Tukholmaan!

Palattuani takaisin satamaan, katselin kummissani kuinka nuori tyttö keräsi sinilevää haavilla ylös merestä. Sitä oli puurona kaikkialla vedessä. Ei mitenkään mieltä ylentävää.

Asetuin satamaravintolaan, ja aloitin loman! Anu Jokinen sanoi minulle, että nyt olet ansainnut loman! Ja mielelläni minä häntä uskoin. Olin kyllä samaa mieltä aidostikin, koska asiat järjestyivät niin jouhevasti!

Kirjoitin postikortit. Aivan oikein. Minä lähetän vielä vanhanaikaisia kortteja, ja myös saan niitä. Tosin aivan liian harvoin. Olen varmasti harvinaisuus. Maarianhaminasta ostin lipun Viking Linen laivaan Kappelskäriin. Matka Maarianhaminasta Tukholmaan maksoi vain 12 euroa! Siihen sisältyi myös bussimatka. Laivalla oli kuuma ja minua väsytti. Matkustajat olivat enimmäkseen ruotsalaisia, en kuullut kenenkään puhuvat suomea. Samalla tavalla he rohmusivat kärryjen kanssa kaljaa ja viinaksia, kuin suomalaiset Virosta. Ja yhtä humalassa he olivat myös laivalla. Eli kaikin puolin kotoinen meininki.

Trubaduuri viihdytti meitä aurinkokannella

Kun pääsin T-centraliin, niin otin ensimmäiseksi yhteyttä vanhaan ystävääni Anitaan. Hän sanoi että oli nauttinut lasillisen viiniä, koska luuli minun tulevan vasta tiistai-iltana. Mutta ehtisi kyllä ajokuntoon siinä vaiheessa kun juna olisi Växbossa. Joten marssin ostamaan lippua. Juna olikin täynnä! Ei auta itku markkinoilla – myyjä selitti että voisi myydä minulle lipun, mutta jos kaikki lipun ostaneet ihmiset tulisivat junaan, niin istumapaikat olisivat täynnä. Ja lipunmyyjä arveli että se olisi hyvinkin todennäköistä. Joutuisin siis seisomaan koko matkan. Ei kiitos! Olin herännyt kolmen tunnin yöunien jälkeen viideltä aamulla!

Vihdoinkin Tukholmassa! En enää pystynyt ajattelemaan selkeästi - olin niin poikki.

Pelastava enkeli

Mietin hetken ja sitten soitin Marjatta-tädille. Hän asuu Tuhkolmassa. Marjatta on isoisäni kasvattisisar. Hänellä on uskomaton elämäntarina. Orpolapsesta oopperan balettitanssijaksi.

Marjatta Tonemar tanssii Joutsenlammen pääosaa.
Kuva: Tonemarin arkistot

Otin tämän kuvan nyt vierailuni aikana.
Marjatalla on käsissään samat tossut, joilla hän tanssi aikoinaan oopperassa.

Isäni (kuvassa oikealla) oli pienenä poikana Marjatan hoivissa, kun Suomessa sodittiin.
Kuva: Tonemarin arkistot 

Marjatta lupasi antaa minulle yöpaikan. Soitin Anitalle, että tulen Växbohon seuraavana iltana. Sitten tilasin taksin – olin aivan lopussa. Yleensä käytän aina joukkoliikennettä, mutta hätä ei lue lakia.

Söimme iltapalaa ja keskustelimme niitä näitä. Pääsin suihkuunkin! Olin valvonut melkein vuorokauden ja lämpötila oli ollut varmasti päivällä yli 30 astetta.

Kun vihdoin heittäydyin kaiken säätämisen jälkeen Marjatan uudelle sohvalle – se oli kuin taivas – ja suljin silmäni, niin kaikki pyöri kuin pyörremyrksy pääsäni: kesämökki, kalat, lintujen huudot, Tukholman valot, Alice, Jungfruskär, Maarianahamina, hoitokoti, Greta Sundström, kuulin musiikkia ja ruotsinkielistä puhetta.....sitten nukahdin ja nukuin kuin kivi seuraavaan aamuun!

Maarianhaminassa

Satamassa minua oli vastassa Folkhälsanin hoivakodin johtajana työskentelevä Anu Jokinen. Tunnistin hänet punaisista housuista ja tummista lyhyistä hiuksista. Hän hymyili. Ja oli lähtenyt kesken lomiensa tapaamaan minua.

