Taiteilijaelämää

Kuluneen kesän aikana jotkut ihmiset ovat tehneet minuun syvän vaikutuksen. Yki asia yhdistää näitä ihmisiä: he ovat taiteilijoita. Tahdon esitellä tässä heistä muutaman. Ensimmäinen uusi tuttavuus löytyi merenrannalta. Huristelimme pitkin maantietä, kun silmäkulmassani vilahti mielenkiintoinen alus. Päätimme mennä katsomaan sitä lähempää. Aluksen kannella hääri merirosvon oloinen iloinen veikko, joka hitsasi keskittyneenä jotain raudankappaleita. Kutsun tässä häntä Danieliksi.

Tämä näky pysäytti minut.
(Copyright: Lumikki Laine)

"Projektipäällikkö" Daniel.
(Copyright: Lumikki Laine)

Pyysin lupaa päästä katsomaan alusta lähempää. Astelin huteraa siltaa pitkin paattiin ja avasin keskustelun. Sain kuulla, että Daniel on karannut ruotsin armeijasta, mutta kukaan ei ollut hänen perässään. kaikki poliisit ovat hänen ystäviään. Avasin keskustelun ruotsiksi, mutta Daniel halusi puhua englantia. Mielessäni välähti miksi, mutta ympärillä oli niin paljon kaikkea kiinnostavaa etten jäänyt turhaan pohtimaan sitä.  Minua kiehtoo tietynlaiset originellit ihmiset ja nyt edessäni seisoi yksi harvinaisuus! Daniel oli löytänyt laivan raadon merestä puoliupoksista ja nostanut sen ylös. Alukseen tarvittavat esineet ja korjaustarvikkeet Daniel on hakenut kaatopaikalta. Hän on saanut apua veneen korjaamiseen joiltakin nuorilta. Sitten kun alus on korjattu ja valmis vesille, niin siitä tulee nykyaikainen merirosvoalus. Daniel on suunnitellut kokoavansa miehistön ja lähtevänsä sitten merille. Ideana on "varastaa" suurilta yhtöiltä esimerkiksi polttoainetta, ja nostaa ympäristöasiat esiin samalla. Suuret yhtiöt eivät kuulema haasta Danielia tai ketään laivan miehistöstä oikeuteen, koska he ovat hyvällä asialla.

Nuoret ovat tuoneet kukkia laivaan.
(Copyright: Lumikki Laine)

Menin alas laivan ruumaan: siellä oli pimeää, enkä erottanut juuri muuta kuin koneen ja jonkun vanhan suosikin tarran yhden laatikon kyljessä. Ylhäällä kannella on mahdollisuus törmätä melkein mihin vaan. Suurin nähtävyys on kuitenkin Daniel itse. Hänen optimisminsa ja elämänilonsa on tarttuvaa. Ehkä hän hieman väritti tarinaansa, mutta se kelpasi minulle juuri sellaisena kun sen kuulin. Mukana ollut ystäväni oli kriittisempi ja sanoi että Daniel on sekaisin kuin seinäkello. Olen eri mieltä. Hän elää omassa maailmassaan eikä loukkaa tai vahingoita ketään, sekä tuottaa varmasti monille ihmisille iloa. Onhan tällainen projekti aivan hurjaa ITE-taidetta. Daniel esitteli myös pakettiautonsa, jossa hän asui vielä toistaiseksi ja nukkui sen sisälle viritetyssä riippukeinussa. 

Daniel projektinsa kimpussa.
(Copyright: Lumikki Laine)

Huomaa lampunvarjostin!
(Copyright: Lumikki Laine)

Matkustaja.
(Copyright: Lumikki Laine)

Meri jaksaa odottaa uutta alusta kärsivällisesti.
(Copyright: Lumikki Laine)

Galleria Art Fridan kesänäyttelyn avajaiset

Sain kutsun Galleria Fridan kesänäyttelyn avajaisiin. Nuoruudenystäväni Susanna Leino on yksi Galleria Art Fridan osakkaista ja nykyään tunnettu taiteilija. Muistan kuinka hän oli kahden pienen lapsen yksinhuoltaja ja maalasi silloin öisin, koska se oli ainoa mahdollinen aika käytännön syistä johtuen. Olin viimeksi tavannut Susannan nuoruudessani. Hän on edelleen yhtä kaunis kuin silloin. Tunnistin Susannan tauluista tuttuja hahmoja joiden esikuvia hän maalasi yli kaksikymentä vuotta sitten.Tutustuin avajaisissa myös Joe Mcgilliin, joka on taidemaalari, runoilija ja kuvanveistäjä. Paikallle saapui myös muita kuvataiteilijoita ja tanssijoita. Kerroin kirjaprojektistani ja intohimoisesta suhtautumisestani siihen sekä terapeuttiseen taidetyöhön muistisairaiden ihmisten parissa. He ymmärsivät mistä puhuin kun sanoin tavitsevani paljon tilaa ympärilleni. Jokainen taiteilija tarvitsee tuon tilan luomista varten. Tunsin niin suurta helpotusta kun joku ymmärsi. Ymmärsi oikeasti.

