Haikeutta ilmassa

Kevään ihana valo Jungfruskärissä!

Pitkäaikainen ystäväni Leif Lindgren kävi tervehtimässä minua täällä Espoossa nyt viikonloppuna. Hän on ollut minulle yksi keskeisistä henkilöistä suhteessani Jungfruskäriin. Tutustuin Leifiin vuonna 2003, kun olin toisella talkooleirilläni saarella. Hän avasi minulle ovia, niin että pääsin helposti yhteyteen saaren vanhemman väestön kanssa. Hän myös kuljetti minua toisinaan saarelle ja sieltä pois. Pääosin kuljetukset  järjestettiin kuitenkin Metsähallituksen toimesta ja luvan saarella oloon hain aina kansallispuiston johtajalta. Kun olin saarella talkooleirien ulkopuolisilla ajoilla, tein siellä kirjoitus- tai haastattelutyötä.

Ikuinen ylioppilas suojelubiologi Leif Lindgren  vappuna 2006.

Jotenkin minulla on hieman haikea olo, kun ajattelen erään aikakauden olevan loppu: Leif jäi eläkkeelle vuosi sitten. Hän teki elämäntyönsä Jungfruskärissä. Myös muita talkooleirien ihmisiä on poistunut kuvioista. Olen tietenkin iloinen siitä, että ystävyytemme jatkuu leirien jälkeen. Mutta se muuttuu...

Haikein leirini Jungfruskärissä oli varmasti vappuna 2006. Ritva kuoli 50 -vuotiaana aivoverenvuotoon. Hän oli vielä edellisenä kesänä ollut leirillä mukana ja arvostin häntä todella paljon. Ei olisi tullut mieleenkään että hän voisi kuolla. Muutaman kuukauden päästä tuosta kesästä on kulunut jo kahdeksan vuotta.  Koskaan ei voi tietää kuka siirtyy seuraavaksi henkimaailmaan. Ja elämä on todella lyhyt. 

Jyri kahvitauolla  Jungfruskärin kevätleirillä 2006.
Hän kuoli myös 50-vuotiaana pari vuotta Ritvan jälkeen.

Ritva Jungfruskärissä haravan varressa kesällä 2005.

 

Kahvitauko vappuleirillä 2006.

Kun lehtikasat poltetaan kevätleireillä, niin varsinkin pimeän aikaan savu ottaa sellaisia muotoja, joka saa mielikuvituksen laukkaamaan villisti.

Tässä kuvassa leirien monivuotinen kokki Helinä.
Osallistuimme hautajaisiin Leifin kanssa viime vuonna.
Helinä kuoli niin kuin eli: saappaat jalassa.

Kun lounastimme täällä minun luonani Leifin kanssa, elättelin vielä turhia toiveita, että ehkäpä joku Finnemanin vanhemmasta polvesta olisi vielä järjissään ja saisin vielä kerran haastatella jotain saaren iäkästä ihmistä. Tämä toive heräsi kuunnellessani Unon haastattelua – hän kun mainitsi Finnemanin papan niin monta kertaa. Mutta toive oli turha. Leifin mukaan ei ole jäljellä enää ketään, joka voisi kertoa menneestä. Annan ahneudelle periksi ja olen tyytyväinen siihen mitä minulla on: minulla on kuitenkin paljon!

 Asioita voi katsoa myös toiselta puolelta: suurin osa saarella kohtaamistani ihmisistä on vielä elossa. Mielenkiintoista kuinka nyt ajattelen Uno Hambergin ”jääräpäisyyttä” ja totisuutta sen suhteen että on syytä puhua asioista oikeilla nimillä. Hän oli oikeassa.

Ansaittu lepotauko rankan haravoinnin lomassa. Kuvassa minä itse.

 

Kaikki loppuu aikanaan: järjestimme Leifille läksiäiset talkooleirien osalta muiden leiriläisten kanssa heinäkuussa 2012.