Kurvasimme autolla vauhdikkaasti Allaktivitetshusetin pihaan. Jokinen oli tavattoman energinen ja innostunut. Hän oli ollut perustamassa tätä hoivakotia yhdeksän vuotta aikaisemmin ja hänen silmänsä loistivat kun hän kertoi työstään. Tiesin heti että se merkitsi hänelle valtavasti. Arvostan sitä. On ihanaa tavata ihmisiä jotka osaavat olla sataprosenttisesti läsnä.

Minulle tarjottiin Maarianhaminassa myös kahvia. Huomaa hieno kuppi!
Tässä hoivakodissa asukkaiden arvostus tulee esiin myös astioiden laadussa.

Dementiatyön taitelijoita

Se kuinka Jokinen kertoi työstään ja suhtautumisestaan muistisairaisiin ihmisiin, loi eteeni uuden maailman. Se on kiinnostava maailma ja olen kiitollinen, että pääsin vierailemaan siellä. Olen tutustunut viime vuosien aikana tasan kahteen muuhun henkilöön, jotka ovat tehneet jollakin tavalla samankaltaisesti työstään muistisairaiden kanssa taidetta. Tässä yhteydessä tarkoitan taiteella sitä, että ihmisellä on visioita ja hän niitä hyväksi käyttäen luo uuden maailman. Siihen tarvitaan paljon rohkeutta ja luovuutta. Ehkä myös hieman hyvää onnea. Ja tämä uusi maailma näyttäytyy elävänä ja siinä elävät ihmiset ovat todellisia: lihaa ja verta. Se mitä tässä elävässä taideteoksessa tapahtuu, on tärkeää. Sillä siellä tapahtuu asioita, joista yhä useampien ihmisten olisi hyvä saada tietää, koska niillä on merkitystä.

Ensimmäinen kohtaamani taiteilija oli Taina Semi, joka on mm. perustanut Oprin ja Oleksi Oy dementiakodin. Hän toimii myös dementiatyön kouluttajana. Mielenkiintoinen yhteensattuma, mutta hänkin tuli omalla ajallaan tapaamaan minua, kun menin esittämään ideani muistisairaiden sävellyttämisestä Opriin ja Oleksiin. Semi oli jo lopettanut työskentelynsä siellä silloin. Hän pyysi myös päästä seuraamaan työskentelyäni. Annoin luvan, kun hän lupasi olla hiiren hiljaa. Semi on , rohkea taistelija ja voimakas persoona.

Toiseen taiteilijaan tutustuin Helsingin Alzheimer -yhdistyksessä ja hän on sen pitkäaikainen toiminnanjohtaja Pertti Riihelä. Muistisairaat ihmiset rakastavat häntä. Ainakin niissä kohtaamisissa mitä minä näin. Riihelä pystyi esimerkiksi luomaan päiväpaikan ruokasaliin tunnelman, joka oli kuin suoraan jostakin Hollywood-filmistä. Olin todistamassa tätä useaan otteeseen. Ja kuinka hän sen teki? Huomaavaisuudellaan ja lähestymällä ihmisiä samalta tasolta, ei ylhäältäpäin tuomitsevana ja kaikkitietävänä. Kun hän otti pienet lasislliset cherryä eräänkin vanhemman rouvan kanssa, niin taika alkoi toimia heti. Riihelä on tyylikäs, charmikas, ja hän on herrasmies. On ihanaa kun ihmiset tuntevat olevansa arvokkaita.

Maarianhaminan hoivakodissa oli paljon samaa kuin Oprissa ja Oleksissa sekä Helsingin Alzheimer -yhdistyksen päiväpaikassa. Se rakkaus,välittäminen ja läsnäolo. Mutta on erilaistakin. Vielä en osaa sanoa mitä. Ja jos totta puhutaan, niin en ole kovinkaan innostunut vertailemaan näitä paikkoja keskenään.

Greta Sundström vauhdissa.

Hoivakodissa vieraili maanantaina muusikko Greta Sundsrtöm, joka on todennäköisesti laulattanut myös Alicea. Sundström nimittäin vierailee säännöllisen epäsäännöllisesti kaikissa Ahvenanmaan hoitokodeissa sekä vähän kauempanakin, esimerkiksi Houtskarissa.