Susanna kertoi myös että nykyään ei riitä se, että osaa tehdä taidetta. Taitelijan on oltava myös hyvä tyyppi ja yhteistyökykyinen, muuten homma ei toimi. Kerroin unistani, joissa Alice tulee luokseni. Keskustelu siirtyi sen myötä erilaisiin tapoihin ajatella. Minä herään joskus keskellä yötä kun sanat alkavat pyöriä päässäni. Joskus kuulen melodian pätkiä. Ainoa keino päästä niistä eroon on kirjoittaa ne ulos. Joe kertoi, että hän ei koskaan muuta runojaan jotka tulevat hänelle öisin. Hän vain kirjoittaa ne. Nuorempana heräsin joskus öisin ja menin automaattisesti kirjoittamaan ja heti takaisin nukkumaan. Aamulla luin kirjoittamani runot ja tunsin olevani taikuri. MInulla on paljon äänellisiä ajatuksia. Toisinaan näen valkoisen paperin ja sen kuinka kirjoitan siihen vanhanaikaisella kirjoituskoneella. Kuvateiteilijat ajattelevat usein kuvina. Joskus joku olento saattaa tulla käymään. Kuulostaa pelottavalta, mutta olen kuullut tätä muiltakin. Onko silloin kysymys hallusinaatiosta vai ajattelusta? Vaikeita kysymyksiä.

Joe on todella hengellinen ihminen, ja buddhalainen. Elämän jatkuminen kuoleman jälkeen ei ole mikään kysymys vaan itsestäänselvyys. Tunsin voimakasta yhteenkuuluvuutta tuossa pienessä tilaisuudessa. Tahdon itsekin elää taiteilijaelämää. Kirjoittaa öisin jos siltä tuntuu ja ilman mitään paineita. Yleensä kirjoitan/teen musiikkia kaksi kertaa päivässä: aamulla herätessäni ja yöllä. Siinä välissä teen kaikkea muuta, esimerkiksi lehtijuttuja ja luen kirjoja, ulkoilen ja tapaan ihmisiä. Vapaus on ensimmäinen asia ja sen jälkeen oma tila. Taiteiljaelämääni ei kuulu päihteet. Kuva vanhan kuppilassa istuvasta kaljaa lipittävästä nuhjakkeesta, joka kertoo samoja juttuja vuodesta toiseen ei ole minun elämääni. Hengellisyys kiinnostaa enemmän. En kuitenkaan tunne vetoa rajan taakse, enkä usko suoraan minkään uskontokunnan oppeihin. Kyse ei ole siis uskonnosta. En myöskään halua tavata ketään rajan toiselta puolelta.

Joe Mcgill, minä ja Susanna Leino.
(Copyright: Lumikki Laine)

Musiikkia, tauluja ja sielun kuvia

Sain kustun kuorokaverini kautta yhteisnäyttelyyn Galleria Foggaan. Maija Loukola on musiikkiterapeutti ja taidemaalari. Myös hänen miehensä Sami Kukka on muusikko ja lauluntekijä. He laulavat molemmat samassa kuorossa kuin minä. Olin odottanut pitkään että pääsisin kuulemaan heidän yhteistä musisointia. Lisäksi viihdyn taidenäyttelyjen avajaisissa, koska niissä syntyy yleensä mielenkiintoisia keskusteluja. Olin katsellut Maijan töitä jo ennekkoon netistä, mutta luonnossa nähtynä vaikutus oli aivan toista luokkaa. Unenomaiset teokset veivät minut satumaailmaan. Maijan ja Esan yhteinen musisointi oli improvisaatiota kitaralla ja huilulla. Erittäin kaunista.

Maija Loukola.
(Copyright: Lumikki Laine)

Maija Loukola ja Esa Kukka improvisoivat.
(Copyright: Lumikki Laine)

Kiersin näyttelyn kaikki teokset läpi. Väkeä oli liikkeellä paljon eikä tauluja päässyt katsomaan rauhassa. Pysähdyin vahateosten ääreen ihmettelemään  miten ne on tehty.  Onneksi taiteilija saatui olemaan paikalla, joten sain tyhjentävän selityksen teosten synnystä. Kerroin hänelle omasta projektistani. Seuraani hakeutui myös nainen, joka oli saanut yhteyden tuonpuoliseen elämään. Näissä piireissä se tuntuu olevan aika normaali ilmiö tai sitten vedän "meedioita" puoleeni. Selvisi, että vahataulujen tekijä on Sari-Aino Tolonen. Hän maalaa myös ihmisten sielunkuvia. Minä innostuin välittömästi ja ei tarvitse olla mikään suuri tietäjä arvatakseen keken sielunkuvan minä tulen tilaamaan. Tietenkin oman muusani Alicen! Siis kirjani päähenkilön esikuvan. Loistavaa, että myös edesmenneiden ihmisten sielunkuvia voi tilata.

