Palaveri romaanin rakenteesta

Hyvää kahvia ja vielä parempaa seuraa. Milena Parland vasemmalla ja minä oikealla.

Pyysin ystävääni ja pitkäaikaista kuorokaveriani Milena Parlandia kanssani kahville. Halusin jonkun ihmisen toimivan peilinäni kun pohdin romaanin mahdollista rakennetta. Ja valitsin aivan oikean henkilön. Milena kirjoittaa itse tällä hetkellä monikulttuurista lastenkirjaa, joka julkaistaan ensi vuonna suomeksi sekä ruotsiksi.

Oriveden opit palaavat mieleen

Jotenkaan en tuntenut tämän tarinan suhteen hyväksi ainakaan minä -muodossa tapahtuvaa kerrontaa, koska en usko, että voisin aivan uskottavasti kirjoittaa kaukana ulkosaaristossa syntyneen ja asuneen naisen koko elämänkertaa. Enhän ole itse kotoisin saaristosta. Enkä missään tapauksessa halua kirjoittaa mitään sellaista, mikä on jo tehty.

Olen aikoinani syventynyt eri kertojatyyppeihin Oriveden opistossa. Siitä on jo vuosikausia aikaa, mutta minulla on edelleen nuo paperit ja muistiinpanot olemassa. Kurssi oli sen verran ainulaatuinen, että sen tapahtumat  ja  opit jäivät hyvin mieleeni.

Oriveden opiston pihalla kesällä 1993. Minä (vaaleatukkainen, jolla on vaaleanpunainen farkkurotsi
sekä jalassa farkut), Sirpa Kähkönen (vaaleatukkainen neito takana),
opettajamme Maria Säntti (seisoo)..ja Leena Tiilikka.
Kuva: Marja-Liisa Polkunen

.

 

Tunnelmakuva iltaopintojen parista. Kuvassa vasemmalta oikealle:
 ilopilleri Aune, Sirpa Kähkönen, minä ja Marja-Liisa Polkunen.

Heureka!

Oli niin rentouttavaa tavata kollega – Milena Parland on myös toimittaja – ja keskustella kunnolla ihmisen kanssa joka tiesi mistä puhuin ja käsitti mitä olin etsimässä. Ilman että kaikkea tarvitsi vääntää rautalangasta. 

Annoin ensin Milenalle luettavaksi työsuunnitelmani, jonka olin lähettänyt Folkhälsanille Ahvenanmaalle. Sen jälkeen syöksyimme varsinaiseen asiaan. Aika nopeasti löysimme kirjaani sopivan rakeenteellisen ratkaisun, joka tuntuu tällä hetkellä luontevalta. Siinä on sama ajatus, jonka sain viime viikolla, kun taas kerran tunsin lampun välähtävän päässäni. Mutta nyt sain siihen lisämaustetta ja minulla on selkeä toimintasuunnitelma. Joudun tietenkin paiskimaan aika paljon hommia, mutta se ei minua haittaa. Uuden löytäminen on aina kiehtovaa.

Olen tottunut pyytämään apua aina silloin kun sitä tarvitsen. Ja yleensa saan sitä. 

Olipa hyvä palvelu - valokuvatkin!

Sähköpostia Ahvenanmaalta

Sain virallisen varmistuksen tälle projektilleni: Folkhälsanin hoitokodissa pidetyssä kokouksessa käsiteltiin taiteellinen työskentelyni siellä ja hoitohenkilökunta innostui asiasta. Se on todella tärkeää, sillä ellemme kaikki puhalla yhteen hiileen, niin poikkitaiteellinen työskentely ei onnistu. Minulla on käytössäni jopa oma huone yöpymistä varten hoivakodin välittömässä läheisyydessä. Sain myös oman yhteyshenkilön, joka osaa puhua myös suomen kieltä. Tämä on loistavaa!

Tämä näkymä tulee olemaan minulle arkipäivää

Svenska språket

Olen itse tarttunut härkää sarvista, ja ensi viikosta lähtien osallistun joka keskiviikko ruotsinkieliseen keskusteluryhmään Tapiolassa kahden tunnin ajan. Jatkan myös aktiivisena jäsenenä Journalistiliiton Svenska klubbenissa, joka pidetään joka toinen keskiviikkoilta. Liityin siihen viime tammikuussa jäseneksi ja olemme tehneet useita mielenkiintoisia vierailuja eri paikkoihin – ruotsiksi tietenkin.