Keskustelin Sundströmin kanssa ruotsiksi. Pakko myöntää, että se oli haastavaa. Minulla on todella paljon oppimista...hmmm...........ehkäpä Journalistiliiton Svenska klubben ei nyt ihan riitä........

Greta Sundström on hanuristi ja täytyy sanoa että liikutuin oikein kunnolla pitkästä aikaa kun seurasin hoivakodin asukkaita musiikkituokion ajan. Lauloin toki itsekin mukana.

Ensimmäinen yhteislaulu oli tämä. Sjösala -vals saa minut aina niin hyvälle tuulelle!
Oliko kysymyksessä enne eli etiäinen?

Jokinen esitteli minulle kodin tilat ja yhden asukkaan huoneen. Käytävällä asukkaita tuli vastaan. Heidät kohdattiin rakkaudella. Kun olin seurannut työntekijöiden suhtautumista asukkaisiin sekä asukkaita erityisesti yhteislaulun ja kahvin aikana, olin vakuuttunut, että pystyisin työskentelemään siellä.

Rehellisyys maan perii

Lopuksi vetäydyimme pieneen toimistohuoneeseen keskustelemaan. Asia oli selvä. Sovimme käytännön järjestelyistä. Sain huippuluokan palvelua: minulle etsittiin Tukholmaan menevä reitti ja aikataulut sekä vielä jatkotyhteys Ruotsiin Växbohon, jonne olin menossa seuraavaksi. Jokinen kyyditsi minut satamaan ja rantaravintolassa istuessani ihmettelin kuinka nopeasti kaikki olikaan käynyt. Olin ollut rehellinen. Riitän loistavasti juuri sellaisena kuin olen.

Tästä tulisi vielä hyvä! Olen innostunut! Pääsen tekemään jotain uutta.
Sanoin kyllä senkin, että jos homma ei onnistu, niin sitten ei. Mutta vanhaa ajatusta nuoruusvuosiltani lainaten: Voi olla että jos en nyt yritä/tee sitä, tulen katumaan sitä vanhana loppuikäni.

Anu Jokinen saattoi minut satamaan.

Kohti Maarianhaminaa

Heräsin maanantaina kukon laulun aikaan ja ehdin ajoissa bussiin. Aamukoomassani tarjosin matkalippua kuljettajalle, joka sanoi että se on päivätty toiselle päivälle. Selvä! Olin siis vahingossa ostanut lipun väärälle päivälle! No, eipä muuta kun uutta lippua ostamaan. Nuokuin bussissa pään retkahdellessa sivulta toiselle. Vihdoin saavuimme Turkuun. Linja-auto pysähtyi tietenkin asemalle, josta sain ostaa uuden bussilipun satamaan menevään busiin. En siis onnistunut säästämään euron puolikastakaan, vaikka kuinka olin ostanut halvat bussiliput etukäteen. Itseasiassa tämä tuli kalliimmaksi. Noh, pääasia että pääsisin Maarianhaminaan.

Osa Turkua Tallinkilta kuvattuna

Laivassa hakeuduin kannelle katsomaan maisemia: oli kirkas aurinkoinen aamu. Meri kylpi valossa ja kaikki vaikutti jotenkin lupaavalta. Tajusin, että minun kannattaisi levätä mahdollisimman paljon, koska yöunet olivat jääneet todella vähäiseksi. Päätin yöpyä Maarianhaminassa. Olihan Anu Jokinen luvannut olla tarvittaessa kahtena päivänä käytettävissäni. Menin laivan ravintolaan ja heittäydyin pitkäkseni pehmeälle sohvalle ottamaan päivänokoset. Siellä oli muitakin samalla asialla. Joku voima veti minua kuitenkin jatkuvasti kannelle.

Samat asiat näyttäytyvät toisinaan erilaisilta. Yksi syy siihen on varmasti välimatka.

Katselin kannelta maisemia. Tiesin, että näkisin laivan kannelta Jungfruskärin, jos olisin oikeaan aikaan siellä. Olinhan katsellut sitä monta kertaa aikaisemminkin matkalla Prästöön. Mietin olisikohan vedessä sinilevää ja juuri kun ajatus oli syöksynyt aamukoomani läpi, huomasin todellisuuden katsoessani merta toisesta kohdasta laivaa hieman lähempää.

Voi itku! Meri parka! Ja tuolla kaukana Jungfruskär...

