Sosiaalinen media: Jungfruskärin viimeinen neitsyt mediaklinikalla

Pelkäsin jo, etten saa tänään mitään aikaiseksi tämän projektin kanssa, mutta ylläri: sain Facebook-sivun avatuksi. Ja heti jopa muutaman tykkäyksen. Jungfruskärin viimeinen neitsyt löytyy nyt myös Tumblr:ista. 

Vaikka olen toimittaja ensimmäiseltä ammatiltani, ei sosiaalisen median käyttäminen ole välttämättä helppoa. Ensimmäinen asia, joka minun piti Facebookin sivun suhteen päättää oli profiilikuva. Sen valitseminen oli todella vaikeaa. Tahdoin laittaa juuri sen kuvan joka siinä nyt onkin, mutta toisaalta se on mielestäni niin hieno, että mietin pitäisikö sitä säästää johonkin tulevaan.... Mutta sitten kun olin päätöksen tehnyt, oli helppoa löytää kansikuva. Ja ensimmäinen päivitys, johon laitoin Alicen kuolinilmoituksen, tuntui myös luontevalta.

Jungfruskärin viimeisen neitsyen profiilikuva facebookissa.

Kunhan saan Jungfruskärin viimeisen neitsyen vielä Twitteriin tämän kuukauden aikana, niin sitten hallussani on alkeellisella tasolla jo tähän projektiin tarvittavat somen alueet. Tekniikan haltuun ottamisessa riittää kyllä vielä töitä hamaan loppuun asti. 

Se hyöty omasta koulutus- ja työtaustastani on, että ymmärrän sataprosenttisesti sen ettei mediaa pysty hallitsemaan. Tämä oppi meni perille jo ensimmäisellä kuukauden pituisella viestinnän tehokurssilla Voionmaan opistossa 1989. Sen jälkeen aloittelin toimittajan uraani Yleisradion avustajana eli tein freelancerina juttuja.

Osallistuin myös tiiviisti koko viime syksyn Journalistiliiton koulutuksiin ja sain sieltä kyllä kieltämättä hyvät eväät. Nostin tämän saaristoprojektini esille, kun sosiaalisen median kolutuksessa oli mahdollisuus saada 2-3 tapausta mediaklinikan pohdittavaksi, eikä kukaan muu rohjennut tuoda esiin mitään. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että täpötäysi sali kuunteli kuinka Jungfruskärin viimeinen neitsyt tulisi viedä someen. Ja koska kukaan muu ei halunnut omaa projektiaan tai työtään julkisesti reposteltavaksi, koko aika käytettiin tähän projektiin. Jouduin tietenkin vastailemaan kiperiin kysymyksiin. Mieleeni jäi erityisesti neuvot, että ei kannata masentua, ellei blogi saa heti lukijoita sekä se, että ei kannata keksiä omasta päästä yhtään mitään (eli suomeksi valehdella tosiasioista, sen takia että projektista tulisi jotenkin kiinnostavampi jne).

Jungfruskärin viimeinen neitsyt pääsi mediaklinikalle. Klinikkaa pitivät Veera Luoma-aho, Olivia -lehden päätoimittaja (vas), Matti Markkola, Ilta-Sanomien sosiaalisen median tuottaja (vas.keskellä), Anni Lintula, Demin päätoimittaja (oik.keskellä) ja Kari Haakana, Ylen sosiaalisen median palvelupäällikkö.

Olin hieman hämmentynyt, koska en ollut tosiaankaan ajatellut nostavani asiaa esille vielä silloin (tämä koulutus pidettiin joulukuun alussa). Ajatukset olivat vielä aika sekaisin päässäni, sillä olin vasta juuri ennen tuota koulutusta varmistunut itse siitä asiasta, että tahdon kirjoittaa kirjan yhdessä ahvenanmaalaisten muistisairaiden ihmisten kanssa. Aikaisempi suunnitelmani oli vetäytyä erakoksi johonkin Ahvenanmaan ulkosaariston  saareen ja kirjoittaa kirja siellä. 

Mutta kannattaa aina antaa elämälle mahdollisuus ja olla valmis muuttamaan suunnitelmia, jos parempia tulee mieleen. Tämä koskee muutakin elämää kuin tätä projektia.

Facebook –sivun osoite: https://www.facebook.com/jungfrusTumblr: jungfrus.tumblr.com

Soivia kiviä

Sointukivi Kökarissa

Ihmeellinen kivi Kökarin kotiseutumuseon pihassa herätti kiinnostukseni kymmenen vuotta sitten. Kävin kysymässä kivestä museon henkilökunnalta ja kuulin sen olevan sointukivi. Noukimme mukana olleen ystäväni kanssa maasta sen lähistöltä pienemmät kivet käsiimme ja aloimme hakata sitä eri kohdista. Kivestä löytyvät äänet soivat eri sävellajeissa eli sillä pystyi soittamaan kokonaisia kappaleita!

