Houtskariin!

Tämä oli ensimmäinen matkani Onni -bussilla Turkuun. Hinta 5 euroa on melkein ilmainen. Nukuin yli puolet matkasta. Onni -bussin päätepysäkki Turussa on Hotelli Karibian parkkipaikalla, josta on noin kilometrin matka linja-autoasemalle. Minulla oli reilusti yli tunti aikaa kävellä tuo matka, joten ehdin hyvin säätämään matkatavaroitani. Aurinko paahtoi hillittömästi siniseltä taivaalta. Onneksi en ollut ottanut takkia mukaan. Ihanaa - kesä!

Aurajoen vesi oli täysin ruskeaa.
(Copyright: Lumikki Laine)

Turun linja-autoasema. Täältä olen lähtenyt lukemattomia kertoja kohti Jungfruskäriä.
(Copyright: Lumikki Laine)

Seisoin bussipysäkillä, kun viereeni tuli vanhempi herrasmies, jolla oli puku päällä. Minua kiinnosti heti se, mikä hän on miehiään. Aloitimme jutustelun. Kyseessä oli adventtiseurakunnan pastori Simo Perho. Hänen tarinansa on mielenkiintoinen. Simo on asunut useissa eri maissa ja hänen olemuksensa on kevyt ja valoisa. Opin mm. sen, että suomessa on noin 4000 adventtikirjḱon jäsentä. Kyselin hänen kirkkonsa erityispiirteitä verrattuna esimerkiksi luterilaisiin tai ortodokseihin. Timo kiteytti raamatun opin yhteen lauseeseen: Kaikki jotka viihtyvät Jeesuksen seurassa saavat ikuisen elämän. Tätä en ollut ennen kuullutkaan.

Keskutelimme pitkään Simo Perhon kanssa.
(Copyright: Lumikki Laine)

Simon bussikortti ei kelvannut samaan bussiin kanssani, joten mukava keskustelutuokio päättyi. Alkumatkan sain istua yksin, mutta auto täyttyi nopeaan tahtiin. Joku muukin oli keksinyt lähteä saaristoon juuri tänään. Viereisellä penkillä istui nuori nainen, joka oli menossa Houtskarin saaristokouluun joogaleirille. Leiri kestää useita viikkoja ja siihen voi osallistua kuinka pitkäksi ajaksi tahansa. Bussiin nousi lisää ihmisiä ja jouduin nostamaan laukkuni syliin. Uusi ihminen kertoi olevansa menossa kesämökillensä. Sain kuulla tarinan piittaamattomista vuokralaisista, tulevasta oikeudenkäynnistä ja uskomattoman junaseikkailun. Viihdyin hänen seurassaan, mutta tämäkin tuttavuus jäi lyhyeksi. Bussi ajoi uusiin lauttoihin ja lossiin. Galtbyssä jouduimme raahaamaan kamat itse lauttaan. Vastarannalle oli tulossa toinen bussi hakemaan meidät.

Auringon kiloa matkalla Galtby - Houtskär.
(Copyright: Lumikki Laine)

Mustikkajäätelö maistui hyvältä ja mietin sitä, että olin melkein tasan kuukausi sitten tällä samalla lautalla fillarin kanssa. Nyt ilma oli huomattavasti lämpimämpi. Houtskarin saaristokoululla tapasin rehtori Jan Karlssonin. Koulun kaikki majoitustilat olivat täynnä, samoin myös Kestikievari, mutta Jan oli hoitanut minulle sängyn alakertaan. Olin taas kerran otettu saaristolaisten ystävällisyydestä. 

Uusi ystävä

Kun olin saanut kamat alakertaan ja kotiutunut, niin lähdin yläkerran joogakauppaan kokkaamaan nuudeliannosta eli keitin vettä, jonka kaadoin nuudelien päälle. Päätin syödä ulkona. Pieni keittiö sijaitsi joogaleirin yhteydessä olevan kaupan myyntitiskin takana. Kokkaamiseni ei häirinnyt ketään. Myyjää ei näkynyt, sen sijaan pöydällä oli mappi, johon asiakkaat kirjoittivat mitä olivat ostaneet. Pihalla oli riippukeinu ja melkein heti aloitimme vilkkaan keskustelun riipukeinussa makaavan naisen kanssa. AnnMarie on kotoisin Tukholmasta, ja on joogannut 37 vuotta aktiivisesti. Hän asuu tällä lomamatkalla autossa. Kuuntelin kiinnostuneena hänen tarinaansa. Meillä synkkasi heti. Puhuimme ruotsia ja olin taas kerran tyytväinen omaan kielitaitooni. Vaihdoimme AnnMarien kanssa yhteistietoja. Otan varmasti häneen yhteyttä kun seuraavan kerran menen Tukholmaan.