Onneksi en ollut lähtenyt tänä kesänä talkoo-leirille. Olin kerran aikaisemmin uinut Jungfruskärin Bjonsissa sinilevän seassa. Sinä vuonna talkooleirillä oli heinäkuussa pari biologia, jotka olivat sitä mieltä, ettei se ole kuolemaksi jos sitä ei niele tai ei ole haavoja tms. Bjonsissa oli kaivo ja pääsimme huuhtelemaan itsemme heti uimisen jälkeen. Silloin oli myös tukahduttavan kuuma heinäkuu ja runsaasti sinilevää. Kokemus oli kovin epämiellyttävä: aivan kun olisin mennyt jonkun oksentamaan pilaantuneeseen hernekeittoon uimaan. Once In a lifetime. Olin nähnyt sinilevää myös Ahvenanmaalla. Heinäkuussa sekin. Enää en menisi ikinä sinileväpuuroon uimaan – ennemmin kärventyisin elävältä!

Joku purjehtija on löytänyt elämänsä luodot.

Ahneudesta

Kyllä ihmiset ovat sairaita eläimiä. Ahneudella ei tunnu olevan mitään rajoja. Mistä muusta tämäkään voisi johtua? Jonkun täytyy tehdä aina vaan enemmän rahaa saavuuttaakseen lisää statussymboleita, keinoja kaihtamatta. Esimerkiksi Björn Wahlroosin, jolla on ollut suuri vaikutus suomalaiseen talouselämään, mukaan osakeyhtiöiden johtajien ainoa velvollisuus on kaikin laillisin keinoin maksimoida osakkeenomistajien sijoittaman pääoman arvo. Hän totesi myös 2010 Financial Timesille, ettei tulevaisuudessa voida sietää köyhyyden eikä myöskään rikkinäisten perheiden tukemista verovaroin. Köyhyyttä ei pidäkään tukea vaan sitä tulisi vähentää. Mutta esimerkiksi rikkinäisten perheiden lapset onkin jo eri juttu.

Lakihan ei ole sama asia kuin oikeus. Mielestäni Wahlroosin maailmankuva ja -käsitys oikeudesta on pelottava. Ja tiedän ettei hän ole ainoa, joka ajattelee noin. Toisinaan olen kauhuissani. Esimerkiksi silloin kun katson ja haistan myrkyllisiä leviä. Tai kuulen kuinka ympäristömyrkyt kerääntyvät pieniin vauvoihin. Vaikka kaikki on ollut laillista.

Sinilevää Maarianhaminan satamassa.

En muista että olisin kuullut omassa lapsuudessani mitään juttuja sinilevästä. Mutta sen muistan, että silloin puhuttiin ympäristön saastumisesta ja siitä, mitä myrkyt saisivat aikaan ellei asioihin puututa. Olin itse luonnonsuojelija. Nukuin joskus kuusten juurilla ja makasin valkeassa lumessa selälläni ihmettelemässä kirkkaita tähtitaivaita. Uin kirkkaissa vesissä, ja uskoin etteivät ne milloinkaan tulisi olemaan uimakelvottomia. En osannut katsoa tulevaisuuteen, jossa vesistä ei edes pystyisi kalastamaan. Olin naiivi lapsi.

Nyt seisoessani laivan kannella, tunsin hetkittäin aivan kuin eläisin painajaisunessa. Meren laulu oli surullinen tukahdutettu huuto ilman sanoja.

Onneksi pääsemme Duo Natural Challengin kanssa keikalle Helsingin Juhlaviikoille. Vedämme ympäristöaiheisen yhteislaulu -hetken kansalaistorilla pariin otteeseen. Näin pystyn omalta osaltani kantamaan korteni kekoon ympäristön puolesta. Tämä on myös  siskoni Päivi Niemisen ansiota. Hän on ollut ideoimassa,  ja osallistuu aktiivisesti Helsingin Juhlaviikoilla rakennettavan Roskalavapaviljongin toimintaan.

Aloitamme yhteislaulutilaisuuden samalla laululla, jota kuuntelin ja lauloin jo lapsuudessani: Varrella virran. En olisi kuuna päivänä kuvitellut vetäväni sitä yhteislauluna ympäristön puolesta 50- vuotiaana Helsingin juhlaviikoilla. Mutta. Musiikki liikuttaa. Ja liikkuu läpi aikakausien.