Olen käynyt myös eräässä ruotsikielisessä vertaistukiryhmässä muutaman kerran ja aion jatkaa sitä. Luen myös päivittäin ruotsinkielistä kirjallisuutta sekä kuuntelen radiota. Uskon että näillä toimenpiteillä kielitaitoni kehittyy jatkuvasti ja projektin loppuessa ruotsinkielen taitoni on parempi kuin hyvä.

Svenska visor

Kaivoin esille ruotsinkielisen laulukansioni, jota olen käyttänyt keikoilla. Kaikki sen laulut eivät sovi syksyyn, joten olen laatinut uuden listan tätä syksyä varten. Löysin biisit helposti. Biisilistojen tekeminen on ollut aina minulle helppoa. Erityisesti pidän kappaleesta En gång jag seglar hamn. Odotan mielenkiinnolla minkälaisia tunteita tämä kappale herättää hoivakodin asukkaissa sekä minussa itsessäni, kun laulamme sitä yhdessä.

Musiikin olemuksesta

Musiikki muuttuu kun sen jakaa ja luo sitä muiden kanssa. On olemassa kappaleita, joita en milloinkaan kuuntele vapaa-aikana, enkä soita ja laula niitä ellen valmistele keikkaa.

Terapeuttisessa musiikkityössä en valitse kappaleita oman mieltymykseni mukaan. Toisinaan minulta kysytään minkälaista musiikkia esität. Vastaus on että mitä vaan asiakas tahtoo. Jos en tunne kappaletta, niin opettelen sen. Musiikki on terapauttisessa työssä ennen kaikkea väline jonkin asian saavutamiseksi. Myös elämän laadun kohentaminen voi olla tämä tavoite.

Tässä esimerkki laulusta, jonka tavoite on aivan selvä:

Sama pätee tanssittavaan musiikkiin: joku kappale on todella vetävä kun siihen tulee liike mukaan, vaikka muuten sitä ei kuuntelisi lainkaan. 

Capre Diem

Nyt on kulunut aivan liian kauan aikaa siitä kun olen viimeksi päässyt tämän blogin kimpuun: yli kaksi viikkoa. Se on ollut pisin tauko tähän mennessä - eräs ystäväni luuli minun jo poistuneen taivaan valtakuntaan. Ei sentään. Vielä. Ja toivottavasti ei pitkään aikaan.

Puolustelun makua ehkä, mutta kahteen viikkooni on mahtunut: kaksi keikkaa treeneineen, joista olen saanut kantaa melkein täysin yksin kaiken vastuun, ystävän kuolema ja hautajaiset, lutiokoiden löytyminen talosta jossa asun sekä siihen liittyvät toimenpiteet myrkytyksineen, iloa, surua, vanhoja & uusia ystäviä ja sairastuminen. Asoita joihin en ole pystynyt vaikuttamaan. Mutta myrskyn jälkeen on yleensä tyyntä.

En pidä tauoista, koska tunnen liukuvani kauemmaksi Jungfruskärin viimeisestä neitsyestä. Olen kuitenkin pitänyt yllä soitto-ja laulutaitoani. Menimme sovitusti mukaan Helenan kanssa Helsingin juhlaviikkojen KoeHelsinki -alueelle Roskalavapavinljongille laulattamaan ihmisiä kahden kitaran voimalla. Heitimme kaksi keikkaa, joista ensimmäinen oli kauniina aurinkoisena päivänä ja yleisön joukossa oli myös paljon lapsia.

