Pari rentouttavaa lyhytelokuvaa

Koska olen viettänyt city-juhannuksen, on minulla ollut myös aikaa perehtyä elokuvien ihmeelliseen

maailmaan. Suosittelenkin katsottavaksi nämä kaksi saaristoaiheista elokuvaa peräkkäin, sillä ne on kuvattu samoista maisemista.

Syvenny siis ensin Henrik Tikkasen kirjoittamaan ja Osmo Harkimon kuvaamaan rakkaudentunnustus Saaristomerelle -elokuvaan, joka on vuodelta1968. Sen jälkeen onkin hyvä keskittyä nykymaailmaan vuonna 2002 kuvatun Sandholmin Kreivi -elokuvan parissa. Pääset katsomaan tämän pätkän, kun klikkaat isomman mustavalkoisen ruudun vieressä olevaa pientä värilistä laatikkoa, jonka vieressä lukee: Riko Eklundh, "Sandholmin uusi....

Elokuvien välillä on vierähtänyt siis 34 vuotta!

Nämä lyhytelokuvat vaikuttavat aluksi aivan tavallisilta, mutta ainakin minulle nauru alkoi maistua elokuvien edetessä.....

Nautinnollisia katseluelämyksiä! 

Rakkaudentunnustus Saaristomerelle

Iloista juhannusta! Glad midsommar!

Sairastuin ikäväkseni juuri juhannukseksi. Ulkona sataa, on harmaata ja kylmää, joten ehkä tämä on ihan oikein.... vietän siis omaa pientä retriittiäni kotona. Olen tässä ajan ratoksi lukenut hieman vanhoja lehtijuttuja, joita olen valokuvannut Braken Pressarkivissa.

Yhdestäkin selviää, että Hamnön (Jungfruskär muodostuu kolmesta pienestä eri saaresta) pohjoisrannalla on aikoinaan toiminut väliaikainen hautausmaa. Mikäli veneen matkustajista tai miehistöstä joku sattui heittämään henkensä kovan merenkäynnin tai muun syyn johdosta, niin hän pääsi todennäköisesti väliaikaiseen leposijaan, jos reitti kulki Jungfruskärin kautta. Sinne on siis haudattu niiden ihmisten ruumiita, jotka kuolivat kesken merimatkan. Sopivamman ajan saapuessa nämä ruumiit käytiin tarvittaessa kaivamassa ylös ja vietiin “kotiin” haudattavaksi.  Saarelta saattaa siis löytyä vieläkin luita.

Lisäksi opin sen, että Jungfruskärin nimi oli vuoteen 1576 asti koirasaari (Hundskär).
Palaan tähän nimiasiaan vielä myöhemmin uudestaan.

Juhannussalko Houtskarista 58 vuoden takaa.

Arkiston aarreaitan löytöjä

Pääsin viime viikolla vielä torstaina Braken Presarkiviin. Jatkoin innoissani vanhojen lehtiartikkeleiden selailemista ja valokuvaamista. Jungfruskärin nimi mainitaan aika harvoin, ja sen asukkaiden nimiäkään ei turhan usein lehdissä ole lukenut. Jungfruskärin luottomiehenä on toiminut ehdottomasti Johannes Finneman, joka on osallistunut kokouksiin aina silloin kun on päässyt sekä pitänyt Jungfruskäriläisten puolta. 

Jungfruskärin nimi mainitaan vanhoissa lehtiartikkeleissa todella harvoin. Se johtuu todennäköisesti siitä, että saarelta oli usein täysin mahdoton päästä osallistumaan kokouksiin myrskyjen takia. Ja aikoina ennen puhelinta ei ollut mitään mahdollisuutta saada yhteyttä kokouspäivänä. 

