Capre Diem

Nyt on kulunut aivan liian kauan aikaa siitä kun olen viimeksi päässyt tämän blogin kimpuun: yli kaksi viikkoa. Se on ollut pisin tauko tähän mennessä - eräs ystäväni luuli minun jo poistuneen taivaan valtakuntaan. Ei sentään. Vielä. Ja toivottavasti ei pitkään aikaan.

Puolustelun makua ehkä, mutta kahteen viikkooni on mahtunut: kaksi keikkaa treeneineen, joista olen saanut kantaa melkein täysin yksin kaiken vastuun, ystävän kuolema ja hautajaiset, lutiokoiden löytyminen talosta jossa asun sekä siihen liittyvät toimenpiteet myrkytyksineen, iloa, surua, vanhoja & uusia ystäviä ja sairastuminen. Asoita joihin en ole pystynyt vaikuttamaan. Mutta myrskyn jälkeen on yleensä tyyntä.

En pidä tauoista, koska tunnen liukuvani kauemmaksi Jungfruskärin viimeisestä neitsyestä. Olen kuitenkin pitänyt yllä soitto-ja laulutaitoani. Menimme sovitusti mukaan Helenan kanssa Helsingin juhlaviikkojen KoeHelsinki -alueelle Roskalavapavinljongille laulattamaan ihmisiä kahden kitaran voimalla. Heitimme kaksi keikkaa, joista ensimmäinen oli kauniina aurinkoisena päivänä ja yleisön joukossa oli myös paljon lapsia.

Duo muuttuikin trioksi, kun pyysin serkkupoikani Mikko Niemisen mukaan laulamaan.
Kuvat: Reima Heimonen

Luonnon voimaa

Seuraavalla keikalla vettä tulikin taivaalta kuin saavista kaataen. Ukkonen jyrähteli komeasti: välillä mielessäni kävi pelko, että saisin vielä sähköiskun vahvistimen kautta (minulla oli elektroakustinen kitara). Tulihan sieltä ylhäältä rakeitakin. Mutta se oli hyvä keikka: paikalle tuli vain aikuisia, sekä nuoria että vanhoja. Pienen katoksen alla kävi arvioltani laulamassa noin 20 ihmistä. Ensimmäiseksi paikalle saapui iäkäs rouva, joka oli oikein odottanut tätä meidän laulutilaisuutta! Helena oli tälläytymässä musiikkitalon vessassa kunnon tähden tyyliin, kun minä aloitin tämän laulajan kanssa kumisaappaat jalassa ja sadetakki päällä hoilaamaan Vanhoja poikia viiksekkäitä. Annoimme jokaiselle paikalle saapuneelle lauluhaluisille mahdollisuuden valita itse biisin. Joukossa oli yksi ruotsinkielinen lastenlaulu: Idas sommarvisa. 

Väänsin keikkoja varten meille kasan lauluvihkoja.

Oli hyvä käydä keikoilla jonkun toisen kanssa. Nyt olen kyllä täysin valmis työskentelemään yksin. Koen sen ajatuksen todella vapauttavana. Minun ei tarvitse vaatia keneltäkään mitään. Eikä minun tarvitse pettyä, kun joku ei pidä sovituista asioista kiinni. En nimittäin vaadi muistisairailta ihmisiltä yhtään mitään. Minulla ei ole tietynlaisia odotuksia mitä heidän pitäisi tehdä. Otan kiitollisena vastaan sen kaiken mitä tulen saamaan.

Puhuu sitä mitä minä ajattelen

Kävin tänään taas Kansalaistorilla KoeHelsinki -alueella. Roskalavapaviljongissa oli paikalla valokuvaajia ja olin odottanut Liisa Söderlundin esitystä, jossa hän kertoo projektistaan helsinkiläisten kodittomien ihmisten kanssa. Söderlund antoi kodittomille kamerat ja he kuvasivat omaa elämäänsä kolmen vuoden aikana. Kyseessä ei ole kuitenkaan terapia tai ns. voimaannuttavan valokuvauksen käyttö.