Duo Natural Challenge. Minä kitaran kanssa vasemmalla ja Helena oikealla.
Kuva: Reima Heimonen

Tulen varmasti käsittelemään jollakin tavalla ympäristön vaikutusta ihmiseen myös tässä tekeillä olevassa romaanissani. Onhan sen päähenkilön esikuva Alice elänyt läpi sotien aina nykypäiviin asti. 

Iloinen yllätys Mouhijärvellä

Perjantai-iltana minua oli Tampereen bussiasemalla odottamassa ystäväni Mauri. Olimme tavanneet viimeksi syksyllä 2006 ja silloinkin mökkeilimme viikonlopun uskomattoman kauniissa maisemissa. Oli ihanaa päästä rentoutumaan. Tosin takaraivoni uumenissa jyskytti jatkuvasti Maarianhamina ja se, mitä tulee tapahtumaan. Olisi niin täydellistä päästä hoitamaan projektia eteenpäin, edes pienimuotoisen tapaamisen merkeissä. Onneksi on olemassa nämä nykyajan kännykät ja muut mediavehkeet. Päätin tarkastaa sähköpostini vasta sunnuntai-aamuna. Olin todella loman tarpeessa, enkä tahtonut pilata sitä jatkuvalla stressaamisella siitä, päätyisinkö Maarianhaminaan vai en.

Yöllinen souturetki vei minut kauneuden ääreen.

Olin odottanut hieman jännittyneenä tätä viikonloppua, sillä edellisestä tapaamisesta Maurin kanssa oli jo niin kauan. Mutta turhaan. Vaihdoin tilaa hetkessä mökki-moodiin, joka tarkoittaa minun kohdallani saunomista, kalastamista, uimista ja ehkä kylilllä käyntiä. Koska eläminen on maaseudulla niin verkkaista, niin aika katosi nopeasti. Sitä ei oikeastaan ollut. 

Järvimaisema on minun lapsuuteni maisema. Vietin usein kesälomalla aikaa järvenrannoilla vanhempieni ja isovanhempieni kanssa. Saaristohulluus iski minuun vasta aikuisena.Olin toki käynyt joissakin saarissa Espoon, Sipoon ja Helsingin merialueilla. Ratkaiseva käännös tapahtui kun vierailin Jungfruskärissä ensimmäistä kertaa vuonna 1996. Se muutti elämäni.

Tahdon nähdä joka kesä soutuveneen puisen airon.

Kun olin purkanut matkalaukusta mökkivaruste -osuuteni, huomasin että minulla on mukana vain yksi pusero, eli meidän oli lähdettävä kylille etsimään vaatteita. Kun ajelimme pois päin mökiltä niin Mauri esitteli minulle mielenkiintoisen talon, jossa eräs mies pitää yksityistä museota ja pukeutuu egyptiläisiin asuihin ottaessaan vieraita vastaan. 

Pidän siitä että maailmasta löytyy “suuria” persoonallisuuksia. En kuitenkaan tahtonut maksaa sitä summaa, mitä kiertokäynti maksaa. Minulle riitti vilkaisu pihamaalle.

Täälllä voi käydä ihastelemassa Faaraon aarteita. Lisätietoa: Villa Royal

Löysin tältä kirpparilta kipeästi tarvitsemani paidan.

Ammuuu!

Kun ajelimme takaisin päin, huomasimme lauman lehmiä. Niitä oli muutenkin näkynyt tämän reissun aikana todella paljon. En olisi uskonut, että näen koskaan enää suomen maanteiden varsilla yhtä paljon lehmiä kuin lapsuudessani. Pyysin Mauria pysäyttämään auton ja hyppäsin ulos ammumaan lehmille ja heti tuli liikettä. Jouduin hyppäämään ojan yli ja vastassa oli nokkosia sekä sähköaita. Eli aivan ilmaiseksi ei tätäkään ystävyyttä solmittu.

Maassa makaava valkoinen vasikka oli juuri syntynyt. Se nousi meidän läsnäollessamme ensimmäisen kerran jaloilleen.

Upeat korvikset! 

Oho! Yllätys! Wau!

