Ihana Tukholman vierailu

Oli jo pimeää, kun tällä kertaa saavuin satamaan. Laivasta ulos päästyäni suuntasin kulkuni kohti Slussenia. Minulla on paikallinen access -kortti ja lataan siihen aina vähintään kolme vuorokautta aikaa. Sitten tunnen olevani vapaa kuin taivaan lintu, koska pääsen liikkumaan kaikkialle.
Löysin satamasta lokkien lepopaikan.

Tukholma! Ihana Tukholma! Ja Marjatta -täti. Olen niin kiitollinen hänestä. Molemmat vanhempani ovat kuolleet ja jo senkin takia Marjatta on minulle tärkeä. Hän on ainoa iäkkäämpi sukulaiseni, johon minulla on luonteva kontakti. Lisäksi hän on tärkeä tämän kirja-projektin suhteen. Lauantai-iltana tuntui melkein siltä, kun olisin mennyt kotiin. 

Sunnuntaina iltapäivänä kaksi Marjatan lastenlasta, Charlotte ja Sanne, tulivat kylään. He ovat kauniita suurisilmäisiä nuoria naisia. Yksi merkittävä muutos oli tapahtunut: aikaisemmin olin puhunut englantia heidän kanssaan. Nyt puhuimme keskenämme ruotsia koko heidän vierailunsa ajan, joka oli melkein neljä tuntia! Olin tavattoman ylpeä itsestäni. Kielitaitoni ei todellakaan ole mikään loistava, mutta pystyn osallistumaan keskusteluihin ja jopa kertomaan itse tarinoita ja kaskuja. Saan ihmiset aika helposti nauramaan ja se toimii nyt myös ruotsiksi.
Charlotte, minä ja Sanne.
(Kuva: Marjatta Tonemar)
Marjatta istuu tuolissa, takana minä ja Sanne.
(kuva: Charlotte Malmgren)

Adventtikirkko

Marjatta ei jaksanut lähteä Adventtikonserttiin, mutta minä tahdoin sinne. Pikkuserkkuni saattoivat minut ovelle asti. Kirkko oli kuin nuijalla lyöty, mutta sain viimeisen vapaana olevan paikan neljänneltä riviltä. Yleensä silloin, kun menee jonnekin yksin, saa aina parhaan paikan. Marjatta ei olisi missään nimessä jaksanut tätä tilaisuutta. Sen tajusin heti.
Alku oli lupaava.
Esiintymässä oli kolme kuoroa.

Papin puhetyyli huvitti minua. Ymmärsin miksi. Ruotsin kielen intonaatio yhdistettynä eloisasti liikehiviin käsiin on kertakaiikkaan tajunton yhdistelmä. Samanlaista kun Ahvenanmaalla. Pidin myös yhteislauluista. Tämä oli ensimmäinen kerta elämässni kun lauloin Hoosiannan ruotsiksi.

ABBA -museossa

Maanantaina ystäväni tuli Suomesta Tukholmaan tapaamaan minua. Olimme sopineet, että menemme ABBA-museoon, Olin jo akkredoitunut valmiiksi, joten sain pressipassin. Siitä ei ollut mitään lisähyötyä tavalliseen lippuun verratuna. Tämä vain kaikille tiedoksi.
Löysin kivan miksauspöydän.
(Kuva: P.H.)

Museossa oli yllättävän paljon interaktiivisia osuuksia. Kaikki muu oli todella hauskaa, paitsi…..valmiiseen taustaan laulaminen oli yllättävän vaikeaa. Valitsin vielä todella haastavan biisin. Tai siis luulin sen olleen helppo, ja odotin, että taustassa olisi myös joku viitteellinen laulu, niin kuin karaokessa, mutta siinä ei ollut sitäkään. Jälkeenpäin mietin,  olisiko minun kenties kannattanut katsoa museon netti-sivuilta valmistautumisohjeet?  Vähän harmitti kun olisin tahtonut niin laulaa sen hyvin. Jos olisin tiennyt, niin olisin harjoitellut. 
Ihanaa! Kultalevyjä!
(Kuva: P.H.)
Pääsin historiallisen kopterin kyytiin.