Sari-Aino Tolonen
(Copyright: Lumikki Laine)

Tyhjäntoimittaja

Ehdin ajoissa takaisin hostelliin ja sain siirrettyä matkatavarat bussipysäkille, jonka täytti iloisen matkustajajoukon puheensorina. Pilvet haahuilivat edelleen taivaalla, mutta sieltä ei tullut vettä niskaan. Paljon oli taas tapahtunut lyhyen ajan sisällä. Onneksi en ollut törmännyt enkeliin enää. Bussi oli myöhässä. Riemuitsin turhan aikaisin, sillä pian kestikievarista astui ulos tuttu hahmo, joka suuntasi määrätietoisin askelin luokseni. Sain siis akateemisen saattajan! Enkelillä oli käsissään rasia ja hän tenttasi minua sormuksista sekä vanhoista kunniamerkeistä. Mietin koko ajan milloin hän tajuaa mukanani olevan kapsäkin ja riistää sen minulta. Ei hän tajunnut. Haluisin kuvan itsestäni ja enkelistä, mutta tuskin olisin saanut lupaa siihen, joten en edes kysynyt asiasta. Kuuntelin selityksiä ja sisälläni värähti epämielyttävästi. Vastasin enkelin kysymyksiin lyhyesti jos lainkaan. Tuntui että hän vei kaiken energiani. Olisin komentanut hänet pois kimpustani, mutta en tahtonut aiheuttaa minkäänlaista kohtausta. Pelkäsin myös tilanteen purkautuvan fyysiseksi väkivallaksi. En tarttunut syötteihin tälläkään kertaa eli riidan haastaminen ei johtanut toivottavaan lopputulokseen. Sain taas kuulla uhkauksia. Puheen ja tenttaamisen loppukaneetiksi enkeli sähähti: sinä et ole muuta kuin tyhjän toimittaja! Unohda Alice! Näihin tunnelmiin oli hyvä lopettaa Houtskarin vierailu. Enkeli liihotti takaisin baariin, minä nousin bussiin ja tiesin, että Turussa minua oli vastassa hyvä ystäväni. 

Akateeminen saattajani poistui sinne mistä hän ilmestyikin.
(Copyright: Lumikki Laine)

Matkatavarani. Enkeli totesikin minun olevan matkalla maailman ympäri.
(Copyright: Lumikki Laine)

Bussissa vielä kelasin enkeliä. Toisissa olosuhteissa meistä olisi saattanut tulla ystävät. Arvostan hänen älykkyyttään ja sanavalmiuttaan. Näen hänessä myös potentiaalia hyvään elämään. Rukoilen aina aamuisin sairaiden ja hädässä olevien ihmisten puolesta. Väkivalta on vallan väkisin ottamista silloin kun ei muuhun pysty. Ja ihminen joka sitä käyttää on hengellisesti sairas. Kukaan meistä ei ole täysin terve, eli en tunne olevani itse kenenkään ihmisen yläpuolella. Enkeli opetti minulle nöyryyttä. Hän muistutti minua siitä, että on olemassa asioita joihin voin vaikuttaa ja niitä joihin en voi vaikka haluaisin. Joskus en voi tehdä asioiden hyväksi muuta kuin rukoilla. Voin myös keskittyä, lähettää positiivista energiaa ja ajatella samalla jotain ihmistä intensiivisesti. Aina voi tehdä jotakin.

Polkupyörällä Hyppeisiin

Hyppeisin kylässä sijaisivat aikoinaan Jungfruskäreläisten torppareiden isäntätalot. Torpparilaitos oli eräänlainen maanvuokrausjärjestelmä, jossa vuokra suoritettiin päivätyönä ja luontaistuotteina. Elämä ulkosaaristossa oli ankaraa ja isäntien vaatimukset saattoivat tuntua joskus kohtuuttomilta. Jungfruskär oli pieni kalastajayhdyskunta ja saarella oli niukasti rehua jo omallekin karjalle. Tuohon aikaan ei ollut olemassa nykyaikaisia veneitä, vaan veneitä kuljetettiin soutamalla ja purjehtimalla. Torpparivapautus toteutettiin Suomessa heti itsenäistymisen jälkeen vuonna 1918. Alice syntyi kaksi vuotta vapautuksen jälkeen eli hän ei elänyt tuota aikaa. Minä tunnen suurta mielenkiintoa Hyppeisin kylää kohtaan. Nyt minulla on nähtävänäni vanhoja valokuvia jopa torpparien ajalta Jungfruskäristä ja Hyppeisistä, joten pystyn hieman havainnoimaan kuinka maisema on muuttunut vuosien saatossa.

