Melankoliaa ja totuuden pohtimista

Nyt olen saanut vihdoinkin tuon Alicen haastatelun tehtyä. Enää haastattelussa ei ole jäljellä sanaakaan, jota en olisi kirjoittanut. En tunne riemua vaan haikeutta. Siinäkö se sitten olikin? Tarinat olivat kyllä aika rankkoja, varsinkin kun ajattelee ne oikeasti tapahtuneiksi. Kyllä niissä riittää pureskelemista. Jungfruskärin neitsyt ei kuitenkaan ole vielä puhunut tarpeeksi: minun tehtävänäni on toimia kanavana, jonka kautta hänen tarinansa avautuu muille ihmisille.

Saaristossa syntyneellä ja kasvaneella ihmisellä on usein tervettä suhteellisuuden tajua. Myrskyn noustessa kaikki lähtee mukaan: puut, pensaat, kukat ja irtaimisto, jota ei olla kunnolla sidottu vahvoin kahlein kiinni.

Silloin ihminen on kuin muurahaisen muna. Hän ei voi vaikuttaa tapahtumiin. On hakeuduttava suojaan ja toivottava selviävänsä hengissä. Voi tietenkin rukoilla. Myrskyn noustessa ja riehuessa. Ennen kuin pahin tapahtuu. Ja sen jälkeen jos vielä osaa, koska jumala saattaa joskus kuolla - ainakin yhden ihmisen mielessä.

Jumalaan on vaikea uskoa silloin, kun tuuli on vienyt oman pienen lapsen mennessään. Ja hajottanut niin paljon muutakin. Helpompi uskoa siihen minkä kokee ja näkee todeksi: että ihminen on voimaton, osa luontoa. Ja luonto ei ajattele ihmisen tavoin. Tapahtuu asioista joiden syytä emme ymmärrä. Ja mieleen nousee niin paljon kysymyksiä, joihin ei löydy ehkä milloinkaan vastauksia.

Kaupunkilaisista

Ajattelen ihmisiä, jotka elävät täällä pääkaupunkiseudulla.

Niitä "fiksuja" ja korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotka kertovat minulle  ihmemaasta Amerikasta, kuinka hyvin kaikki on siellä. Ja haluavat uskoa, että uskon heidän tarinoitaan. Olen kuullut näitä kertomuksia aivan viime vuosina ja  yllättynyt, että tällaisia satuja vielä yleensä kerrotaan.
Ajattelen myös Niitä, jotka keräävät omaisuutta ja pröystäilevät sillä.

Kuinka köyhiä nämä ihmiset ovat, vaikka he asuvat tilavissa omistusasunnoissa, käytössä on hieno auto/autoja, tehdään useita ulkomaanmatkoja vuodessa ja  lapsilla on kalliita harrastuksia. Omat ystävät valitaan statuksen perusteella, seurustellaan ns. oikeiden ihmisten parissa. Heidän, joista saattaa olla hyötyä omalle uralle. Iltaisin on pakko relata vähintään muutaman drinksun voimalla, että jaksaa taas seuraavana päivänä paahtaa.

Ja ajattelen myös Niitä, jotka pyrkivät saamaan “paremman” yhteiskunnallisen statuksen tavoittelemalla näitä statussymboleita.

Valhetta, jonka mukaan kaikki menee hyvin ja mitään pahaa ei tapahdu ainakaan minulle. Kaikki tapahtuu aina vaan naapurille tai muille toisille. 

Mikä valtava työ peittää totuutta. Itse olen liian laiska tuohon hommaan. Onneksi. Ja tylsäähän tuollainen elämä on - minun mielestäni. 

Kontrolloimisesta

Muistan lukeneeni jostain tekstistä aikoinaan, että ihmiset eivät kestäisi totuutta. Sitä, että he eivät voi hallita itse asiassa juuri mitään. Kuka tahansa voi kuolla milloin tahansa tai sairastua vakavasti johonkin tautiin. Ympäristön kontrolloiminen ja kontrolloimiseen pyrkiminen saavat aikaan todella paljon pahaa varsinkin silloin, kun ne muuttuvat pakkomielteiksi. Ja kun tähän vielä lisätään vallanhimo ja rahan himo, niin kuinka paljon tällainen henkilö näkee mitä hänen käyttäytymisensä ja elämäntapansa saavat todella aikaan? Tai edes haluaa nähdä.

Minulle Jungfruskärissä 1900-luvun alussa syntyneet ihmiset Uno, Hanna ja Alice, esittäytyvät paljon, todella paljon enemmän realisteina, herkempinä ja iloisempina ihmisinä kuin tämän päivän kaupunkilaiset. Heidän suhteensa ympäristöön ja ihmisiin oli täysin erilainen. Siksi on niin kinnostavaa tutkia ja kirjoittaa heidän elämästään.