Duo muuttuikin trioksi, kun pyysin serkkupoikani Mikko Niemisen mukaan laulamaan.
Kuvat: Reima Heimonen

Luonnon voimaa

Seuraavalla keikalla vettä tulikin taivaalta kuin saavista kaataen. Ukkonen jyrähteli komeasti: välillä mielessäni kävi pelko, että saisin vielä sähköiskun vahvistimen kautta (minulla oli elektroakustinen kitara). Tulihan sieltä ylhäältä rakeitakin. Mutta se oli hyvä keikka: paikalle tuli vain aikuisia, sekä nuoria että vanhoja. Pienen katoksen alla kävi arvioltani laulamassa noin 20 ihmistä. Ensimmäiseksi paikalle saapui iäkäs rouva, joka oli oikein odottanut tätä meidän laulutilaisuutta! Helena oli tälläytymässä musiikkitalon vessassa kunnon tähden tyyliin, kun minä aloitin tämän laulajan kanssa kumisaappaat jalassa ja sadetakki päällä hoilaamaan Vanhoja poikia viiksekkäitä. Annoimme jokaiselle paikalle saapuneelle lauluhaluisille mahdollisuuden valita itse biisin. Joukossa oli yksi ruotsinkielinen lastenlaulu: Idas sommarvisa. 

Väänsin keikkoja varten meille kasan lauluvihkoja.

Oli hyvä käydä keikoilla jonkun toisen kanssa. Nyt olen kyllä täysin valmis työskentelemään yksin. Koen sen ajatuksen todella vapauttavana. Minun ei tarvitse vaatia keneltäkään mitään. Eikä minun tarvitse pettyä, kun joku ei pidä sovituista asioista kiinni. En nimittäin vaadi muistisairailta ihmisiltä yhtään mitään. Minulla ei ole tietynlaisia odotuksia mitä heidän pitäisi tehdä. Otan kiitollisena vastaan sen kaiken mitä tulen saamaan.

Puhuu sitä mitä minä ajattelen

Kävin tänään taas Kansalaistorilla KoeHelsinki -alueella. Roskalavapaviljongissa oli paikalla valokuvaajia ja olin odottanut Liisa Söderlundin esitystä, jossa hän kertoo projektistaan helsinkiläisten kodittomien ihmisten kanssa. Söderlund antoi kodittomille kamerat ja he kuvasivat omaa elämäänsä kolmen vuoden aikana. Kyseessä ei ole kuitenkaan terapia tai ns. voimaannuttavan valokuvauksen käyttö.

En ehtinyt paikan päälle tilaisuuden alkuun. Mutta kuitenkin juuri oikeaan aikaan, koska kun istahdin alas ja kuuntelin Söderholmin puhetta, niin huomasin hänen ajattelevan tietyistä asioista aika paljon samalla tavalla kuin minä. Erityisesti huomioni kiinnittyi siihen, että hän ei pitänyt sitä oleellisena jatkoivatko nämä kodittomat ihmiset valokuvausta projektin jälkeen. Tärkeintä on aina kuitenkin vain käsillä oleva hetki.

Taiteen maisteri Liisa Söderlund tekee väitöstutkimusta kuvista, joita hän näytti tämän päivän tilaisuudessa.
 Takana valossa kylpee Roskalavapaviljonki.

Olla arvostettu omana itsenään

Törmäsin itse tuohon ajatukseen ensimmäisen kerran 1990 -luvulla kun työskentelin taide- ja mediapajojen ohjaajana ja nuorisolehden päätoimittajana. Nuorista työharjoittelijoista osalla oli niin vakavia päihde – ja mielenterveysongelmia, etten uskonut heillä olevan mahdollisuuksia päästä tulevaisuudessa töihin media-alalle tai teattereihin. Mutta koin sen tärkeäksi, että he saivat luoda ja ilmaista itseään. Ja kokivat tulevansa arvostetuiksi. Olivat onnellisia ja tärkeitä. Olen saanut tällaista palautetta vuosikymmenien jälkeen. Eräskin mies kertoi, että paja oli ainoa paikka koko hänen elämänsä aikana, missä hän koki olevansa hyväksytty omana itsenään. Hän oli 17-vuotias tullessaan työharjoitteluun. Nykyään hän on pudonnut yhteiskunnan rattaiden ulkopuolelle, ja pössyttelee pilveä päivittäin. Viimeksi kun kuulin hänestä hän oli subutex -hoidossa.