En ehtinyt paikan päälle tilaisuuden alkuun. Mutta kuitenkin juuri oikeaan aikaan, koska kun istahdin alas ja kuuntelin Söderholmin puhetta, niin huomasin hänen ajattelevan tietyistä asioista aika paljon samalla tavalla kuin minä. Erityisesti huomioni kiinnittyi siihen, että hän ei pitänyt sitä oleellisena jatkoivatko nämä kodittomat ihmiset valokuvausta projektin jälkeen. Tärkeintä on aina kuitenkin vain käsillä oleva hetki.

Taiteen maisteri Liisa Söderlund tekee väitöstutkimusta kuvista, joita hän näytti tämän päivän tilaisuudessa.
 Takana valossa kylpee Roskalavapaviljonki.

Olla arvostettu omana itsenään

Törmäsin itse tuohon ajatukseen ensimmäisen kerran 1990 -luvulla kun työskentelin taide- ja mediapajojen ohjaajana ja nuorisolehden päätoimittajana. Nuorista työharjoittelijoista osalla oli niin vakavia päihde – ja mielenterveysongelmia, etten uskonut heillä olevan mahdollisuuksia päästä tulevaisuudessa töihin media-alalle tai teattereihin. Mutta koin sen tärkeäksi, että he saivat luoda ja ilmaista itseään. Ja kokivat tulevansa arvostetuiksi. Olivat onnellisia ja tärkeitä. Olen saanut tällaista palautetta vuosikymmenien jälkeen. Eräskin mies kertoi, että paja oli ainoa paikka koko hänen elämänsä aikana, missä hän koki olevansa hyväksytty omana itsenään. Hän oli 17-vuotias tullessaan työharjoitteluun. Nykyään hän on pudonnut yhteiskunnan rattaiden ulkopuolelle, ja pössyttelee pilveä päivittäin. Viimeksi kun kuulin hänestä hän oli subutex -hoidossa.

Muistisairaalla on usein vain tämä hetki

Tämä Ota hetkestä kiinni – ajatus on aivan ydinasia, silloin kun työskentelen musitisairaiden ihmisten parissa. Heillä ei todellakaan ole muuta kuin aina käsillä oleva hetki. Koska useat heistä eivät muista muuta. Paitsi toisinaan, kun heitä hieman auttaa käynnistymään, voi tapahtua ihmeitä. Mutta vaikka kuinka paljon he tulisivatkin unohduksesta tähän hetkeen esimerkiksi musiikin voimalla, he eivät ehkä muutaman minuutin päästä muista mitään tapahtuneesta. Ensimmäisellä kerralla se oli yllätys: olimme trio Justiinoiden kanssa olleet keikalla suljetussa dementiayksikössä, ja kun eräs meistä kysyi keikan jälkeen yleisön joukossa aktiivisesti laulaneelta henkilöltä mitä hän piti keikasta, niin vastaus oli: ai mistä keikasta.

Trio Justiinat juhannuskeikalla vuonna 2010 Helsingin Alzheimeryhdistyksen sisäpihalla Töölössä.
Kuva: Jaana Jukarainen

Tänään sain kuitenkin itse kokemuksen siitä, miltä se tuntuu kun joku puhuu jostakin ihan niin kuin minä ajattelen. Jostakin jonka olin jo unohtanut kaiken kiireen keskellä. Ja ihanaa, että se tapahtui ja olen sen kautta saanut jälleen kosketuksen itseeni ja tähän projektiin.

En voi tietää miten muistisairas ihminen kokee muistin herätyksen esimerkiksi taiteen eri keinoin. Mutta asia kiinnostaa minua kovasti.

Tästä se taas alkaa: pääsin tänään vihdoinkin näiden kirjojen pariin!