AnnMarie relaa.
(Copyright: Lumikki Laine)

Paskaa niskaan

Alkuillasta tapasin henkilön, jolla on hallussaan Alicen kirjoituksia, päiväkirjoja ja piirustuksia. Hän tuli paikalle autolla. Kävelimme alas laiturille, josta minun oli määrä lähteä huomenna Jungfruskäriin puiston työntekijöiden kanssa. Nainen piti yllä monologia, onnistuin välillä sanomaan jotakin väliin. Sain kuulla hänen suvustaan, miehestään, suomen armeijan vakoilujärjestelmistä, sukututkimuksesta jne. Olin kertonut hänelle puhelimessa jo kuka olin. Puhuin ruotsia, mutta hän halusi puhua suomea. Nainen oli erittäin ystävällinen ja mielinkielin kun puhuimme ensimmäisen kerran puhelimessa. Miesystäväni yritti hieman varoitella minua, kun olin niin innoissani että nyt kyllä saan nähtäväkseni Alicen tuotantoa. Onneksi hän varoitti, sillä Houtskarissa sain kylmää vettä niskaani oikein kunnolla!

Nainen sanoi että oli kuullut pelkkää negatiivista minusta. Kysyi keneltä. Hän sanoi naisen nimen. Kysymyksessä on sama ihminen, joka vaati että kirjani henkilöiden nimet pitäisivät olla oikeita ja kaikkien tapahtumien oikeasti tapahtuneita. Sama ihminen oli myös ilmoittanut minulle, että vanhat ihmiset muistavat asioita väärin ja että hän tietää kuinka asiat oikeasti ovat. Jaahas. Tuon naisen yksi sähköposti löytyy tästä blogista sivusta: korjauksia. Kysyin edessäni olevalta naiselta oliko joku muukin kertonut negatiivisia asioita minusta. Ei kuulema ollut. Ja ruotsin kielen taitoni oli erittäin huono. Kerroin hänelle että pärjään nykyisin ruotisnkielellä hyvin. Kehoitin häntä kuuntelemaan Ålands radion tekemän haastattelun. Nainen tuhahti ja sanoi ettei häntä kiinnosta koko kirjaprojektini lainkaan. Vastasin että se on ihan ok, ei kaikkia tarvitse kiinnostaa. Sanoin myös että minulla ei ole mitään tarvettä miellyttää kaikkia ihmisiä. Kaikkien ei tarvitse pitää minusta.

Mietin kannattaako minun pyytää Alicen tuotantoa nähtäväkseni. Päätin ottaa asian puheeksi. Nainen sanoi ettei missään tapauksessa anna minun ikinä nähdä kirjoituksia ym. Hän vartioi niitä tarkasti. Huh. Kurjaa, mutta en voinut tehdä asialle tuolla hetkellä yhtään mitään. Nainen vaikutti todella agressiiviselta.

Seuraavaksi sain kuulla, että jos mainitsen kirjassani sanaakaan Jungfruskäristä tai jos edes viittaan kehenkään elossa olevaan henkilöön, niin joudun oikeuden eteen syytettynä kunnianloukkauksesta Alicea ja hänen vanhempiansa kohtaan. Sama tapahtuu jos joku kirjani lukija ajattelee että joku kirjan henkilö olisi ollut joku olemassa ollut Jungfruskäreläinen. Ja että minä tulen varmasti häviämään tuon oikeudenkäynnin. Tämän sain kuulla monta kertaa tapaamisemme aikana.

Sain myös kuulla että olen koulutettu onkimaan tietoja ihmisiltä ja että haastattelemani henkilöt eivät oikeasti olisi haluneet kertoa minulle mitään. Saan kuulema myös ihmiset puhumaan mitä tahdon. Minua alkoi väsyttämään koko tapaaminen. Kun lähestyimme parkkipaikkaa kiitin naista tapaamisesta. Sanoin että oli myös varmasti hänelle tosi tärkeää että hän sai sanottua asiansa minulle. En päässyt niin vähällä. Vielä tuli esitelmä punkkien levittämistä taudeista ja siitä kuinka hyttysetkin saattavat levittää borrelioosia. Jungfruskär on kuulema yksi pahimmista punkkipaikoista. Huh. Ja sitten tämä henkilö oli jo menossa autoonsa kun vielä avasi oven, nousi ylös ja sanoi: tekemiselläsi ei ole mitään arvoa, ja se on täysin turhaa. Vastasin että taidetyö muistisaitaiden ihmisten kanssa ei ole mielestäni lainkaan turhaa. Vastaukseksi sain äkäisen lausahduksen: Kyllä sinä tiedät mitä minä tarkoitan. Jungfruskärin viimeinen neitsyt! Pyh, hän tuhahti. En ole varma sylkäisikö hän vielä maahan. Sitten hän painoi kaasujalkaa ja ajoi pois näköpiiristäni.

Soitin vielä illalla kollegalleni. Oli pakko purkautua. Kuulin, että minulla on oikeus kirjoittaa aivan mitä haluan. Ranskassa oli ollut tapetilla juuri yksi tapaus, jossa kirjailijan lähipiiri haastoi tämän oikeuteen koska heidän mielestään kirja loukkasi heitä. Kirja oli fiktiivinen teos niin kuin minunkin satukirjani tulee olemaan. Minun ei kannata välittää tuollaisesta uhkailusta. Samanlaisia ohjeita sain muiltakin ihmisiltä, joille kerroin asiasta. Itse koen niin, että kyseisen naisen maailma on aika kapea ja hänellä saattaa olla ongelmia omassa elämässään.