Aina toisinaan hipelöin kännykkääni hermostuneena: pitäisikö kuitenkin vilkaista josko Ahvenanmaalta olisi tullut mitään viestiä. Lauantaina sitten en enää kestänyt, vaan katsoin nopeasti sähköpostiani. Olin saanut viestin Anu Jokiselta. Hän kirjoitti olevansa esimiehenä pienessä Folkhälsanin dementiakodissa Maarianhaminassa. Anu oli myös lomalla, mutta ilmoitti että aina löytyy aikaa kiinostavan asian ilmettyä. Vastasin tietenkin heti! Siis sittenkin! Hän tulisi satamaan vastaan ja veisi minut vierailulle dementiakotiin. Olin niin iloinen! Anu keskeyttäisi lomansa tarvittaessa kahdeksi päiväksi, jos haluaisin sitä. Olin jo luopunut toivosta ja päättänyt mennä laivalla suoraan Ruotsiin. Ihmeiden aika ei ole ohitse!

Relaxing

Jatkoimme mökkeilyä ja täytimme ilmapatjan ja seilasimme sillä järvellä. Sitten Maurilla välähti: voisimme sitoa virvelin siiman kiinni laituriin, että pääsisimme helposti kelaamalla takaisin mökille. Tuumasta toimeen. Homma toimi.

Ilmapatja toimi myös kalastajan veneenä.

Lauantai olikin onnenpäiväni. Emme saaneet mitään saalista verkoilla, mutta katsikasta löytyi pari haukea. Mauri nappasi vielä yhden virvelillä. Pikkukalat päästimme takaisin järveen.

Osa lauantain saaliista.
kuva: Mauri Huhtakangas

Pääsin myös perkaushommiin -edellinen kerta olikin yli kaksi vuotta sitten.
Kuva: Mauri Huhtakangas

Mökkiloman lopuksi tiskasin sunnuntain ja lauantain välisenä yönä. Ilmassa oli sumua ja suurta odotuksen tuntua. Oli hieman vaikea nukahtaa, sillä päässäni pyöri vaikka minkälaisia kuvia liittyen Maarienhaminan vierailuun. Harmitti, että olin unohtanut kotiin Markku Veijalaisen taltioinnin ensimmäisestä työharjoittelustani. Se on 90-vuotiaan Liisan ensikonsertti hoivakoti Oprissa ja Oleksissa. Pitäisi olla pirteä seuraavana päivänä, mutta sen hokeminen ei ainakaan tuonut unta. Onneksi muistin ja tajusin että minulla olisi aikaa nukkua bussissa sekä laivassa. Nukahdin heti.

Viimeinen tekoni ennen Ahvenanmaan vierailua.

Ensimmäiset kontaktit Ahvenanmaalle

Soitin perjantaina Helena Ahlersille, joka on työskennellyt vuosikausia muistisairaiden ihmisten kanssa ja myös järjestänyt alan koulutusta. Häiritsin häntä kesken kesämökkeilyn, mutta hän oli ilonen ja kun tajusi kuka olen, niin sain hyviä vinkkejä ihmisistä, joihin kannattaisi ottaa yhteyttä. Helena vielä sanoi, että voisin soittaa hänelle takaisin elleivät asiat järjesty!

Pienen nettisurffailun jälkeen päätin soittaa dementiaan erikoistunella geriatrille Christian Andersonille. Hän oli tietenkin kesälomalla, mutta sain sairaalasta toisen geriatrin puhelinnumeron, jolla voisin soittaa seuraavana päivänä.

Selasin nettiä ja mietin tilannetta: todennäköisesti tuo toinen lääkäri voisi suositella joitakin laitoksia.....mutta....se saattaisi johtaa aika moniin pitkiin keskusteluihin. Aikaa oli aika vähän, osa matkalipuista oli vielä ostamatta ja suurin osa kamoista pakkaamatta. Valitsin toiseksi yritykseksi Folkhälsanin ryhmäkodin, jonka asukkailla on muistisairaus. Johtaja oli kesälomalla. Onnistuin kuitenkin saamaan sieltä kiiini yhden ihmisen ja keskustelin hänen kanssaan.

Allaktivitetshuset på Åland
Tämä kuva pysähdytti minut ja päätin soittaa sinne. Löytäisinkö täältä sopivat muistisairaat ihmiset?

Jatkoin kuumeisesti pakkaamista, sillä edessäni oli oikea monitoimiloma: mökkeilyä, maatilaa, kaupunkeja ja saaristoa. Yllättäin sain viestin työntekijältä, jonka kanssa olin keskustellut puhelimessa. Hän pyysi, että kirjoittaisin jotakin itsestäni ja siitä mitä tahdon.