Kävin myös tänään Braken Pressarkivissa. Jossakin vaiheessa kun olin selaillut ja tallentanut juttuja sekä niiden yhteydessä julkaistuja kuvia, mieleeni pulpahti elävästi Alicen haastattelu. Se, mitä hän kertoi tietyistä asioista. Uskon niiden olevan totta. Koska olen työskennellyt journalismin parissa 25 vuotta, osaan ehkä lukea joitakin asioita lehtikirjoitusten rivien välistä. Sen tiedon ja kokemuksen mukaan mikä itselläni on, uskon myös siihen, että Jungfruskäreläiset ovat pitäneet yhtä ja auttaneet toisia kaikissa, niissä aivan kaikkein vaikeimmissakin asioissa ja erityisesti niissä.

Tämän päivän maisema arkistosta käsin.
 Olen tavannut arkistossa myös mielenkintoisia ihmisiä.

Tapasin arkistossa myös miehen, jonka lähisukulainen, Dagny Gräsbeck, on kirjoittanut useita kirjoja Houtskarista. Aion etsia niistä käsiini ainakin nuo kaksi kirjaa, joita Rabbe suositteli minulle. Rabbe oli arkistossa etsimässä tietoja omasta suvustaan Bromarvista. Olen itse lähdössä juhannuksen viettoon sinne. Maailma on aika pieni. Mutta kun ottaa suurennuslasin käteen, niin se laajentuu kummasti.

Ihanaa aina saada uusia kavereita jotka ovat valmiita auttamaan. Perfect!

Kuvassa viimeinen puurakenteinen kuunari, joka on käynyt Suomessa. Ja tietenkin Houtskarissa!

Taivas löytyy arkistosta!

Olen niin onnellinen, kun pääsin vihdoinkin takaisin Brages Pressarkiviin!

Vastassa minua oli ennalta sopimatta sama työntekijä Viveka Högnäs-Mellner , joka esitteli meidän Svenska Klubbenille arkiston viime helmikuussa. Minulta kesti siis neljä kuukautta päästä sinne uudestaan!

Mutta hyvää kannattaa odottaa! Viveka kiidätti heti eteeni kaksi mapillista vanhoja lehtileikkeitä. Olinkin ainoa asiakas sillä hetkellä. Ulkona paistoi aurinko. Minua se ei haitannut.

Olen aika hidas aineiston suhteen. Olen kyllä tottunut käyttämään metaluku -tekniikkaa yliopistossa opiskellessani, viimeksi Sibelius Akatemiassa. Nyt tahdon kaiken suoraan Jungfruskäriin liittyvän aineiston talteen. Brakes Arkiv on enää tämän ja ensi viikon auki, sitten se menee kiinni ja aukeaa uudestaan elokuun alkupuolella.

Sain luvan jättää työn alla olevat mapit auki – maltan tuskin odottaa huomista,
 että pääsen taas niiden kimppuun! Vähän kuin töihin menisi......

Kiitos nykytekniikan, en juuri kopiokonetta tarvitse ainakaan tässä vaiheessa. 
Saan kuvattua tekstit loistavasti omalla kännykkäkamerallani. 

Arkiston jälkeen suunnistin elokuviin. Orionissa näytettiin vuonna 1926 valmistunut saaristolaiselokuva Meren kasvojen edessä ja musiikin elokuvaan soitti akustisella pianolla Ilari Hannula.

Melankoliaa ja totuuden pohtimista

Nyt olen saanut vihdoinkin tuon Alicen haastatelun tehtyä. Enää haastattelussa ei ole jäljellä sanaakaan, jota en olisi kirjoittanut. En tunne riemua vaan haikeutta. Siinäkö se sitten olikin? Tarinat olivat kyllä aika rankkoja, varsinkin kun ajattelee ne oikeasti tapahtuneiksi. Kyllä niissä riittää pureskelemista. Jungfruskärin neitsyt ei kuitenkaan ole vielä puhunut tarpeeksi: minun tehtävänäni on toimia kanavana, jonka kautta hänen tarinansa avautuu muille ihmisille.

Saaristossa syntyneellä ja kasvaneella ihmisellä on usein tervettä suhteellisuuden tajua. Myrskyn noustessa kaikki lähtee mukaan: puut, pensaat, kukat ja irtaimisto, jota ei olla kunnolla sidottu vahvoin kahlein kiinni.

