemaan loistoseurassa!

Nu är det Jul igen:

Goder afton:

När juldagsmorgon glimmar:

Mössens julafton (tämän lupasin opetella ensi jouluksi ):

Hieman haikein mielin suljin hoivakodin oven takanani, tietäen kuitenkin samalla, että ensi vuosi tuo mukanaan uudet luovuuden ja ilon hetket. Sain kotiinviemiseksi useilta ahvenanmaalaisilta tutuiltani joululahjoja. Suurin lahja oli kuitenkin ne hetket joita olen saanut viettää hoivakodin asukkaiden ja muiden ihmisten kanssa. Olen tallettanut ne sydämeeni ja muistoihin. Ja yksi niistä on tämä riemullinen biisi, jonka soidessa aika moni asukas pääsi tanssiessaan kokemaan aitoa jouluiloa. Minulle sitä lauloi pienenä tyttönä oma äitini, mutta suomeksi.

Kyseessä on tietenkin vanha ruotsalainen, ellei peräti norjalainen juomalaulu. Kuulin luotettavalta taholta Maarianhaminassa, että norjalaiset joululaulut ovat vielä PALJON iloisempia kuin ruotsalaiset.