Etiäisiä, kummituksia ja fantasioiden luomia hallusinaatioita

Tahdon kuulla kummitustarinoita. Kun kysyn niistä, Hanna sanoo, että Alice varmasti kertoi minulle mitä kaikkea täällä on tapahtunut. No, sanon Hannalle, että Alice sanoi, ettei täällä ole kummituksia. Tämän kuultuaan Hanna sanoo, että kaikilla saarilla on yleensä omat kummitusjuttunsa, mutta Jungfruskärissä ei ole minkäänlaista kummitushistoriaa.

Jungfruskärin lehdossa

En usko häntä. En sano hänelle mitään vaan olen aivan hiljaa ja odotan.  Hetken kuluttua Hanna alkaa kertoa, että varsinaisia kummituksia ei ole, mutta Jungfruskärissäkin on nähty unissa tulevia tapahtumia. Ja tietenkin joku on aina vain tiennyt, että kohta tapahtuu joku tietty asia. Ennalta tietäminen on ollut aivan arkipäiväinen asia Jungfruskärissä. Ja sen lisäksi ihmiset näkevät kaikenlaisia asioita ja olentoja omissa fantasioissaan.

Savutanssija Jungfruskärin lehdossa

Oi luoja, olen niin iloinen että osasin pitää suuni kiinni haastattelun aikana!

Aurinkokello ja takana usvan keskellä Jungfruskärin Hamnö

Jatkan nauhan kuuntelua. Ja Hanna jatkaa tarinan iskemistä: veljeni kertoi minulle vanhasta postinkuljettajasta, joka yöpyi veneessään. Postimies heräsi yöllä siihen, että joku koputti veneen etuikkunaan. Kun hän meni katsomaan, niin ulkona ei ollut ketään. Tuuli oli koputtanut ikkunaan. Tämän jälkeen mies meni rannalle katsomaan ja tarkastelemaan tilannetta. Hän huomasi, että veneen takana oleva kiinnitysköysi oli irronnut itsestään.

Outoa tässä oli se, että myös Hanna oli itse nähnyt kuinka postimies kiinnitti veneen kunnolla ja solmi köydet huolellisesti – ne eivät olisi voineet avautua itsestään.

Tämä tapahtuma oli Hannan mukaan etiäinen. 

Itse ajattelen, että joku varoitti koputuksella vaarasta, ja ilman tätä varoitusta vene olisi saattanut lähteä ajelehtimaan kovassa tuulessa keskelle kihtiä. Postinkuljettajan nukkuessa se olisi saattanut upota myrskyn riehuessa.

Tuntemattoman aluksen mastot.

Lisää Hannan muistoja – sodasta, ja omiani Sundista & Vårdöstä

Tänään koin saunan jälkeen toipuneeni jo niin paljon pääsiäisen alkamisesta (meillä ortodokseilla se kestää helluntaihin asti), että kaivoin esiin Alicen nauhat. Mutta mitä löysinkään niiden lisäksi? Kokonaisen nauhan eli noin kaksi tuntia lisää Hannan tarinoita! Tämä aiheutti ristiriitaisia tunteita: olin jo mielessäni valmistautunut Aliceen, ja siihen että pääsen mahdollisimman nopeasti etsimään alivuokralaishuonetta ja työskentely-ympäristöä Ahvenanmaalta.... Joopa joo......no..mitäs....

Löysin taas lisää aarteita......

Periaatteessa kaikki lisämateriaali, joka on autenttista, on arvokasta, koska sitä ei ole muualla kuin minulla. Sen verran kelasin nauhaa, että pääsin kohtaan, missä kyselen Hannalta pelottiko sota? Ei kuulema pelottanut. Hannan mukaan ainoa asia, mitä lapset pelkäsivät oli se, että he joutuvat muuttamaan sodan takia saarelta pois.

Kun matkustaa päivälaivalla  Turusta Maarianhaminaan, Jungfruskär näkyy selkeällä ilmalla hyvin laivalle. Se on tuo luotojen takan oleva pieni saarityhmä. Tästä vinkkelistä näkyy Storalandet. Sieltä kallion päältä Hannakin aikoinaan ihmetteli sodan käyntiä.

Sodan näkymisen Hanna muistaa niin, että eräänäkin iltana he olivat viettämässä kotona aivan tavallista iltaa jokainen omissa askareissaan. Yhtäkkiä kaikkialla oli valoa. Pihallakin oli aivan valkoista, valo oli todella huikaisevan voimakas. Turkuun oli pudotettu niin iso pommi, että se valaisi kaukaisen Jungfruskärin saaristonkin.

Toisinaan Jungfruskärin asukkaat kiipesivät Storalandetin puolella korkealle mäelle seuraamaan sodan käyntiä – sinne näkyivät Turun pommitukset. Kalliolta näkee myös Ahvenanmaalle – Kökarin lisäksi myös pääsaareen, Bomarsundin suuntaan. Bomarsund on se paikka, jossa käytiin se Oolannin Sota, mistä on se kuuluisa laulukin tehty. Linnoituksen rauniot ovat edelleen Sundin kunnassa Ahvenanmaalla. Se tuhottiin vuonna 1854. Sieltä on kuljetettu tiiliä mm. Uspenskin Katedraaliin sen rakennusvaiheessa.

Palanen Prästön ortodoksista hautausmaata. Kunnostimme sitä usean vuoden ajan talkootyönä. Tänne on todennäköisesti haudattu niiden ihmisten ruumita, joiden kuoleman ainakin muutama jungfruskäriläinen on kuullut veden kantaman taistelun ääninä.

Talkooleireillä olemme toimittaneet kesäisin Prästön hautausmaalla isä Markku Salmisen johdolla panihidan sodassa kuolleiden ihmisten sielujen puolesta. Hautausmaalta löytyy myös nimettömien lasten hauta.

Pala Bomarsundin linnoituksen rauniota.

Olen päässyt osallistumaan ystävieni kanssa myös Akatistokseen Bomarsundin linnoituksen raunioilla. Tässä kuvassa ylidiakoni isä Juha Lampinen.

Tunnelmakuva Akatistoksen jälkeen. Akatistos on  ortodoksinen rukouspalvelus.

Kukkia Vårdössa.

Muistomerkki Vårdössä. Koska postia on ajettu Vårdöstä Kumlingeen, niin todennäköisesti matkalla on käyty myös Jungfruskärissä. Jungfruskär oli aikaisemmin osa Ahvenanmaata.

No eihän tämä minun projektini pariin lisäviikkoon kaadu, kunhan se ei siirry vuodella tai kahdella. Ja voinhan minä alkaa etsiä kortteeria jo Hannan haastattelun purkuvaiheessa. 

Tähän lippaaseen päätyvät kaikkki kuunnellut ja kirjoitetut haastattelut. Jossain vaiheessa sen kansi ei enää aukea.

Kevyttä valoa näkyvissä - ja paljon!

Keväinen polku paratiisisaarella.

Olen kärsinyt viime päivinä jonkin asteisesta kevätväsymyksestä. Väsyneenä mieleni kääntyy usein negatiiviseksi ja kukas sen tässä talossa huomaa ensimmäiseksi? Tietenkin tuo viaton luontokappale eli koiranpentu. En jaksanut tervehtiä sitä kauniisti herättyäni ja se mittaili minua jo heti aamusta katseellaan. Huomasi ennen minua, että olen nyrjähtämässä väärään suuntaan.

Joskus on kuitenkin vaikea tasapainoilla sen kanssa, kuinka paljon väsyneenä kannattaa tehdä tekemättömiä asioita, ettei rasita itseään liikaa. Tekemättömät työt kuitenkin rasittavat ja sitovat sisäistä energiaa ja jo se väsyttää....noidankehä on äkkiä valmis ja oravanpyörä nytkähtää liikkeelle.

Näkymä ulos luodoille Jungfruskärin Storalandetista.

Minut pelasti tänään kirkko. Olen ortodoksi ja laulan kirkon kuorossa. Tänään meillä oli sairaanvoitelun sakramentti, ja minä todella tunsin kääntyväni takaisin oikeille raiteille, jolla tarkoitan sitä, että en syytä ketään muuta väsymyksestäni tai huonoista olotiloista, jotka toisinaan valtaavat minut. Tähän vaikuttavat myös ihmiset. Tänään saan kiittää erästä senioria joka kirkossa osasi muistuttaa minulle, että myös koiranpentu on itsessään tärkeä. Kun pääsin kotiin huomasin olevani vapaa ärtymyksestä. Nyt olen kevyt.

Keväinen hetki Jungfruskärin eteläkärjessä.

Sainkin kuunneltua Hannan haastattelun ja kirjoittettua muutaman lauseen kirjaakin. Olin jotenkin toivottomassa tilassa tänään ja ajattelin ettei tämä lopu koskaan. Ja tuollaista kelasin, enkä ryhtynyt tekemättömän työn aloittamiseen. Mutta nyt on enää yhden haastattelun kuunteleminen jäljellä ja se on onneksi Alicen! Säästin viisaana naisena sokerin pohjalle. Toivon, että saan sen tehtyä pääsiäisen aikana. Sen jälkeen tarkastan tämän projektin aikataulun työsuunnitelmasta ja muutaman käytännön asian hoidettuani lähden Ahvenanmaalle! On kevät! Ja koko saaristo kylpee valossa!

Kevään valo osuu kiviin.

Leif Hagbergs Tusen röda rosor

Oletan Hannan äidin laulaneen tätä tarttuvaa iskelmää vanhoina päivinään radion mukana. Musiikki saa aikaan niin paljon muistoja ja tunnelmia, jotka asuvat meissä ikuisesti. 

Musiikkia! Musik!

Haastattelussa Hanna kertoo, että hänen äitinsä piti musiikista todella paljon. Hän oli myös kova laulamaan. Saarella ei ollut instrumentteja, joten kaikki musiikki, mitä saarelaiset keskenään harrastivat, olikin laulamista ja tanssimista.

Radion tulo mullisti paikallisen musiikkielämän: Jungfruskärissä alkoivat lauantaitanssit. Aina radion tuloon asti kaikki olivat lähteneet muihin saariin tanssimaan. Nyt nuoret alkoivatkin kokoontua Hannan kotiin tanssimaan valsseja, tangoja jne. Lisäksi Hanna kävi säännöllisesti myös Kökarissa tanssimassa ja matkat hän kulki useimmiten vanhempiensa kanssa. Tanssimaan hän oppi Finnemanin Evalta.

Hanna muistaa myös elävästi, kuinka äiti lauloi radion mukana Tusen röda rosor -laulua.

Kaikki rakastavat musiikkia!

Aikaisemmin tämän blogin teksteissä mainittu Uno Hamberg oli myös kova tanssimaan ja rakasti musiikin kuuntelua. Vierailin vuosia sitten hänen pikkulassaan eli ulkohuusissa ja nappasin kuvan seinällä olevasta levyn kannesta. Uskon, että Uno ja muut Jungfruskäriläiset kuuntelivat myös Bosse Larssonia melkoisen ahkerasti.

Nakymä Uno Hambergin pikkulasta, silloin kun Skarpnäsin tilaa ei ollut vielä myyty Metsähallitukselle.

Bosse Larsson on ruotsalainen muusikko, jota musiikkia rakastavat Jungfruskäreläiset varmasti kuuntelivat.

Hannan mukana 1930-luvulle ja vähän muuallekin

Tänään sain kuunneltua Hannan haastattelun loppuun asti! Olen tyytyväinen sen sisältöön. Aion kuunnella sen vielä kerran huomenna lävitse ja sen jälkeen pääseen viimeiseen haastattelun kimppuun, jossa puhuu Alice Lindqvist, joka on tämän tarinan päähenkilön esikuva. Mutta takaisin Hannan tarinoihin.

Hanna kertoo eri tarinaa kuin Uno. Se onkin luontevaa, sillä heidän maailmansa olivatkin erilaiset: he olivat eri sukupuolta ja he asuivat Jungfruskärin eri saarissa (Uno Strolandetissa ja Hanna Hamnössä). Mutta paljon löytyy yhteisiäkin tekijöitä, pienessä yhteisössä kun asuttiin... Asia on pitkälti sama kuin katsoisi kolikon eri puolia.

Hanna kertoo, kuinka hänet pienenä tyttönä opetettiin uimaan, mutta hänen isänsä ei osannut uida. Hannan äiti taas osasi nipin napin. Yleensäkin saariston vanhempi polvi, siis ihmiset, jotka olivat syntyneet ennen 1900-lukua, eivät osanneet uida. Uimataito tuli yleiseksi vasta Hannan ja Uunon sukupolven syntyessä. Tämä selittää varmasti osaltaan sen, että ihmisiä ja varsinkin lapsia hukkui niin paljon, koska todennäköisesti lähistöllä ei ollut ketään uimataitoista aikuista. Tämä on siis aivan omaa päättelyäni – ei minkään tutkimuksen lopputulos.

Jungruskäriläiset lapset kokoontuivat kesäisin samaan paikkaan uimaan. Siiellä oli iso lankku, joska lapset hyppivät mereen. Ja isommat pojat hyppivät suoraan kallioilta alas. Se oli hurjaa ja Hannan silmät laajenevat samalla kun hän muistelee. näitä tapahtumia.

Hannan lapsuus kuulostaakin idylliseltä: rakennettiin kivitaloja, kirkkoja ja kaikkea. Talvella lapsille rakennettiin hyppyrimäki, joka oli niin korkea, että sen avulla pystyi hyppäämään Hamnöstä Storalandetiin. Lapset lainailivat toistensa suksia.

Niitä kalajuttujako?

Unon tapaan myös Hanna rakasti kalastusta. Hän sai kerran niin ison kalan, että se veti hänet mukanaan mereen. Isojen kalojen maihin vetämiseen käytettiin siihen aikaan nailonnaruja.....hmmm.....kaljuttuja sanon minä, mutta saattaa olla tottakin. Mitä lie veijareita siellä meren pohjassa on ollut vaanimassa.......

Hannan perheellä oli kolme lehmää jotka olivat hänelle hyvin läheisiä. Ne olivat niin rakkaita, että ne tuntuivat melkein ihmisiltä. Myös lampaat viehättivat Hannaa, joka piti kehräämisestä. Sitä tehtiin usein talvella. Perheellä oli myös ankan poikanen, jolle Hanna jutteli paljon.

Hannan juttuja kuunnellessa nousee eteeni kuva onnellisesta lapsuudesta, jossa ei ollut huolen häivää. Kuitenkin hänen kaksi hänen veljistään kuolivat hyvin nuorina. Hanna on hyvin sydämellinen, niin kuin kaikki muutkin vanhemmat Jungfruskäriläiset, joihin sain kunnian tutustua.

Uskonnollista elämää

Hanna on aina uskonut Jumalaan ja hän piti uskonnosta. Hän ei milloinkaan tehnyt mitään kiellettyä, joten pappia ei tarvinnut pelätä.

Jungfruskärissä pidettiin myös kinkerit kerran kuukaudessa. Hanna muistaa istuneensa pienenä tyttönä veljensä vieressä, kun pappi tuli taloon. Pappi kysyi häneltä jotakin, ja luki veljen kirjaa. Sen jälkeen pappi laittoi kätensä hänen päänsä päälle.

Pappi oli Hannan mukaan kiltti, ihmisläheinen ja ystävällinen. Hän auttoi kaikkia. Myöhemmin pastorille tuli selkävaivoja, eikä hän päässyt enää saarelle.

Tässä on pakko mainita, että Unon ja Hannan kokemukset ovat yhtä kaukana toisistaan kuin yö ja päivä. Noh, toisaalta Uno oli villi poika....

Rippikoulun melkein kuuro opettaja

Jungfruskärin rippikoulu pidettiin Bjonsissa. Siis samassa paikassa, jossa on muun muassa Metsähallituksen järjestämien talkooleirien majoitus. Ja muonituspiste. Jos menet leirille, niin löydät tämän paikan Bjonsin torpan sisältä. Se on se pienempi kammari.

Bjonsin torppa, jonka peräkammarissa pidettiin rippikoulua aikoinaan.

Rippikoulun opettaja oli täti-ihminen, jonka kuulo oli alentunut niin paljon, etteivät rippikoululaiset kärsineet ainakaan kuulustelujen läpi menosta. Sen koulun käyminen oli todella helppoa.

Ylhäällä Jungfruskärin ensimmäinen radio, josta saarelaiset kuuntelivat jumalanpalvelusta joka sunnuntai. 

Sen jälkeen kun Jungfrukäriin saatiin ensimmäinen radio, niin kaikki saarelaiset kerääntyivät sunnuntaisin yhteen kuuntelemaan jumalanpalvelusta. Ensimmäinen radio oli Hamnössä, toinen sitten myöhemmin Finnemaneilla Storalandetissa.

Ajasta ja ikuisuudesta

Houtskarin kirkon hautausmaa, jonne on haudattu Jungfruskäreläisiä ja heidän esi-isiään ja -äitejään. Saarelaisten hautoja löytyy myös Kökarista.

Hanna kertoo monisanaisesti myös isänsä kuolemasta. Hänen isänsä kuoli talvella, Ruumiinvalvojaiset pidettiin Jungfruskärissä ja seuraavana päivänä ruumis siirrettiin Kökariin. Hannan tapa kertoa tarinaa saa minut uskomaan että hän on todella sinut itsensä kanssa. Tai siis oli ainakin haastatteluhetkellä. Kertominen on niin luontevaa, että kun kuuntelen haastattelua, tunnen olevani jälleen kerran saman pöydän ääressä. Siksi kai kirjoitan tätä blogia eri aikamuodoissa. Se on kai tyylivirhe, mutta minulle aika on suhteellista ja ikuisuus on tässä hetkessä, silloin kun olen oikeasti läsnä.

Historiallinen hetki Bjonsissa: Anders asensi torpan katolle aurinkopaneelit ja niin siirryttiin sähkö-aikaan. Vuosi oli 2003.

Ajasta tulee mieleen vielä, että koen tämän kirjaprojektin eräänlaiseksi alueeksi, jossa eri ihmisten tarinat ja muu keräämäni materiaali keskustelee keskenään. Mietin sitä, laittaisinko Unon, Hannan ja Alicen keskustelemaan siitä miten kirja tehdään. Mitäs jos kuuntelsin heidän mielipiteitään. Voinhan aina pyytää esimerkiksi Unoa tai Alicea puhumaan minulle. Musiikin, kirjoittamisen tai unien kautta.



Kirkkovene kulki kohti tätä kirkkoa sunnuntaisin  Jungfruskäristä. Rakennus löytyy Houtskarista.

Olin vuosia sitten Jungfruskärissä yksin syksyllä kirjoittamassa. Nukuin Bjonsissa. Näin unta, jossa oli talon pääty ja ovi. Seisoin oven edessä. Kuulin matalan ja pehmeän äänen sanovan minulle: jos joku päästää sinut taloonsa ja antaa sinun asua siellä, niin muista arvostaa sitä. Minun oli pakko piirtää uni heti herättyäni. Mielestäni viesti oli ajankohtainen ja on sitä edelleenkin.

Tässä kuva, jonka piirsin unestani.

Olen päässyt jälleen kerran hyvään vireeseen tämän saaristoprojektin kanssa. Happy!

Vaikeuksien kautta voittoon

Olen viime päivinä kuunnellut erään saarella asuneen vanhemman naisen haastattelua. En laita tähän hänen nimeään, sillä tässä haastattelutilanteessa, joka tehtiin kyseisen naisen kotona Jungfruskärissä, oli mukana hänen lapsenlapsensa, joka heti haastattelun alussa totesi, että isoäiti ei sitten halua puhua mistään henkilökohtaisista asioista. Tämä tuli selväksi. Kutsun haastateltavaa tässä nimellä Hanna. Ettei kenellekään vaan tule paha mieli. Minulle tuli haastattelun alussa voimakas  tunne että Hannaa tai hänen läheisiään olisi ”varoitettu” minusta. Totta tai ei, mutta ainakin tämä umpimielinen epäileminen oli itselleni epämieluisa kokemus. Siis tämä, että minusta olisi ”varoitettu”. Epäilykseni kohdistui välittömästi erääseen henkilöön, kehen olin ottanut yhteyttä ja hän oli erittäin umpimielinen, töykeä ja torjuva, eikä selvästikään tahtonut auttaa. Kyseessä oli minun oman sukupolveni ihminen, ei saaren vanhempaa väestöä. Huh! Onneksi en tarttunut syöttiin, enkä lähtenyt tonkimaan tunkiota. Niillähän on tapana haista, kun niitä sorkkii.

Olinkin laatinut kysymykset hyvin yleisiä asioita koskeviksi. Hanna lämpeni erittäin nopeasti haastattelun edetessä. Ja henkilökohtaisia asioita tuli mukaan juttuihin. Vähän vaikeaahan se on antaa henkilöhaastattelua omasta elämästä, jos ei kerro mitään omasta itsestään. Lapsenlapsen sanoma toteamus oli absurdi. Ja hänkin lähti mukaan haastatteluun parhaalla mahdollisella tavalla ja unohi sen, mistä ei saanut puhua. Kuulen nauhalta Hannan eloisan tavan kertoa ja innokkaan lapsenlapsen aina esittävän selventäviä lisäkysymyksiä eri asioista ja tapahtumista.

 

Sain tämän kortin ystävältäni Helenalta 3 vuotta sitten. Tämä on ainoa oikea kuva tähän tekstiin!

Kun aloitin Hannan haastattelun kuuntelemisen, olin tyrmistynyt kuinka vähän ymmärsin hänen ruotsin kieltään. Jouduin kelaamaan nauhaa jatkuvasti. Meinasin jo ottaa yhteyttä viimeiseen kihlattuuni, joka erehtyi soittamaan minulle myöhään toissailtana. Hän on ruotsinkielinen. Mutta onneksi en soittanut enkä antanut periksi. Haastattelu on tehty aikana, jolloin digisanelimet eivät vielä olleet tarpeeksi edullisia minun kukkarolleni. Olen kestoköyhää sorttia...eli käytin tianteessa pientä lehdistönauhuria.

Päätin sitten kirjoittaa haastattelusta sen mitä ymmärsin eli käänsin tarinat automaattisesti suoraan suomenkielelle. Ja sen mitä en ymmärtänyt, kirjoitin ruotsiksi. Jossakin vaiheessa huomasin ymmärtäväni enemmän. Lopulta päätin tänään kuunnella tällä tavalla koko nauhan läpi, ja sitten kelata sen kokonaan alkuun ja veivaan sitä sitten niin kauan kunnes saan kaiken tarpeellisen kirjoitettua. Tahdon sitä paitsi oppia ruotsinkielen. Huomenna illalla pääsen onneksi taas kerran journalistiliiton Svenska Klubbeniin. Kyllä se siitä.....juu......

Menin mukaan Hannan juttuihin. Hanna kertoo nauhalla eläväisesti omien vanhempiensa elämästä.  Hän muistaa hämmästyttävän hyvin millaista elämä oli kun hän itse oili aivan pieni. Hanna muistaa asioita myös isovanhemmistaan. Olen iloinen, että ymmärrän sentään jotain. Hanna kertoo syntyneensä talvella, ja sen kuinka kätilöä lähdettiin hakemaan potkukelkalla Houtskarista. Kätilö ei ehtinyt synnytykseen mukaan.

Voin vain kuvitella millaista on ollut synnyttää Jungfruskärissä keskellä talvea ilman mitään kipulääkitystä. En olisi itse todennäköisesti selviytynyt moisesta urakasta. Itselläni on kaksi lasta, enkä todellakaan ole mikään luomusynnyttäjä. Olisin kuollut viimeistään toiseen synnytykseen. Minun täytyy ehdottomasti laittaa romaaniin ainakin yksi synnytystarina. Se on aina naisen henkilökohtainen voitto, kun hän itse selviää siitä!

Olen tässä kuvassa uimassa Jungfruskärin vesillä keväällä 2013. Takanani vasemmalla näkyy saari, jossa tein tämän Hannan haastattelun. Sen kirjoittaminen suomeksi on eräs minun henkilökohtaisista voitostani.