Aika hurahti museossa kuin siivillä. Saattaa olla, että tämä oli elämäni hauskin museovierailu. Ehdin hädin tuskin hotkaista salaatin ja sitten olikin aika saattaa ystävä laivaan. Menimme vahingossa väärään bussiin. Onneksi eräs kanssamatkustaja huomasi tilanteen ja pyysi kuljettajaa päästämään meidät pysäkillä poikkeuksellisesti pois. 

Kaupungintalolla seikkailemassa

Kun olin hyvästellyt ystäväni, niin painelin takaisin Tukholman keskustaan ja kahvilaan syömään mustikkapiirakkaa  vaniljakasikkeen kera. Joka paikassa on näin joulun alla tarjolla Luciapullaa. En tiedä myydäänkö noita pullia Suomessa, kuuluuko se suomenruotsalaiseen kulttuuriin. Tai ahvenanmaalaiseen. Tutustuin tuohon eksoottiseen herkkuun Marjatta -tädin luona. Kyseessä on rusinapulla, jonka taikina on maustettu sahramilla. Oli hieman liian erikoista minun makuuni. No, kahvilassa selasin  hieman nettiä ja huomasin, että Kaupungintalolla pitäisi olla konsertti. Eli sinne. Tunnelbaanalla ensin Kungstregårdiin ja sieltä reippaillen perille. 

Tukholman kaupungintalo on vaikuttava. Se on kuin vanha linna. Pimeässä myös sen helmassa mielikuvitus lähtee laukkaamaan. En vaan löytänyt etsimääni konserttia mistään. Kaikki ovet Siniseen saliin olivat lukossa. Sisäpihan toisella puolella oli nuori mies tupakoimassa eli kiiruhdin hänen luokseen. Hän osoitti pientä ovea ja ehdotti, että soittaisin ovikelloa. Tuumasta toimeen! Oven lähettyvillä ei ollut minkäänlaista kelloa. Koputin oveen. Ei vastausta. Koputin uudestaan ja kovemmin. Ei vastausta. En antanut periksi vaan jäin odottamaan ja kokeilin eri koodeja numerotauluun. Sitten ovi avautui ja menin samalla sisälle. Kaupungintalossa oli sisällä hiiren hiljaista. Lähdin kävelemään eteenpäin pitkin käytävää. Löysin vessan. Jatkoin matkaa ja siten kiipesin eräitä portaita ylöspäin ja ylhäällä vastassa oli lukittu rautaportti. Vaikutti siltä, että paikka oli suljettu. Luovutin ja meni ulos. Oli kyllä hieno paikka. Ulkona oli jonkun Jaarlin hautakin. Ja kaupungintalon torni on yksi maailman hienoimmista viidestä  tornista,  Olenkin nähnyt jo Eiffel-tornin ja  Big Benin. New Yorkin torni on jo kaatunut eli se on jo liian myöhäistä. Minulla oli muutama vuosi sitten Toscanan reissulla mahdollisuus mennä Pisan tornia katsomaan, mutta jämähdin Firenzeen. Kaikkea ei tässä elämässä voi saada ja kokea - joka on ihan hyvä juttu sekin.
Stockholm Cityhall by night.

Loppuilta menikin Södermalmilla teekupposen äärellä miettien syntyjä syviä. Alkuyön istuimme Marjatta -tädin kanssa hänen keittiössään. Pyysin Marjattaa kirjoittamaan taas kirjeen Alicelle. Ja hän haki minulle päiväkirjansa. Mikä luottamus. Luin sitä, Marjatta kirjoittaa mielummin ruotsiksi, se on hänelle luontevampaa kuin suomen kieli. Marjatan elämässä on ollut niin paljon suuria käänteitä ja tapahtumia, ja tunteita. Nyt pyysin selkeää kohtaa hänen elämästään. Kerroin, että kirje tulee  4-5  -vuotiaalle Alicelle, joka on juuri menettänyt toisen veljensä ja hänen äitinsä makaa masentuneena kotona kaiken elämänilonsa menettäneenä.