Olen kuullut useilta Jungfruskäressä kasvaneilta vanhemmilta henkilöiltä, että eräs heidän kurjimmista lapsuudenmuistoistaan liittyy siihen, kun he joutuivat vieraisiin taloihin asumaan koulunkäynnin takia. Jotkut lapset joutuivat eroon vanhemmistaan jo kahdeksanvuotiaina. Isäntäperheet Hyppeisissä kohtelivat lapsia suurimmaksi osaksi hyvin, mutta pienet lapset ikävöivät luonnollisesti kovasti vanhempiaan. Muistan elävästi Alicen kertomuksen siitä, kuinka hän lähti 10-vuotiaana hiihtämään sakeassa lumipyryssä kohti kotia. Kuin ihmeen kaupalla hän löysi perille Jungfruskäriin. Hyppeisin kouluvuodet näyttäytyvätkin minulle kollektiivisena traumana jungfruskärin lapsille.

Pyöräretki Hyppeisiin

Minua väsytti aivan armotttomasti painajaisten, huonosti nukutun yön ja arkistovierailun jälkeen, mutta tahdoin silti lähteä matkaan. Minun tulisi polkea rivakasti että ehtisin takaisin ajoissa iltapäivän bussiin ja kohti Turkua. Tunsin tuon vihaajani, enkelin, vihan koko ajan niskassani. Hän vaikutti mielestäni niin häiriintyneeltä, että pelkäsin häntä. Ja tämän takia halusin päästä mahdollisimman nopeasti pois koko paikkakunnalta. Eli ei muuta kuin menoksi. Laitan tähän pyöräilymatkani kuvina. Osa kuvista jääköön omiin arkistoihini, sillä en tahdo loukata kenenkään ihmisen yksityisyyttä.

Alla olevasta kartasta näkee pyöräilyreittini. Se alkaa tuosta kohdasta kuvan oikealla, missä lukee Houtskär ja jatkuu Hyppeisiin. Valokuvien joukosta löytyy myös tienviittoja. Laitan kuvat tähän siinä järjestyksessä kuin olen ne ottanut. Takaisintulomatkalla en ole enää kuvannut samoja kylttejä. Pyöräilin takaisin aivan samaa reittiä. Maisemat näyttävät tietenkin hieman erilaisilta kun tulee eri suunnasta. 

Kartta: Google maps

Vuokrapyöräni.
(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

Ajoin kylän läpi vievän tien loppun asti ja se päätyi minnekäs muualle kuin satamaan. Asettauduin tuuliselle laiturille ihailemaan maisemia. Istuskelin siinä eväitä syöden ja katselin uhkaavasti tummuvaa taivasta. Oli epätodennäköistä että selviäisin kuivana takasin Kestikievarin vierasmajaan. Olivatkohan nuo venevajat olleet tuossa silloin kun Alice asui täällä lapsena? Vai oliko niiden tilalla ollut vanhempia rakennuksia? Onneksi minulla oli nyt avaimet vanhojen kuvien ja tietojen lähteelle. Täällä tuntuu luonnolliselta se ajatus, että tärkeimmät tiet ovat olleet aikoinaan vesireitit. Maanteitä pitkin on täytynyt olla vaivalloista taivaltaa kun vastassa on ollut usieta vesien ylityksiä. Pienemmät ylitykset on hoidettu varmaan losseilla. Onkohan täällä ollut lossivahteja. Sellaisia mitä muistan "tavanneeni" lapsena vanhoissa saduissa. Uteliaan ihmisenä minua olisi kiinnostanut jäädä muutamaksi yöksi paikalliseen hotelliin ja haastatella ihmisiä. Johonkin on kuitenkin vedettävä raja, muuten en ikinä pääse kirjottamaan itse kirjaa. Satukirjan sisältöön voi myös hyvällä omallatunnolla jättää varaa mielikuvitukselle - aivan kaiken ei tarvitse perustua tosiasioihin. Sysimusta pilvivuori vyöryi uhkaavasti taivaalla. Päätin aloittaa kilpajuoksun sen kanssa, tartuin fillarin ohjaksiin ja annoin mennä!

Ja sitten takaisin

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)