Silloin ihminen on kuin muurahaisen muna. Hän ei voi vaikuttaa tapahtumiin. On hakeuduttava suojaan ja toivottava selviävänsä hengissä. Voi tietenkin rukoilla. Myrskyn noustessa ja riehuessa. Ennen kuin pahin tapahtuu. Ja sen jälkeen jos vielä osaa, koska jumala saattaa joskus kuolla - ainakin yhden ihmisen mielessä.

Jumalaan on vaikea uskoa silloin, kun tuuli on vienyt oman pienen lapsen mennessään. Ja hajottanut niin paljon muutakin. Helpompi uskoa siihen minkä kokee ja näkee todeksi: että ihminen on voimaton, osa luontoa. Ja luonto ei ajattele ihmisen tavoin. Tapahtuu asioista joiden syytä emme ymmärrä. Ja mieleen nousee niin paljon kysymyksiä, joihin ei löydy ehkä milloinkaan vastauksia.

Kaupunkilaisista

Ajattelen ihmisiä, jotka elävät täällä pääkaupunkiseudulla.

Niitä "fiksuja" ja korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotka kertovat minulle  ihmemaasta Amerikasta, kuinka hyvin kaikki on siellä. Ja haluavat uskoa, että uskon heidän tarinoitaan. Olen kuullut näitä kertomuksia aivan viime vuosina ja  yllättynyt, että tällaisia satuja vielä yleensä kerrotaan.
Ajattelen myös Niitä, jotka keräävät omaisuutta ja pröystäilevät sillä.

Kuinka köyhiä nämä ihmiset ovat, vaikka he asuvat tilavissa omistusasunnoissa, käytössä on hieno auto/autoja, tehdään useita ulkomaanmatkoja vuodessa ja  lapsilla on kalliita harrastuksia. Omat ystävät valitaan statuksen perusteella, seurustellaan ns. oikeiden ihmisten parissa. Heidän, joista saattaa olla hyötyä omalle uralle. Iltaisin on pakko relata vähintään muutaman drinksun voimalla, että jaksaa taas seuraavana päivänä paahtaa.

Ja ajattelen myös Niitä, jotka pyrkivät saamaan “paremman” yhteiskunnallisen statuksen tavoittelemalla näitä statussymboleita.

Valhetta, jonka mukaan kaikki menee hyvin ja mitään pahaa ei tapahdu ainakaan minulle. Kaikki tapahtuu aina vaan naapurille tai muille toisille. 

Mikä valtava työ peittää totuutta. Itse olen liian laiska tuohon hommaan. Onneksi. Ja tylsäähän tuollainen elämä on - minun mielestäni. 

Kontrolloimisesta

Muistan lukeneeni jostain tekstistä aikoinaan, että ihmiset eivät kestäisi totuutta. Sitä, että he eivät voi hallita itse asiassa juuri mitään. Kuka tahansa voi kuolla milloin tahansa tai sairastua vakavasti johonkin tautiin. Ympäristön kontrolloiminen ja kontrolloimiseen pyrkiminen saavat aikaan todella paljon pahaa varsinkin silloin, kun ne muuttuvat pakkomielteiksi. Ja kun tähän vielä lisätään vallanhimo ja rahan himo, niin kuinka paljon tällainen henkilö näkee mitä hänen käyttäytymisensä ja elämäntapansa saavat todella aikaan? Tai edes haluaa nähdä.

Minulle Jungfruskärissä 1900-luvun alussa syntyneet ihmiset Uno, Hanna ja Alice, esittäytyvät paljon, todella paljon enemmän realisteina, herkempinä ja iloisempina ihmisinä kuin tämän päivän kaupunkilaiset. Heidän suhteensa ympäristöön ja ihmisiin oli täysin erilainen. Siksi on niin kinnostavaa tutkia ja kirjoittaa heidän elämästään.

