Pietilät ja Miessaaren Ulla

Tänään oli yläkerran naapurini taiteilija Jyrki Pietilän taidenäyttelyn avajaiset. Hän on vaimonsa Maijan kanssa auttanut minua tämän projektin aineiston keruun alkutahdeilla. He ovat pitäneet Espoon Isossa Vasikkasaaressa Gula Villan –nimistä kesäravintolaa vuosikausia, joten he tuntevat paljon ihmisiä. Juuri he järjestivät minulle kyydin Espoon Miessaaressa asuvan Ulla Ekblomin luokse. Jyrki ja Maija tunsivat Ullan pojan Kristerin, ja olivat kertoneet hänelle minusta. Vaikuttaa siltä, että aivan kuten saaristomeren kansallispuiston ulkosaaristossa, myös täällä saaristolaiset tuntevat kaikki toisensa.

Muistan hyvin tuon kylmän talvipäivän, kun suuntaisn Matinkylän rantaan ja seisoin siellä lumituiskun keskellä odottamassa Kristeriä. Hän haki minut moottorikelkalla ja kuljetti äitinsä luokse.  Vietin siellä kokonaisen päivän tämän herttaisen iäkkään naisen vieraana. Hänellä oli saaressa seuranaan myös kissa. Hän oli asunut vuosikausia saaressa yksin leskenä lastensa kanssa. Hänen miehensä hukkui aikoinaan ja myöhemmin meri nielaisi myös yhden hänen lapsistaan.

Muistan kuinka tilaa antava ja hyväksyvä Ulla oli. Siinä oli jotain samaa kuin Alicessa. He olivat ihmisiä, joiden seurassa oli helppo olla. Ajattelen pienten yhteisöjen nurjia puolia, joista olen kuullut: kytätään naapurien tekemisiä, juorutaan ja leimataan ihmiset helposti jne. En ole itse koskaan asunut pienellä paikkakunnalla, joten näiden asioiden suhteen olen täysin muiden ihmisten kertomusten varassa. Näistä naisista kumpikaan ei ollut tuomitseva suhteessa muihin, minuun tai siihen mitä kerroin heille keskustelujemme aikana. He kertoivat myös itse avoimesti elämästään. Olivat silmin nähden tyytyväisiä kun joku oli aidosti kiinnostunut. Siis osasin kuunnella. Tämän kyllä tiesin, sillä toimittajan työssä tuo taito on välttämätön, ainakin jos tekee henkilöhaastatteluja ja haluaa kuulla todellisia tarinoita. 

Taiteilija Jyrki Pietilä on nähnyt ja kuullut saaristossa kaikenlaisia tarinoita. Tässä kaksi hänen teostaan, jotka kertovat jokaiselle katsojalle jonkun tarinan. Teokset ovat osa Pietilän näyttelyä, jonka avajaisia vietettiin tänään Helsingissä.

Pääsin Ullan avulla sisälle perheellisen saaristolaisnaisen maailmaan. Olin toki haastatellut Jungfruskärissä  muitakin kuin Alicea, mutta Alice oli siellä ainoa, jota sain haastatella rauhassa. Muiden haastatteluja oli aina joku puoliso tai lapsenlapsi vahtimassa. Ja usein tämä vahtija  huomauttti kesken kertomuksen haastateltavalle: älä nyt siitä kerro, ei noista asioista saa puhua ym. Arvostin todella paljon Ullan tarinoita ja sitä, että saimme olla rauhassa.