Hannan mukana 1930-luvulle ja vähän muuallekin

Tänään sain kuunneltua Hannan haastattelun loppuun asti! Olen tyytyväinen sen sisältöön. Aion kuunnella sen vielä kerran huomenna lävitse ja sen jälkeen pääseen viimeiseen haastattelun kimppuun, jossa puhuu Alice Lindqvist, joka on tämän tarinan päähenkilön esikuva. Mutta takaisin Hannan tarinoihin.

Hanna kertoo eri tarinaa kuin Uno. Se onkin luontevaa, sillä heidän maailmansa olivatkin erilaiset: he olivat eri sukupuolta ja he asuivat Jungfruskärin eri saarissa (Uno Strolandetissa ja Hanna Hamnössä). Mutta paljon löytyy yhteisiäkin tekijöitä, pienessä yhteisössä kun asuttiin... Asia on pitkälti sama kuin katsoisi kolikon eri puolia.

Hanna kertoo, kuinka hänet pienenä tyttönä opetettiin uimaan, mutta hänen isänsä ei osannut uida. Hannan äiti taas osasi nipin napin. Yleensäkin saariston vanhempi polvi, siis ihmiset, jotka olivat syntyneet ennen 1900-lukua, eivät osanneet uida. Uimataito tuli yleiseksi vasta Hannan ja Uunon sukupolven syntyessä. Tämä selittää varmasti osaltaan sen, että ihmisiä ja varsinkin lapsia hukkui niin paljon, koska todennäköisesti lähistöllä ei ollut ketään uimataitoista aikuista. Tämä on siis aivan omaa päättelyäni – ei minkään tutkimuksen lopputulos.

Jungruskäriläiset lapset kokoontuivat kesäisin samaan paikkaan uimaan. Siiellä oli iso lankku, joska lapset hyppivät mereen. Ja isommat pojat hyppivät suoraan kallioilta alas. Se oli hurjaa ja Hannan silmät laajenevat samalla kun hän muistelee. näitä tapahtumia.

Hannan lapsuus kuulostaakin idylliseltä: rakennettiin kivitaloja, kirkkoja ja kaikkea. Talvella lapsille rakennettiin hyppyrimäki, joka oli niin korkea, että sen avulla pystyi hyppäämään Hamnöstä Storalandetiin. Lapset lainailivat toistensa suksia.

Niitä kalajuttujako?

Unon tapaan myös Hanna rakasti kalastusta. Hän sai kerran niin ison kalan, että se veti hänet mukanaan mereen. Isojen kalojen maihin vetämiseen käytettiin siihen aikaan nailonnaruja.....hmmm.....kaljuttuja sanon minä, mutta saattaa olla tottakin. Mitä lie veijareita siellä meren pohjassa on ollut vaanimassa.......

Hannan perheellä oli kolme lehmää jotka olivat hänelle hyvin läheisiä. Ne olivat niin rakkaita, että ne tuntuivat melkein ihmisiltä. Myös lampaat viehättivat Hannaa, joka piti kehräämisestä. Sitä tehtiin usein talvella. Perheellä oli myös ankan poikanen, jolle Hanna jutteli paljon.

Hannan juttuja kuunnellessa nousee eteeni kuva onnellisesta lapsuudesta, jossa ei ollut huolen häivää. Kuitenkin hänen kaksi hänen veljistään kuolivat hyvin nuorina. Hanna on hyvin sydämellinen, niin kuin kaikki muutkin vanhemmat Jungfruskäriläiset, joihin sain kunnian tutustua.

Uskonnollista elämää

Hanna on aina uskonut Jumalaan ja hän piti uskonnosta. Hän ei milloinkaan tehnyt mitään kiellettyä, joten pappia ei tarvinnut pelätä.

Jungfruskärissä pidettiin myös kinkerit kerran kuukaudessa. Hanna muistaa istuneensa pienenä tyttönä veljensä vieressä, kun pappi tuli taloon. Pappi kysyi häneltä jotakin, ja luki veljen kirjaa. Sen jälkeen pappi laittoi kätensä hänen päänsä päälle.