Muistisairaalla on usein vain tämä hetki

Tämä Ota hetkestä kiinni – ajatus on aivan ydinasia, silloin kun työskentelen musitisairaiden ihmisten parissa. Heillä ei todellakaan ole muuta kuin aina käsillä oleva hetki. Koska useat heistä eivät muista muuta. Paitsi toisinaan, kun heitä hieman auttaa käynnistymään, voi tapahtua ihmeitä. Mutta vaikka kuinka paljon he tulisivatkin unohduksesta tähän hetkeen esimerkiksi musiikin voimalla, he eivät ehkä muutaman minuutin päästä muista mitään tapahtuneesta. Ensimmäisellä kerralla se oli yllätys: olimme trio Justiinoiden kanssa olleet keikalla suljetussa dementiayksikössä, ja kun eräs meistä kysyi keikan jälkeen yleisön joukossa aktiivisesti laulaneelta henkilöltä mitä hän piti keikasta, niin vastaus oli: ai mistä keikasta.

Trio Justiinat juhannuskeikalla vuonna 2010 Helsingin Alzheimeryhdistyksen sisäpihalla Töölössä.
Kuva: Jaana Jukarainen

Tänään sain kuitenkin itse kokemuksen siitä, miltä se tuntuu kun joku puhuu jostakin ihan niin kuin minä ajattelen. Jostakin jonka olin jo unohtanut kaiken kiireen keskellä. Ja ihanaa, että se tapahtui ja olen sen kautta saanut jälleen kosketuksen itseeni ja tähän projektiin.

En voi tietää miten muistisairas ihminen kokee muistin herätyksen esimerkiksi taiteen eri keinoin. Mutta asia kiinnostaa minua kovasti.

Tästä se taas alkaa: pääsin tänään vihdoinkin näiden kirjojen pariin!

Takaisin Tukholmaan

Sergels torg - eräs nuoruuteni temmellyskentistä

Tukholmassa minua odotti jälleen kerran paahteinen, aurinkoinen hellepäivä. Jätin kamat aseman säilytyslokeroon. Kaikki on muuttunut vuosien kuluessa. Muistan kuinka joskus laitoimme kolikoita lokeroihin – nykyään säilytysaika maksetaan etukäteen pankkikortilla. Mittailin kaupungin katuja, tapasin kavereitani ja sitten suunnistin turistien kansoittamaan vanhaan kaupunkiin.

Katutaidetta, joka lämmitti suuresti sisälläni asuvaa aktiivista pyöräilijää.

Tämä mies soitti vanhaa perulaista kansanlaulua,
 jonka sävel tunnetaan meillä Suomessa iskelmänä Vain kotka nousee aurinkoon.

Panhuilun ääni on aina yhtä pehmeä, haikea ja oikean ihmisen soittamana sävelet jäävät soimaan sydämessä pitkään. Pystyn vieläkin kuulemaan tuon soiton yhtä elävästi kuin muistan miltä tuntui, kun ensimmäisellä Lontoon matkallani 1970-luvun lopulla, kuulin yhden ihmisen soittavan akustisella kitaralla Kauriinmetsästäjä -elokuvan tunnuskappaletta maanalaisen kaikuvassa käytävässä. On hienoa, että voin vielä löytää samankaltaisia musiikkielämyksiä vielä tänäkin päivänä. Ja tämän perulaisen kappaleen olen kuullut satoja kertoja, mutta se ei ole milloinkaan aikaisemmin vaikuttanut minuun näin syvästi.

Joskus olen miettinyt mikä tekee Tukholmasta niin erilaisen kuin Helsinki. Yksi syy on varmasti siinä, että siellä asuu suunnilleen kaksi kertaa niin paljon ihmisiä kuin Helsingissä. Lisäksi Tukholma ei ole kärsinyt sodista, jotka taas ovat aikoinaan runnelleet Helsinkiä kovakouraisesti. Suomen pääkaupunki on kyllä muuttunut edukseen viime vuosikymmenien aikana ja hyvä niin. Mutta miljoonkaupungin sykettä siinä ei ole.

Tanssin lumo

Vanhasta kaupungista löysin myös tanssimuseon, jossa oli upea näyttely. Museon näyttelyissä käytetään hyväksi monia eri elementtejä ja vierailija saa käyttää siihen tutustuessaan  kaikkia aistejaan hyväksi. Menneisyyttä ovat ajat, jolloin museon tarjonta vetosi ainoastaan näköaistiin.