Marjatta jätettiin saman ikäisenä isoisäni perheeseen nimettömänä lapsena. Kuulin koko tarinan aika yksityiskohtaisesti eilen, kun istuimme juttelemassa olohuoneessa Charloten ja Sannan kanssa. Se kosketti minua syvältä. Sanoinkin, että tuskin kukaan pystyy lukemaan tuota kirjettä itkemättä. 

Toisinaan tämän kirjan aineiston kerääminen ja luominen on aika tuskallista. Tarinat ovat traagisia ja saavat kyyneleet kihoamaan silmiini. Jokin sisälläni  kertoo, että teen oikein kun kirjoitan tämän kirjan.

Tukholman naapurilähiö


Olin päättänyt jo aikaisemmin, että viettäisin tiistain Marjatan kanssa Hässelbygårdissa. Se on se Tukholman kaupunginosa, missä Marjatta asuu. Aamutoimien jälkeen lähdin kauppaan. Ostin eväiden ja elintarvikkeiden lisäksi Marjatalle kukan. Kauneus on tärkeää silloin kun ei pysty juuri liikkumaan kodin seinien ulkopuolelle.

Marjatta oli loihtinut taas ihanaa kotiruokaa, hän tekee kaikki ruoat alusta asti itse. Samanlaista ruokaa kun minun lapsuudessani. Sain itselleni mukaan myös yhden reseptin.  Aion yllättää lapseni jonain kauniina päivänä. Juuri kun olimme istuutuneet pöytään, niin ovikello soi. Marjattata meni eteiseen  ja avasi oven. Heti alkoi kuulua voimaksta voihkintaa ja valitusta. Marjatta pyysi vieraan sisälle ja vein hänelle tuolin eteiseen. Iäkäs naapurin täti, reippaasti yli yhdeksänkymmenen, valitti, että kotihoito ei ollut tullut ja puhui kyllä niin sekavia, että daignosoin dementian alle aikayksikön. Marjatta rauhoitteli naapuria ja soitti hammaslääkäriin, jonne naapurilla oli nähtävästi ollut aika. Ihailen Marjatan pitkäjänteisyyttä. Hän hoiti ammattilaisen ottein naapurin ulos eteisestä omaan kotiinsa. Naapuri asuu yksin,ja hänellä käy kodinhoitajat monta kertaa päivässä. Nyt hän oli päässyt livahtamaan ulos hoitovuorojen vaihtuessa.
Kannoin naapurille tuolin eteiseen.

Kun Marjatta pääsi itse vihdoin ruokapöydän ääreen, niin keskustelimme vanhusten tilanteesta Ruotsissa. Minusta oli järkyttävää nähdä, että tuossa kunnossa oleva ihminen asuu yksin: koko vartalo tärisee, kulku on hidasta kävelykepistä huolimatta, muistia ei ole juuri lainkaan ja hänellä vaikutti olevan todella paljon huolia ja murheita kannettavanaan. Ei voi olla oikein, että 86-vuotias naapuri, tässä tapauksessa Marjatta, joutuu huolehtimaan hänestä. Kyllä Maarianhaminan Folkhälsanin hoivakodin asukkaat elävät taivaassa tähän verrattuna. Mielestäni kaikkien muistisairaiden pitäisi päästä osalliseksi hoivakodin antamasta turvasta ja lämmöstä. On aivan turha tukea yksin kotona asumista, jos se on henkilölle itselleen pelkkää kärsimystä. En ymmärrä  lainkaan tällaista politiikkaa, jossa ihmisen omat tarpeet sivuutetaan.