Huh kiirettä! Väsäsin selostuksen niin nopeasti kuin pystyin, ja laitoin sen sekä CV:ni menemään. Kiitin luojaani siitä, että olin joutunut selostamaan tätä projektiani kirjallisesti apuraha -hakemusta varten. En ehtinyt edes lukea läpi mitä sain aikaiseksi leikkaa liimaa -systeemilä. Ei ehkä aivan paras mahdollinen tapa toimia....ja ensivaikutelma on kuitenkin niin tärkeä kun luodaan uusia suhteita.

Löysin tämän selfien kun selasin reissusta ottamiani kuvia. Vahinkolaukaus.
Ja tämäkin on jollekin ensivaikutelma.

Olin ostamassa viimeisiä matkalippuja, kun sain viestin: Anu ei ollut saanut mailiani. No jopas! Olin lähettänyt mailin henkilölle, jonka kanssa puhuin puhelimessa. Oletin, että hän halusi tiedot ja ehkä näyttäisi ne sitten dementiakodin johtajalle, kun hän tulisi takaisin töihin. Ostin matkalipun Turusta Tukholmaan. Laiva pysähtyisi Maarianhaminassa, eli voisin jäädä tarvittaessa pois siellä. Siis mikäli tapahtuisi ihme ja pääsisin tapaamaan jotakin muistisairaiden kanssa työskentelevää ihmistä. Laiton viestin eteenpäin ja sitten minun oli lähdettävä. Nähtävästi Ahvenanmaan vierailu ei toteutuisikaan, sillä olin päätänyt, etten lähde sinne lainkaan ellen saa sovittua tapaamista/tutustumista etukäteen.

Sain siis lähteä trippini ensimmäiselle osuudelle Mouhijärvelle epätietoisuuden vallassa. 

Tie tuntemattomaan.
Livet är en resa.

Matkalippu

Tässä on elettty aika kuumia ja tukahduttavia hetkiä sisätiloissa viime päivinä. Talossamme tehdään parveke- ja julkisivuremonttia, jonka vuoksi ilma kiertää "hieman" huonosti. Tämä huono ilma on sanan mukaisesti nostanut esiin persoonani nurjia puolia, jotka ovat rikastuttaneet läheisteni elämää. Olen kyllä päässyt aina välillä meren rannalle tuulettumaan, mikä on ollut kaikkien pelastus.

Lisäksi olemme treenanneet urakalla duo-parini kanssa Helsingin juhlaviikon keikkoja varten. Olemme molemmat luovia ja spontaaneja ihmisiä, sekä todella erilaisia persoonia. Yhteistyö ei ole ollut todellakaan sitä mitä ajattelin. Odotankin suuresti hetkeä, jolloin keikat ovat onnellisesti ohitse. Tätä kakkua on vielä koristanut oma oloni.

Samat sanat voin lausua tästä kirjaprojektista. Hetkittäin tunnen seisovani liisterissä aina kaulaa myöten. Mutta silloin kun teen jotain konkreettista, niin meininki muuttuu...

Ostin tänään kaksi matkalippua, joista toinen on ensi maanantaina Tampereelta suoraan Turun satamaan, niin että ehdin laivaan, jonka pitäisi olla päivällä Maarianhaminassa. Eli nyt vaikuttaa vahvasti siltä, että pääsen kirjaprojektissa seuraavaan vaiheeseen, jolla tarkoitan tässä vaiheessa Ahvenanmaalla asuvien muistisairaiden kanssa työskentelevien ihmisten kohtaamista.
Minun täytyy sopia tällä viikolla maanantain tapaaminen/tapaamiset valmiiksi. Jännittää. Elämässäni on pitkästä aikaa seikkailun makua. Tämähän on minun elämäni. Ja vanhat muistisairaat ihmiset ovat sen tähtiä!

Kuvia ilman selityksiä

Tässä blogikirjoituksessa ei ole kuvatekstejä lainkaan. Koska nämä kuvat eivät niitä tarvitse. Olen muutenkin kyllästynyt turhiin selityksiin.

Kävimme tänään nuoremman lapseni kanssa Gåsgrundetissa, joka on Espoon kaupungin kaukaisin ja kaunein ulkoilusaari. Minun mielestäni. Kun katselin aurigon kilossa kimmeltävää merta veneestä ja pieniä luotoja, iski ikävä Jungfruskäriin. Olosuhteista johtuen minun on mahdotonta olla siellä juuri nyt.

