Suot - elämäni suola

Olisi niin kiva kirjoittaa tänne blogiin, että kaikki sujuu taas kerran aivan niin kuin olin ajatellut. Ja ehkä hieman paremminkin. Mutta näin se ei ole, eikä se nyt niin vaan mene. Viime päivinä Alicen haastattelun purkaminen on sujunut siten, että kahteen minuuttiin tallennetta menee aikaa puoli tuntia. Huh. Ja miksi? Koska Alice puhuu tasaisesti saaristoruotsia, ja huippunopea puhetempo saa aikaan sen, että sanat ikään kuin takertuvat toisiinsa kiinni. Välillä tallenteen hidastaminen auttaa, yleensä ei sekään, sillä silloin puheesta tulee kummallista äänimössöä. Siinä sitä viime viikolla vierähti tunti jos toinenkin rattoisasti. En minä ole mihinkään arkistoon pääsyt... lisäksi Alice nielee sanojen kirjaimia, unohtaa lausua ne, sanoo ne vahingossa toisina kirjaimina, erehtyy sanoista jne. Eli ei mitään uutta auringon alla, siis miksi hermostua ?!!!

Alan tulla taikauskoiseksi, eli kohta en uskalla enää mainita mistään hyvistä saavutuksistani tai ainakaan esittää ylipositiivisia arvioita tämän projektin etenemisestä. 

Viime päivät on ollut todellakin kuin suolla tarpoisi pitkävartisilla saappailla. Suo on imaisemassa koko jalan ja saan juuri ja juuri nostettua saappaan ylös suonsilmäkkeen imusta ennen kuin uppoan lopullisesti. Kyse ei ole edes hitaasti, mutta varmasti -taivalluksesta, vaan tämä on muistuttanut lähinnä taistelua eloonjäämisestä.

Kävin ihastelemassa tätä suota Jungfruskärissä keväällä 2012. 

Ymmärrykseni mukaan kukaan muu ei kuitenkaan voi tätä tehdä puolestani ja enää minulla on noin yhdeksän minuuttia haastattelua jäljellä. Jos nyt varovaisesti uskaltaisin kuitenkin toivoa että saisin sen ensi viikon aikana kirjoitettua. Äskeisen kirjoitussession jälkeen elän tunnelmassa: raskaasti laahustaen.

Tämä Kainuussa oleva erittäin sääskirikas ja -rakas suo painoi unohtumattoman muistonsa kehooni.

Ja sitten kun ihmiset kysyvät ihan viattomasti ja uteliaisuuttaan, miksi teen tätä? Vastaukseni on ollut viime päivinä: en tiedä, ei aavistustakaan. Saanko palkkaa? En saa, eikä kukaan muukaan. Olenko hakenut apurahoja? Hain syksyllä, mutta en saanut. Hyvä niin, sillä syksyn alussa minulla oli ajatuksena vetäytyä kirjoittamaan yksinäisyyteen jollekin syrjäiselle luodolle – eli olennaisin asia on muuttunut: tekotapa. Jos olisin saanut tuon apurahan.....turha jossitella.....

Olen tutustunut myös Lapin kauniisiin, mutta ah! niin pettäviin suomaisemiin......

No, ei ne asiat samaa nauhaa päässä kelaamalla muutu. Kirjoittaminen on kuitenkin erilaista. Se on tapa ajatella. Ja vuorovaikutusta. Olen minä viime päivinä lukenut merenrannalla auringon paisteessa ja laineiden liplattaessa Houtskarin historiaa. Se siirtyy minuun ja osa sen sisällöstä jatkaa keskustelua kirjani hahmojen sisällä sekä niiden välillä: mikä tuossa kirjoitetussa historiassa on totta tässä syntymässä olemassa teoksessa? Mitä huolitaan mukaan? Miksi? Ja kuinka se esitetään?Hahmot saattavat käydä kiivaita keskusteluja, ja todennäköisesti ilmenee jopa pientä käsirysyäkin. Aika näyttää. Mutta minä vaikenen. Kerron vasta sitten kun jotain on tapahtunut. 

Näissä maisemissa tutkin Jungfruskäriin liittyvää kirjallisuutta. Tässä pala kotirantaani Espoon Haukilahdessa.