Tanssimuseon metsä oli aika hypnoottinen kuolinnaamioineen.

Underbara Marjatta igen!

Ostin museon kaupasta vielä lähtiessäni itselleni plektran ja Marjatta-tädille balettitanssija-aiheisen korun. Ja onneksi ostin. Sen jälkeen suunnistin Marjatan luokse.
Menin hänen luokseen ajoissa, sillä tahdoin mennä hänen kanssaan pienelle lenkille. Marjatta ei juuri pysty ulkoilemaan yksin ja varsinkin tuolloin oli niin tukahduttavat helteet, ettei hän yksikertaisesti olisi pystynyt ulkoilemaan päivällä.

Marjatalla on onneksi käytössä hissi,
niin että hän pääsee rollaattorin kanssa ulos.

Vaihdoimme kuulumiset ja sitten lähdimme ulkoilemaan. Alue on vihreä ja linnut hyppivät puiden oksilla. Kävelimme jonkun matkaa ja istahdimme puiston penkille juttelemaan. Juttujen ja kaskujen lomassa unohdin täysin että hän on jo 86 -vuotias. Oikein hämmästyin rollaattorin ilmestymistä näkökenttääni, siinä vaiheessa kun nousimme ylös.
Kun ajattelen Marjattaa ja dementiakodissa asuvia ihmisiä, niin ero on valtava. Kuinka onnellinen olenkaan siitä, että minulla on ollut etuoikeus tutustua Marjattaan. Hän on aivan loistava keskustelukumppani ja uskon, että tulemme käymään vielä useita syvällisiä keskusteluja liittyen Jungfruskärin viimeiseen neitsyeen. Marjatta sanoikin, että voisin yöpyä siellä milloin vain tarvitsisin yöpaikkaa Tukholmassa. Ja niin kovin mielelläni minä sen tulen tekemään! Tukholman reissut ja keskustelut Marjatan kanssa sopivat erinomaisesti kirjoitusprosessin osaksi. Minulla on jo aavistus siitä kuinka, mutta sitä en vielä tässä vaiheessa paljasta.

Varhainen lintu nappaa madon

Nousin taas kerran kukonlaulun aikaan ylös ja lähdin kohti satamaa. Marjatan talo on aivan tunnelbanan aseman vieressä, joten matka taittui jouhevasti. Vaikka vihreä metrolinja olikin poikki korjaustöiden takia, ja sen takia matkalla oli useita järkyttävän pitkiä portaiden nousuja, niin en huolestunut. Olin jo oppinut sen, että ruotsalaiset miehet ovat erittäin huomaavaisia: he tarjosivat aina välittömästi apuaan ja jopa näin aamuyöllä raahastivat vapaaehtoisesti matkatavaroitani ylös ja alas portaita. He olivat tehneet niin koko reissuni ajan. Lisäksi suuri matkalaukkuni panoi niin paljon, että kukaan ei olisi voinut ryöstää sitä.

Todiste siitä, että olin asemalla jo kuudelta aamulla.

Tiedoksi: kaikki Slussenilta lähtevät paikalliset bussit ajavat Vikingin terminaalin ohitse.

Bye bye Stockholm!

Maaseudun rauhaan tankkaamaan energiaa

Seuraavaksi suunnistin maaseudulle. Selvisi, että Tukholmassa kannattaa ostaa aina bussi- ja junaliput etukäteen. Hankin jo varhain aamupäivällä lipun yöbussiin, että ehtisin tavata ennen sitä vielä muutamia tuttuja Tukholmassa. Aurinkoisen ja helteisen päivän päätteeksi tunsin suurta ylpeyttä, koska selvisin koko päivän, siis myös keskustelut tuttavien kanssa, ruotsin kielellä.

Myös Tukholmassa oli hellettä. Keskustan ulkopuolella ei juuri turisteihin törmännyt.

