Kohti Maarianhaminaa

Heräsin maanantaina kukon laulun aikaan ja ehdin ajoissa bussiin. Aamukoomassani tarjosin matkalippua kuljettajalle, joka sanoi että se on päivätty toiselle päivälle. Selvä! Olin siis vahingossa ostanut lipun väärälle päivälle! No, eipä muuta kun uutta lippua ostamaan. Nuokuin bussissa pään retkahdellessa sivulta toiselle. Vihdoin saavuimme Turkuun. Linja-auto pysähtyi tietenkin asemalle, josta sain ostaa uuden bussilipun satamaan menevään busiin. En siis onnistunut säästämään euron puolikastakaan, vaikka kuinka olin ostanut halvat bussiliput etukäteen. Itseasiassa tämä tuli kalliimmaksi. Noh, pääasia että pääsisin Maarianhaminaan.

Osa Turkua Tallinkilta kuvattuna

Laivassa hakeuduin kannelle katsomaan maisemia: oli kirkas aurinkoinen aamu. Meri kylpi valossa ja kaikki vaikutti jotenkin lupaavalta. Tajusin, että minun kannattaisi levätä mahdollisimman paljon, koska yöunet olivat jääneet todella vähäiseksi. Päätin yöpyä Maarianhaminassa. Olihan Anu Jokinen luvannut olla tarvittaessa kahtena päivänä käytettävissäni. Menin laivan ravintolaan ja heittäydyin pitkäkseni pehmeälle sohvalle ottamaan päivänokoset. Siellä oli muitakin samalla asialla. Joku voima veti minua kuitenkin jatkuvasti kannelle.

Samat asiat näyttäytyvät toisinaan erilaisilta. Yksi syy siihen on varmasti välimatka.

Katselin kannelta maisemia. Tiesin, että näkisin laivan kannelta Jungfruskärin, jos olisin oikeaan aikaan siellä. Olinhan katsellut sitä monta kertaa aikaisemminkin matkalla Prästöön. Mietin olisikohan vedessä sinilevää ja juuri kun ajatus oli syöksynyt aamukoomani läpi, huomasin todellisuuden katsoessani merta toisesta kohdasta laivaa hieman lähempää.

Voi itku! Meri parka! Ja tuolla kaukana Jungfruskär...

Onneksi en ollut lähtenyt tänä kesänä talkoo-leirille. Olin kerran aikaisemmin uinut Jungfruskärin Bjonsissa sinilevän seassa. Sinä vuonna talkooleirillä oli heinäkuussa pari biologia, jotka olivat sitä mieltä, ettei se ole kuolemaksi jos sitä ei niele tai ei ole haavoja tms. Bjonsissa oli kaivo ja pääsimme huuhtelemaan itsemme heti uimisen jälkeen. Silloin oli myös tukahduttavan kuuma heinäkuu ja runsaasti sinilevää. Kokemus oli kovin epämiellyttävä: aivan kun olisin mennyt jonkun oksentamaan pilaantuneeseen hernekeittoon uimaan. Once In a lifetime. Olin nähnyt sinilevää myös Ahvenanmaalla. Heinäkuussa sekin. Enää en menisi ikinä sinileväpuuroon uimaan – ennemmin kärventyisin elävältä!

Joku purjehtija on löytänyt elämänsä luodot.

Ahneudesta

Kyllä ihmiset ovat sairaita eläimiä. Ahneudella ei tunnu olevan mitään rajoja. Mistä muusta tämäkään voisi johtua? Jonkun täytyy tehdä aina vaan enemmän rahaa saavuuttaakseen lisää statussymboleita, keinoja kaihtamatta. Esimerkiksi Björn Wahlroosin, jolla on ollut suuri vaikutus suomalaiseen talouselämään, mukaan osakeyhtiöiden johtajien ainoa velvollisuus on kaikin laillisin keinoin maksimoida osakkeenomistajien sijoittaman pääoman arvo. Hän totesi myös 2010 Financial Timesille, ettei tulevaisuudessa voida sietää köyhyyden eikä myöskään rikkinäisten perheiden tukemista verovaroin. Köyhyyttä ei pidäkään tukea vaan sitä tulisi vähentää. Mutta esimerkiksi rikkinäisten perheiden lapset onkin jo eri juttu.

Lakihan ei ole sama asia kuin oikeus. Mielestäni Wahlroosin maailmankuva ja -käsitys oikeudesta on pelottava. Ja tiedän ettei hän ole ainoa, joka ajattelee noin. Toisinaan olen kauhuissani. Esimerkiksi silloin kun katson ja haistan myrkyllisiä leviä. Tai kuulen kuinka ympäristömyrkyt kerääntyvät pieniin vauvoihin. Vaikka kaikki on ollut laillista.

Sinilevää Maarianhaminan satamassa.

En muista että olisin kuullut omassa lapsuudessani mitään juttuja sinilevästä. Mutta sen muistan, että silloin puhuttiin ympäristön saastumisesta ja siitä, mitä myrkyt saisivat aikaan ellei asioihin puututa. Olin itse luonnonsuojelija. Nukuin joskus kuusten juurilla ja makasin valkeassa lumessa selälläni ihmettelemässä kirkkaita tähtitaivaita. Uin kirkkaissa vesissä, ja uskoin etteivät ne milloinkaan tulisi olemaan uimakelvottomia. En osannut katsoa tulevaisuuteen, jossa vesistä ei edes pystyisi kalastamaan. Olin naiivi lapsi.

Nyt seisoessani laivan kannella, tunsin hetkittäin aivan kuin eläisin painajaisunessa. Meren laulu oli surullinen tukahdutettu huuto ilman sanoja.

Onneksi pääsemme Duo Natural Challengin kanssa keikalle Helsingin Juhlaviikoille. Vedämme ympäristöaiheisen yhteislaulu -hetken kansalaistorilla pariin otteeseen. Näin pystyn omalta osaltani kantamaan korteni kekoon ympäristön puolesta. Tämä on myös  siskoni Päivi Niemisen ansiota. Hän on ollut ideoimassa,  ja osallistuu aktiivisesti Helsingin Juhlaviikoilla rakennettavan Roskalavapaviljongin toimintaan.

Aloitamme yhteislaulutilaisuuden samalla laululla, jota kuuntelin ja lauloin jo lapsuudessani: Varrella virran. En olisi kuuna päivänä kuvitellut vetäväni sitä yhteislauluna ympäristön puolesta 50- vuotiaana Helsingin juhlaviikoilla. Mutta. Musiikki liikuttaa. Ja liikkuu läpi aikakausien.

Duo Natural Challenge. Minä kitaran kanssa vasemmalla ja Helena oikealla.
Kuva: Reima Heimonen

Tulen varmasti käsittelemään jollakin tavalla ympäristön vaikutusta ihmiseen myös tässä tekeillä olevassa romaanissani. Onhan sen päähenkilön esikuva Alice elänyt läpi sotien aina nykypäiviin asti.