Matkalla tapasin vanhan ystäväni kirkon piiristä. Hän oli saattamassa minua, kun kävin viimeksi Jungfruskärin talkooleirillä keväällä 2013.

Hengelliset asiat ovat olleet viime aikoina läsnä elämässäni kirjojen kautta. Sain tänään luettua saaressa loppuun Iulia De Beausobren kirjoittaman kirjan Liekki Lumessa. Se kertoo ortodoksisen Sarovin luostarin ihmeidentekijän pyhittäjä Serafim Sarovilaisen elämäntarinan. Kertomus tempasi minut mukaansa ja sai minut miettimään omaa suhtautumistani tähän maailmaan ja elämääni. Sekä kirjoittamiseeni.

Vaatii hieman kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, että jaksan viedä tämän Jungfruskärin projektini loppuun. Uskon nyt kuitenkin, että tälläkin on joku takoitus, mitä en itse edes vielä tiedä.

Pelkään ja olen epävarma samaan aikaan kun olen innoissani ja toivorikas.

Kuvasin tänään Gåsgrundetissa 17-vuotiasta tytärtäni ja nyt otoksia katsellessani olen tyytyväinen lopputulokseen. En tahdo selittää kuvia millään tavalla. Katsoja saa itse antaa niille oman sisältönsä. 

Samalla tavalla minun tulisi nyt uskaltaa jatkaa romaanin kirjoittamista. Siis vain kirjoittaa juuri niin kuin minä kirjoitan ja antaa romaanihenkilöiden syntyä vapaasti. Minun tulisi uskaltaa heittäytyä näiden eri henkilöiden nahkoihin vain niin kuin minä teen sen. Ja järjestää aikaa kirjoittamista varten. Joka päivä. Aivan kuin menisin joka päivä töihin. Muuta en voi.

Elokuvaa etsimässä

Olen pitkään miettinyt, mikä on tuo elokuva, joka kuvattiin Jungfruskärissä, jonka Åke Lindman on ohjannut. Harrastin äsken hieman nettisurffausta, ja sehän on elokuva Meren kasvojen edessä.

Muistan kuinka jokainen haastattelemani aito Jungfruskärissä syntynyt saarelainen puhui tuon elokuvan kuvauksista. Erityisesti Pirkko Mannola lumosi saaren asukkaat, sekä miehet että naiset. Se oli suuri tapaus saaren historiassa!

Onko kyseessä on siis sama elokuva, jonka kävin katsomassa Orionissa viime kuussa? Ainakin nimi on sama.

Wikipedian mukaan elokuva on tehty 1967. Se elokuva, jonka itse näin on valmistunut 1926. Eli kyseessä on eri leffa.
Mutta molemmat elokuvat on tehty kirjailija Arvid Mörnen romaanin mukaan. Hän kirjoitti romaanin ruotsiksi ja se julkaistiin 1921. Viisi vuotta myöhemmin, eli 1926, romaani käännettiin suomen kielelle.

Arvid Mörne oli oman aikansa suuri suomenruotsalainen kirjailija, joka kirjoitti myös useita runokokoelmia. Arvid syntyi1876 Kuopiossa ja siirtyi henkimaailmaan 1946 Kauniaisissa. Arvidin ja hänen vaimonsa näyttelijätär Signe Hagelstamin kaikista kolmesta lapsesta tuli kirjailijoita. Heidän nimesä ovat: Håkan Mörne,  Barbro Mörne sekä Gudrun Mörne. Gudrun oli myös suomenkielinen toimittaja.

Kuvassa nuori Arvid Mörne, joka on myös vaikuttanut tietämättään jungfruskäreläisten elämään.
Arvid sai myös lukuisia valtion kirjallisuuspalkintoja.

Tässä linkki saman nimisen vanhemman, vuonna 1926 valmistuneen elokuvan tietoihin:
Meren kasvojen edessä

Otan kyllä seuraavaksi haasteeksi tuon Jungfruskärissä kuvatun elokuvan löytämisen. Olen tässä viime aikoina miettinytkin Pirkko Mannolaa ja sitä, että ottaisin häneen yhteyttä. Koska haluaisin päästä edes jyvälle siitä, kuinka hän onnistui lumoamaan Jungfruskären asukkaat.

Jos joku teistä blogin lukijoista tietää mistä filmin saa, niin ilmoittakaa ihmeessä! Siis tuon vuoden 1967 elokuvan.