Ruotsalaiset bussit ovat mukavia: ilmastointi toimii ja vessat ovat siistejä. Onneksi olin ajoissa paikalla, sillä matkustajat alkoivat siirtyä bussiin jo 45 minuuttia ennen bussi lähtöä. Paikkalippuja ei ollut, joten nopeimmat söivät hitaammat ja saivat parhaimmat paikat.

Tulholman cityterminaalin busseihin kannattaa mennä hyvissä ajoin.

Anita oli minua vastassa sysipimeässä ja matka Söderhamnista Växbohon hujahti hetkessä. Emme olleet tavanneet muutamaan vuoteen, joten juttua riitti. Anitan mies, Peter, oli jo unten mailla. Anita esitteli ison talon, ymmärsin heti, että todennäköisesti tulisin eksymään siellä useaan otteeseen. Kello oli jo paljon ja maatilan työt odottaisivat aamulla, joten menimme iltapalan jälkeen nukkumaan. 

Todellista rentoutumista 

Ruotsin maaseutu näyttäytyi minulle huikaisevan kauniina. Työnteosta ei ollut puhettakaan. Anita ja Peter olivat ostaneet maatilan vuosi sitten ja heitä itseääkin kiinnosti tutustua lähiympäristöön. Lisäksi päivisin oli aivan liian kuuma hikisille maatilan ulkotöille. Auto oli ilmastoitu ja järviä sekä joka puolella, minne päänsä vaan viitsi kääntää.

En tiennyt että niin kirkkaita ja puhtaita vesiä löytyy valtavan paljon Ruotsista.
Olin tähän asti luullut että Ruotsissa on vain muutama isompi lätäkkö.

Ruotsalaisten maajussien huumori kukkii.....mun oli pakko päästä kuvaan.
Kuva: Peter Pierrau

Maantien varrella oli myös sikala. Ja kaikki possut hymyilivät - ruotsalaisia kun ovat.

Lähdimme autoajelulle. Anita ja Peter näyttivät minulle mielellään paikkoja.
Anita oli ostanut hieman metsää yhden mäen päältä, joten nyt siellä on Anita´s mountain.
 Eli ensi kesän ohjelmistossa on virallinen juhla ja kyltin asettaminen paikalle.

Kuka olisi uskonut nuoruuden rokki-rientojen tiimellyksessä, että vietämme vielä viisikymppisinä
 kesäpäiviä yhdessä Ruotsin maaseudulla ja Anitasta on tullut maatilan "emäntä".
Kuva: Peter Pierrau

Kävimme tutustumassa myös paikalliseen Rivieraan. Leveää hiekkarantaa riitti ja maisemat olivat mahtavat.
Anita sanoikin: tänne me tulemme sitten omien lastenlastemme kanssa.  Kaikki on mahdollista.

Huomasimme tämän kyltin hieman kauempana. Syykin selvisi.
 Peter ui ensin kohti kuvassa näkyvää pientä kivikkoista saarta. Sieltä hyökkäsi nopeasti lokkiarmeija.
 Peräännymme heti lintujen ensimmäisten syöksyjen jälkeen.

Anitan hevoset ovat ainutlaatuisia: en ole vuosiin tavannut niin  lempeitä olentoja kuin Pompe ja Mitzawi.
Kuva: Peter Pierrau

Arabialaiset hevoset ovat myös hieman herkempiä kuin muut lajit, ainakin nämä kaksi kaverusta....
Kuva: Peter Pierrau

Teimme myös kävelyretken näille hiekkakuopille. Minä hevosen selässä ja Anita taluttaen toista hevosta.
Oli aika eksoottista kun hiekka vajosi aina välillä alta. Kotimatkalla vaihdoimme.

Tässä maatilan päärakennuksen patio, jossa vietimme lepotauot.
Ilmasto oli hyvin trooppinen ja illalla oli helppo kuvitella olevansa jossakin etelässä.



Tätä maisemaa katsoessani tunsin olevani  sisällä jossakin amerikkalaisessa elokuvassa.
Maisema patiolta toi mieleeni kaksi vanhaa naista, jotka ihmettelevät vuosien virtaamista. Anita ja Minä.

