lauantai 9. elokuuta 2014

Takaisin Tukholmaan

Sergels torg - eräs nuoruuteni temmellyskentistä

Tukholmassa minua odotti jälleen kerran paahteinen, aurinkoinen hellepäivä. Jätin kamat aseman säilytyslokeroon. Kaikki on muuttunut vuosien kuluessa. Muistan kuinka joskus laitoimme kolikoita lokeroihin – nykyään säilytysaika maksetaan etukäteen pankkikortilla. Mittailin kaupungin katuja, tapasin kavereitani ja sitten suunnistin turistien kansoittamaan vanhaan kaupunkiin.

Katutaidetta, joka lämmitti suuresti sisälläni asuvaa aktiivista pyöräilijää.

Tämä mies soitti vanhaa perulaista kansanlaulua,
 jonka sävel tunnetaan meillä Suomessa iskelmänä Vain kotka nousee aurinkoon.

Panhuilun ääni on aina yhtä pehmeä, haikea ja oikean ihmisen soittamana sävelet jäävät soimaan sydämessä pitkään. Pystyn vieläkin kuulemaan tuon soiton yhtä elävästi kuin muistan miltä tuntui, kun ensimmäisellä Lontoon matkallani 1970-luvun lopulla, kuulin yhden ihmisen soittavan akustisella kitaralla Kauriinmetsästäjä -elokuvan tunnuskappaletta maanalaisen kaikuvassa käytävässä. On hienoa, että voin vielä löytää samankaltaisia musiikkielämyksiä vielä tänäkin päivänä. Ja tämän perulaisen kappaleen olen kuullut satoja kertoja, mutta se ei ole milloinkaan aikaisemmin vaikuttanut minuun näin syvästi.

Joskus olen miettinyt mikä tekee Tukholmasta niin erilaisen kuin Helsinki. Yksi syy on varmasti siinä, että siellä asuu suunnilleen kaksi kertaa niin paljon ihmisiä kuin Helsingissä. Lisäksi Tukholma ei ole kärsinyt sodista, jotka taas ovat aikoinaan runnelleet Helsinkiä kovakouraisesti. Suomen pääkaupunki on kyllä muuttunut edukseen viime vuosikymmenien aikana ja hyvä niin. Mutta miljoonkaupungin sykettä siinä ei ole.

Tanssin lumo

Vanhasta kaupungista löysin myös tanssimuseon, jossa oli upea näyttely. Museon näyttelyissä käytetään hyväksi monia eri elementtejä ja vierailija saa käyttää siihen tutustuessaan  kaikkia aistejaan hyväksi. Menneisyyttä ovat ajat, jolloin museon tarjonta vetosi ainoastaan näköaistiin.

Tanssimuseon metsä oli aika hypnoottinen kuolinnaamioineen.


Underbara Marjatta igen!


Ostin museon kaupasta vielä lähtiessäni itselleni plektran ja Marjatta-tädille balettitanssija-aiheisen korun. Ja onneksi ostin. Sen jälkeen suunnistin Marjatan luokse.
Menin hänen luokseen ajoissa, sillä tahdoin mennä hänen kanssaan pienelle lenkille. Marjatta ei juuri pysty ulkoilemaan yksin ja varsinkin tuolloin oli niin tukahduttavat helteet, ettei hän yksikertaisesti olisi pystynyt ulkoilemaan päivällä.

Marjatalla on onneksi käytössä hissi,
niin että hän pääsee rollaattorin kanssa ulos.

Vaihdoimme kuulumiset ja sitten lähdimme ulkoilemaan. Alue on vihreä ja linnut hyppivät puiden oksilla. Kävelimme jonkun matkaa ja istahdimme puiston penkille juttelemaan. Juttujen ja kaskujen lomassa unohdin täysin että hän on jo 86 -vuotias. Oikein hämmästyin rollaattorin ilmestymistä näkökenttääni, siinä vaiheessa kun nousimme ylös.
Kun ajattelen Marjattaa ja dementiakodissa asuvia ihmisiä, niin ero on valtava. Kuinka onnellinen olenkaan siitä, että minulla on ollut etuoikeus tutustua Marjattaan. Hän on aivan loistava keskustelukumppani ja uskon, että tulemme käymään vielä useita syvällisiä keskusteluja liittyen Jungfruskärin viimeiseen neitsyeen. Marjatta sanoikin, että voisin yöpyä siellä milloin vain tarvitsisin yöpaikkaa Tukholmassa. Ja niin kovin mielelläni minä sen tulen tekemään! Tukholman reissut ja keskustelut Marjatan kanssa sopivat erinomaisesti kirjoitusprosessin osaksi. Minulla on jo aavistus siitä kuinka, mutta sitä en vielä tässä vaiheessa paljasta.

Varhainen lintu nappaa madon


Nousin taas kerran kukonlaulun aikaan ylös ja lähdin kohti satamaa. Marjatan talo on aivan tunnelbanan aseman vieressä, joten matka taittui jouhevasti. Vaikka vihreä metrolinja olikin poikki korjaustöiden takia, ja sen takia matkalla oli useita järkyttävän pitkiä portaiden nousuja, niin en huolestunut. Olin jo oppinut sen, että ruotsalaiset miehet ovat erittäin huomaavaisia: he tarjosivat aina välittömästi apuaan ja jopa näin aamuyöllä raahastivat vapaaehtoisesti matkatavaroitani ylös ja alas portaita. He olivat tehneet niin koko reissuni ajan. Lisäksi suuri matkalaukkuni panoi niin paljon, että kukaan ei olisi voinut ryöstää sitä.

Todiste siitä, että olin asemalla jo kuudelta aamulla.


Tiedoksi: kaikki Slussenilta lähtevät paikalliset bussit ajavat Vikingin terminaalin ohitse.

Bye bye Stockholm!





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti