Vaikeuksien kautta voittoon

Olen viime päivinä kuunnellut erään saarella asuneen vanhemman naisen haastattelua. En laita tähän hänen nimeään, sillä tässä haastattelutilanteessa, joka tehtiin kyseisen naisen kotona Jungfruskärissä, oli mukana hänen lapsenlapsensa, joka heti haastattelun alussa totesi, että isoäiti ei sitten halua puhua mistään henkilökohtaisista asioista. Tämä tuli selväksi. Kutsun haastateltavaa tässä nimellä Hanna. Ettei kenellekään vaan tule paha mieli. Minulle tuli haastattelun alussa voimakas  tunne että Hannaa tai hänen läheisiään olisi ”varoitettu” minusta. Totta tai ei, mutta ainakin tämä umpimielinen epäileminen oli itselleni epämieluisa kokemus. Siis tämä, että minusta olisi ”varoitettu”. Epäilykseni kohdistui välittömästi erääseen henkilöön, kehen olin ottanut yhteyttä ja hän oli erittäin umpimielinen, töykeä ja torjuva, eikä selvästikään tahtonut auttaa. Kyseessä oli minun oman sukupolveni ihminen, ei saaren vanhempaa väestöä. Huh! Onneksi en tarttunut syöttiin, enkä lähtenyt tonkimaan tunkiota. Niillähän on tapana haista, kun niitä sorkkii.

Olinkin laatinut kysymykset hyvin yleisiä asioita koskeviksi. Hanna lämpeni erittäin nopeasti haastattelun edetessä. Ja henkilökohtaisia asioita tuli mukaan juttuihin. Vähän vaikeaahan se on antaa henkilöhaastattelua omasta elämästä, jos ei kerro mitään omasta itsestään. Lapsenlapsen sanoma toteamus oli absurdi. Ja hänkin lähti mukaan haastatteluun parhaalla mahdollisella tavalla ja unohi sen, mistä ei saanut puhua. Kuulen nauhalta Hannan eloisan tavan kertoa ja innokkaan lapsenlapsen aina esittävän selventäviä lisäkysymyksiä eri asioista ja tapahtumista.

 

Sain tämän kortin ystävältäni Helenalta 3 vuotta sitten. Tämä on ainoa oikea kuva tähän tekstiin!

Kun aloitin Hannan haastattelun kuuntelemisen, olin tyrmistynyt kuinka vähän ymmärsin hänen ruotsin kieltään. Jouduin kelaamaan nauhaa jatkuvasti. Meinasin jo ottaa yhteyttä viimeiseen kihlattuuni, joka erehtyi soittamaan minulle myöhään toissailtana. Hän on ruotsinkielinen. Mutta onneksi en soittanut enkä antanut periksi. Haastattelu on tehty aikana, jolloin digisanelimet eivät vielä olleet tarpeeksi edullisia minun kukkarolleni. Olen kestoköyhää sorttia...eli käytin tianteessa pientä lehdistönauhuria.

Päätin sitten kirjoittaa haastattelusta sen mitä ymmärsin eli käänsin tarinat automaattisesti suoraan suomenkielelle. Ja sen mitä en ymmärtänyt, kirjoitin ruotsiksi. Jossakin vaiheessa huomasin ymmärtäväni enemmän. Lopulta päätin tänään kuunnella tällä tavalla koko nauhan läpi, ja sitten kelata sen kokonaan alkuun ja veivaan sitä sitten niin kauan kunnes saan kaiken tarpeellisen kirjoitettua. Tahdon sitä paitsi oppia ruotsinkielen. Huomenna illalla pääsen onneksi taas kerran journalistiliiton Svenska Klubbeniin. Kyllä se siitä.....juu......

Menin mukaan Hannan juttuihin. Hanna kertoo nauhalla eläväisesti omien vanhempiensa elämästä.  Hän muistaa hämmästyttävän hyvin millaista elämä oli kun hän itse oili aivan pieni. Hanna muistaa asioita myös isovanhemmistaan. Olen iloinen, että ymmärrän sentään jotain. Hanna kertoo syntyneensä talvella, ja sen kuinka kätilöä lähdettiin hakemaan potkukelkalla Houtskarista. Kätilö ei ehtinyt synnytykseen mukaan.

Voin vain kuvitella millaista on ollut synnyttää Jungfruskärissä keskellä talvea ilman mitään kipulääkitystä. En olisi itse todennäköisesti selviytynyt moisesta urakasta. Itselläni on kaksi lasta, enkä todellakaan ole mikään luomusynnyttäjä. Olisin kuollut viimeistään toiseen synnytykseen. Minun täytyy ehdottomasti laittaa romaaniin ainakin yksi synnytystarina. Se on aina naisen henkilökohtainen voitto, kun hän itse selviää siitä!

Olen tässä kuvassa uimassa Jungfruskärin vesillä keväällä 2013. Takanani vasemmalla näkyy saari, jossa tein tämän Hannan haastattelun. Sen kirjoittaminen suomeksi on eräs minun henkilökohtaisista voitostani.