Ruotsinkieliset ajatukset yllättävät

Seuraavana päivänä alkoi tapahtua kummia: mieleeni tulvi ruotsinkieleisiä sanoja jatkuvasti. Puhuimme kuitenkin englantia keskenämme, koska se on alkuperäinen kieli, millä olemme aloittaneet kommunikoinnin joskus teini-ikäisinä. Ja kun tämä ruotsinkielisten sanojen ilmestymis -vaihde oli kerran kytkeytynyt automaattisesti päälle, en saanut sitä enää pois. Se jatkui koko loppureissun ajan. Hämmentävä kokemus kertakaikkiaan. Toisinaan ruotsinkieliset sanat kiilasivat englantilaisten edelle. huh.

Asuin päärakennuksen yläkerrassa, ja illalla luin ruotsinkielisiä hevoslehtiä ennen nukahtamista. Normaalisti kuulen unen ja valveen  rajamailla puhuttuja lauseita ja kun silmäluomeni lupsahtavat kiinni, niin näen kuinka sanoja muodostuu paperille, aivan kuin joku kirjoittaisi koneella. Tämän lisäksi kuulen usein musiikkia. Tätä on jatkunut vuosikymmeniä. Anitan ja Peterin maatilalla tässä kohdassa aloin kuulla ruotsinkielisiä lauseita... Kun mietin asiaa päivällä, niin tulin siihen tulokseen että olen oppimassa kieltä. Aikaisemmin elämässäni mieleeni ei ollut tullut millloinkaan ruotsinkielisiä sanoja. Jos puhuin ruotsia enkä tiennyt jotakin sanaa, edessäni häämötti vain tyhjyys ja mykkyys.

Maatilalla on aina kissa, ja Sixten, tämä vakavasta auto-onnettomuudesta selvinnyt yksilö,  hoiti duuninsa ahkerasti.

Taas tuli saalista.  Kolli olikin hyvässä lihassa.

Aivan nurkan takana on joki, jonka rannoilla asuu peikkoja.

Huomasin pellon laidassa olevan traktorin. Peter antoikin minulle lyhyen ohjeistuksen sen käyttöön.
Kuva: Anita Oldenburg

Ajoin tuota vanhaa petoa kieli keskellä suuta. Traktori oli syntynyt samana vuonna kuin minä: 50 vuotta sitten!
Kuvassa on siis rautaa, luustoa ja muuta ainetta 100 vuoden ajalta. Plus Peterin koostumus.
Kuva: Anita Oldenburg

Ajelun päätteeksi pääsin ihailemaan tiluksia yläilmoista.
Kuva: Anita Oldenburg

Tällä pellolla kasvaa herneitä ja viljaa sekaisin sulassa sovussa. Siitä saadaan suoraan sopivaa rehua karjalle.

Alueella on myös majavia, löysimme niiden pesän. Kuva epäonnistui, mutta tämä ei:
sisäinen Huckleberry Finn suorastaan riemastui tästä näkymästä. Ja tuolta nousee 10 kiloisia haukia!

Usva nousee. Hevosella on suojus, jotta paarmat ja muut hyönteiset eivät pääse kiusaamaan sitä kasvoista niin paljon.

Mielikuvituksen lahja

Anita ja Peter saivat minut tuntemaan, että nuoruuden ystävissä on jotain aivan erityistä. Olen kyllä joutunut muutaman ihmisen kohdalla pettymään ja toteamaan, että olemme muuttuneet. Vanhoista aviopareista, jotka eroavat sanotaan joskus, että he ovat kasvaneet eri suuntiin. Uskon siihen, sillä tämä on tapahtunut myös minulle suhteessa joihinkin entisiin ystäviini.

Mutta tässä tapauksessa olemme kasvaneet samaan suuntaan. Lisäksi Anitan mies Peter on myös samankaltainen. Olimme kuin pieniä lapsia, mutta joilla on aikuisten "lelut" käytössä. Olen niin kiitollinen heistä! Sain tankattua itseeni niin paljon iloa, ystävyyttä ja energiaa! Toivottavasti elämme kaikki oikein vanhoiksi ja voimme leikkiä vielä monena kesänä yhdessä. Joskus jopa ruotsiksi.

Rentouttava maatilalomani oli lopussa. Bussi oli taas kerran täynnä! Onneksi tajusin hankkia lipun ajoissa.