Suot - elämäni suola

Olisi niin kiva kirjoittaa tänne blogiin, että kaikki sujuu taas kerran aivan niin kuin olin ajatellut. Ja ehkä hieman paremminkin. Mutta näin se ei ole, eikä se nyt niin vaan mene. Viime päivinä Alicen haastattelun purkaminen on sujunut siten, että kahteen minuuttiin tallennetta menee aikaa puoli tuntia. Huh. Ja miksi? Koska Alice puhuu tasaisesti saaristoruotsia, ja huippunopea puhetempo saa aikaan sen, että sanat ikään kuin takertuvat toisiinsa kiinni. Välillä tallenteen hidastaminen auttaa, yleensä ei sekään, sillä silloin puheesta tulee kummallista äänimössöä. Siinä sitä viime viikolla vierähti tunti jos toinenkin rattoisasti. En minä ole mihinkään arkistoon pääsyt... lisäksi Alice nielee sanojen kirjaimia, unohtaa lausua ne, sanoo ne vahingossa toisina kirjaimina, erehtyy sanoista jne. Eli ei mitään uutta auringon alla, siis miksi hermostua ?!!!

Alan tulla taikauskoiseksi, eli kohta en uskalla enää mainita mistään hyvistä saavutuksistani tai ainakaan esittää ylipositiivisia arvioita tämän projektin etenemisestä. 

Viime päivät on ollut todellakin kuin suolla tarpoisi pitkävartisilla saappailla. Suo on imaisemassa koko jalan ja saan juuri ja juuri nostettua saappaan ylös suonsilmäkkeen imusta ennen kuin uppoan lopullisesti. Kyse ei ole edes hitaasti, mutta varmasti -taivalluksesta, vaan tämä on muistuttanut lähinnä taistelua eloonjäämisestä.

Kävin ihastelemassa tätä suota Jungfruskärissä keväällä 2012. 

Ymmärrykseni mukaan kukaan muu ei kuitenkaan voi tätä tehdä puolestani ja enää minulla on noin yhdeksän minuuttia haastattelua jäljellä. Jos nyt varovaisesti uskaltaisin kuitenkin toivoa että saisin sen ensi viikon aikana kirjoitettua. Äskeisen kirjoitussession jälkeen elän tunnelmassa: raskaasti laahustaen.

Tämä Kainuussa oleva erittäin sääskirikas ja -rakas suo painoi unohtumattoman muistonsa kehooni.

Ja sitten kun ihmiset kysyvät ihan viattomasti ja uteliaisuuttaan, miksi teen tätä? Vastaukseni on ollut viime päivinä: en tiedä, ei aavistustakaan. Saanko palkkaa? En saa, eikä kukaan muukaan. Olenko hakenut apurahoja? Hain syksyllä, mutta en saanut. Hyvä niin, sillä syksyn alussa minulla oli ajatuksena vetäytyä kirjoittamaan yksinäisyyteen jollekin syrjäiselle luodolle – eli olennaisin asia on muuttunut: tekotapa. Jos olisin saanut tuon apurahan.....turha jossitella.....

Olen tutustunut myös Lapin kauniisiin, mutta ah! niin pettäviin suomaisemiin......

No, ei ne asiat samaa nauhaa päässä kelaamalla muutu. Kirjoittaminen on kuitenkin erilaista. Se on tapa ajatella. Ja vuorovaikutusta. Olen minä viime päivinä lukenut merenrannalla auringon paisteessa ja laineiden liplattaessa Houtskarin historiaa. Se siirtyy minuun ja osa sen sisällöstä jatkaa keskustelua kirjani hahmojen sisällä sekä niiden välillä: mikä tuossa kirjoitetussa historiassa on totta tässä syntymässä olemassa teoksessa? Mitä huolitaan mukaan? Miksi? Ja kuinka se esitetään?Hahmot saattavat käydä kiivaita keskusteluja, ja todennäköisesti ilmenee jopa pientä käsirysyäkin. Aika näyttää. Mutta minä vaikenen. Kerron vasta sitten kun jotain on tapahtunut. 

Näissä maisemissa tutkin Jungfruskäriin liittyvää kirjallisuutta. Tässä pala kotirantaani Espoon Haukilahdessa.