Minä ja kaverini kymmenen vuotta sitten sointukiven kimpussa.

Tätä sointukiveä katsoessani mietin onko edessäni mahdollisesti historiallinen ”puhelin” ? Ketkä kaikki sitä ovat soittaneet ja missä kaikkialla näitä kiviä on?

Museossa arveltiin, että sointukiviä on käytetty saaristossa viestintään, esimerkiksi varoittamaan vaaroista tai välittämään muuta tietoa. Asia kiehtoo minua edelleenkin.

Tuohon aikaan en ollut vielä aloittanut musiikkiterapian opintojani, vaan työskentelin journalistina. Sen jälkeen olen oppinut, että musiikilla voidaan välittää informaatiota myös alitajuisesti. Aikoinaan musikkiiterapian opinnoissa meillä oli valkoiset piirustuspaperit edessämme ja väriliidut siinä vieressä. Istuimme niin, ettemme nähneet toistemme työskentelyä. Opettaja soitti meille vanhaa musiikkia, josta meidän oli tarkoitus piirtää kuva. Kyseessä oli aika pitkä teos ja piirtämiseen kului muistaakseni noin puoli tuntia.

Musiikin jälkeen tarkastelimme piirustuksiamme yhdessä ja yllätys oli melkoinen kun kaikkien kuvissa virtasi joki, oli vuoristomaisemaa, puu ja marssiva sotajoukko. Opintoryhmämme jäsenet olivat  lähtöisin eri taustoista, olimme eri ikäisiä ja edustimme molempia sukupuolia. Vielä enemmän ällistyin, kun luennoitsijamme näytti meille kuvaa, josta teos oli sävelletty satoja vuosia sitten. Musiikin kyky välittää informaatiota tasolla, jota emme aina oikein pysty tarkkaan tieteellisesti selittämään, on kiistaton.

Tämän Kökarin museon pihalta tapahtuneen löydön jälkeen olen kyllä soittanut saaristossa muillakin kivillä. Myös niistä löytyy helposti meille tutut sävelet. Viisi vuotta sitten vierailin kolmatta kertaa Kökarin Källskärissä. 

Olen unohtanut tämän Kökarilaisen herran nimen, joka toimi oppaanamme vuonna 2009 Källskärin retkellä. Hän tunsi henkilökohtaisesti "kreivin" eli vapaaherra Åkerhielmin.

Siellä vaikutti aikoinaan nyt jo edesmennyt vapaaherra Göran Åkerhielm, jonka hirsitalon puutarhasta johtaa polku eteläiseen satamaan. Löysin puutarhasta lähtevän polun alkumetreiltä kiven, jolla pystyy helposti soittamaan eri sävelmiä. En tiedä onko se varsinaisesti sointukivi siinä mielessä että sitä olisi kukaan siihen tarkoitukseen käyttänyt. Näyttää enemmänkin pöydältä.

Tässä kivi, joka houkutti minut soittamaan. Sen jälkeen, kun löysin tuon ensimmäisen sointukiven Kökarin kotiseutumuseon pihalta, olen aina silloin tällöin kokeillut soittamista eri kivillä.

 

Minä polulla, jolla tuulee aina ja joka johtaa "kreivin" puutarhasta satamaan.

Ensimmäinen kerta Svenska klubbenissa

Tänään osallistuin ensimmäistä kertaa Suomen Journalistiliiton Svenska klubbeniin. Kerho on kokoontunut jo yli kymmenen vuotta ja siihen kuuluu kymmeniä jäseniä. Olin jännittänyt osallistumista aivan turhaan. Pressiklubilla oli paikalla rentoa porukkaa ja pystyin myös itse tilaisuuden alussa rupattelemaan small talkia ja tulin ymmärretyksi. Puhuminen oli paljon helpompaa kuin mitä olin kuvitellut. Tunsin myös oloni kodikkaaksi, joka oli kyllä täysi yllätys!
Kerhon vieraana oli tänä iltana Eva Biaudet ja hän sattui istumaan minun viereeni. 

Eva Biaudetia oli odotettu klubiin vieraaksi hartaasti ja pitkään.

Huomasin ymmärtäväni melkein kaiken mitä Biaudet kertoi puheenvuorossaan työstään vähemmistövaltuutettuna. Mietin vielä häntä kuunnellessani ymmärränkö mahdollisesti paremmin englantia vai ruotsia? En osannut vastata itselleni ja tämä on mielestäni erittäin hyvä merkki!