Pappi oli Hannan mukaan kiltti, ihmisläheinen ja ystävällinen. Hän auttoi kaikkia. Myöhemmin pastorille tuli selkävaivoja, eikä hän päässyt enää saarelle.

Tässä on pakko mainita, että Unon ja Hannan kokemukset ovat yhtä kaukana toisistaan kuin yö ja päivä. Noh, toisaalta Uno oli villi poika....

Rippikoulun melkein kuuro opettaja

Jungfruskärin rippikoulu pidettiin Bjonsissa. Siis samassa paikassa, jossa on muun muassa Metsähallituksen järjestämien talkooleirien majoitus. Ja muonituspiste. Jos menet leirille, niin löydät tämän paikan Bjonsin torpan sisältä. Se on se pienempi kammari.

Bjonsin torppa, jonka peräkammarissa pidettiin rippikoulua aikoinaan.

Rippikoulun opettaja oli täti-ihminen, jonka kuulo oli alentunut niin paljon, etteivät rippikoululaiset kärsineet ainakaan kuulustelujen läpi menosta. Sen koulun käyminen oli todella helppoa.

Ylhäällä Jungfruskärin ensimmäinen radio, josta saarelaiset kuuntelivat jumalanpalvelusta joka sunnuntai. 

Sen jälkeen kun Jungfrukäriin saatiin ensimmäinen radio, niin kaikki saarelaiset kerääntyivät sunnuntaisin yhteen kuuntelemaan jumalanpalvelusta. Ensimmäinen radio oli Hamnössä, toinen sitten myöhemmin Finnemaneilla Storalandetissa.

Ajasta ja ikuisuudesta

Houtskarin kirkon hautausmaa, jonne on haudattu Jungfruskäreläisiä ja heidän esi-isiään ja -äitejään. Saarelaisten hautoja löytyy myös Kökarista.

Hanna kertoo monisanaisesti myös isänsä kuolemasta. Hänen isänsä kuoli talvella, Ruumiinvalvojaiset pidettiin Jungfruskärissä ja seuraavana päivänä ruumis siirrettiin Kökariin. Hannan tapa kertoa tarinaa saa minut uskomaan että hän on todella sinut itsensä kanssa. Tai siis oli ainakin haastatteluhetkellä. Kertominen on niin luontevaa, että kun kuuntelen haastattelua, tunnen olevani jälleen kerran saman pöydän ääressä. Siksi kai kirjoitan tätä blogia eri aikamuodoissa. Se on kai tyylivirhe, mutta minulle aika on suhteellista ja ikuisuus on tässä hetkessä, silloin kun olen oikeasti läsnä.

Historiallinen hetki Bjonsissa: Anders asensi torpan katolle aurinkopaneelit ja niin siirryttiin sähkö-aikaan. Vuosi oli 2003.

Ajasta tulee mieleen vielä, että koen tämän kirjaprojektin eräänlaiseksi alueeksi, jossa eri ihmisten tarinat ja muu keräämäni materiaali keskustelee keskenään. Mietin sitä, laittaisinko Unon, Hannan ja Alicen keskustelemaan siitä miten kirja tehdään. Mitäs jos kuuntelsin heidän mielipiteitään. Voinhan aina pyytää esimerkiksi Unoa tai Alicea puhumaan minulle. Musiikin, kirjoittamisen tai unien kautta.



Kirkkovene kulki kohti tätä kirkkoa sunnuntaisin  Jungfruskäristä. Rakennus löytyy Houtskarista.

Olin vuosia sitten Jungfruskärissä yksin syksyllä kirjoittamassa. Nukuin Bjonsissa. Näin unta, jossa oli talon pääty ja ovi. Seisoin oven edessä. Kuulin matalan ja pehmeän äänen sanovan minulle: jos joku päästää sinut taloonsa ja antaa sinun asua siellä, niin muista arvostaa sitä. Minun oli pakko piirtää uni heti herättyäni. Mielestäni viesti oli ajankohtainen ja on sitä edelleenkin.

Tässä kuva, jonka piirsin unestani.

Olen päässyt jälleen kerran hyvään vireeseen tämän saaristoprojektin kanssa. Happy!