Puhuminen on tietenkin toinen juttu. Ja saaristoruotsi on myös eri juttu kuin suomenruotsalaisten puhuma ruotsi. Murteilla ja puhetavalla on väliä! Mutta kuitenkin itselleni on iso juttu että nyt oikeasti koen muutosta suhteessani ruotsin kieleen – otan kielen ikään kuin haltuuni.

Tämä uusi harrastukseni tulle viemään pari tuntia joka toinen keskiviikkoilta. Uskon ja toivon sen vaikutuksen ylettyvän kuitenkin laajemmalle alueelle elämässäni. Minulla on selvästi mahdollisuus luoda klubissa hyödyllisiä suhteita, myös tähän projektiini liittyen.

Haikeutta ilmassa

Kevään ihana valo Jungfruskärissä!

Pitkäaikainen ystäväni Leif Lindgren kävi tervehtimässä minua täällä Espoossa nyt viikonloppuna. Hän on ollut minulle yksi keskeisistä henkilöistä suhteessani Jungfruskäriin. Tutustuin Leifiin vuonna 2003, kun olin toisella talkooleirilläni saarella. Hän avasi minulle ovia, niin että pääsin helposti yhteyteen saaren vanhemman väestön kanssa. Hän myös kuljetti minua toisinaan saarelle ja sieltä pois. Pääosin kuljetukset  järjestettiin kuitenkin Metsähallituksen toimesta ja luvan saarella oloon hain aina kansallispuiston johtajalta. Kun olin saarella talkooleirien ulkopuolisilla ajoilla, tein siellä kirjoitus- tai haastattelutyötä.

Ikuinen ylioppilas suojelubiologi Leif Lindgren  vappuna 2006.

Jotenkin minulla on hieman haikea olo, kun ajattelen erään aikakauden olevan loppu: Leif jäi eläkkeelle vuosi sitten. Hän teki elämäntyönsä Jungfruskärissä. Myös muita talkooleirien ihmisiä on poistunut kuvioista. Olen tietenkin iloinen siitä, että ystävyytemme jatkuu leirien jälkeen. Mutta se muuttuu...

Haikein leirini Jungfruskärissä oli varmasti vappuna 2006. Ritva kuoli 50 -vuotiaana aivoverenvuotoon. Hän oli vielä edellisenä kesänä ollut leirillä mukana ja arvostin häntä todella paljon. Ei olisi tullut mieleenkään että hän voisi kuolla. Muutaman kuukauden päästä tuosta kesästä on kulunut jo kahdeksan vuotta.  Koskaan ei voi tietää kuka siirtyy seuraavaksi henkimaailmaan. Ja elämä on todella lyhyt. 

Jyri kahvitauolla  Jungfruskärin kevätleirillä 2006.
Hän kuoli myös 50-vuotiaana pari vuotta Ritvan jälkeen.

Ritva Jungfruskärissä haravan varressa kesällä 2005.

 

Kahvitauko vappuleirillä 2006.

Kun lehtikasat poltetaan kevätleireillä, niin varsinkin pimeän aikaan savu ottaa sellaisia muotoja, joka saa mielikuvituksen laukkaamaan villisti.

Tässä kuvassa leirien monivuotinen kokki Helinä.
Osallistuimme hautajaisiin Leifin kanssa viime vuonna.
Helinä kuoli niin kuin eli: saappaat jalassa.

Kun lounastimme täällä minun luonani Leifin kanssa, elättelin vielä turhia toiveita, että ehkäpä joku Finnemanin vanhemmasta polvesta olisi vielä järjissään ja saisin vielä kerran haastatella jotain saaren iäkästä ihmistä. Tämä toive heräsi kuunnellessani Unon haastattelua – hän kun mainitsi Finnemanin papan niin monta kertaa. Mutta toive oli turha. Leifin mukaan ei ole jäljellä enää ketään, joka voisi kertoa menneestä. Annan ahneudelle periksi ja olen tyytyväinen siihen mitä minulla on: minulla on kuitenkin paljon!

 Asioita voi katsoa myös toiselta puolelta: suurin osa saarella kohtaamistani ihmisistä on vielä elossa. Mielenkiintoista kuinka nyt ajattelen Uno Hambergin ”jääräpäisyyttä” ja totisuutta sen suhteen että on syytä puhua asioista oikeilla nimillä. Hän oli oikeassa.

Ansaittu lepotauko rankan haravoinnin lomassa. Kuvassa minä itse.

 

Kaikki loppuu aikanaan: järjestimme Leifille läksiäiset talkooleirien osalta muiden leiriläisten kanssa heinäkuussa 2012.