Tack Åland!

Yhdentoista maissa, heti aamiaisen jälkeen painelin ulos kohti näköalapaikkaa. Reitti kulki koulujen ohitse. En vaivaantunut kuvaamaan, sillä rakennukset näyttivät ulkoapäin aivan samanlaisilta kuin Suomessa. Näköalapaikan välittömässä läheisyydessä on ulkoilureitti. Voisin joskus tulevaisuudessa hyödyntää sitä. Asumukseni sijaitsee aivan Maarianhaminan keskustassa, joka on ideaalista, koska en omista autoa enkä täällä eden polkupyörää (vielä).

Maisema Maarianhaminan näköalapaikan kallioilta.

Tämän reissun aikana on jäänyt tähtitaivaan ihmettelyt ja salamoiden ihalut väliin. Ei ole ollut aikaa, eikä tietoa hyvistä katselupaikoista eikä suhteita kuljetuksien suhteen. Toivottavasti asia muuttuu tulevaisuudessa. Nyt on mennyt kaikki energia taiteiden harjoittamiseen muistisairaiden ihmisten parissa. Myös arjen pyörittäminen uusissa olosuhteissa on vienyt aikaa. Kun kaikki on ollut uutta, niin pää on ollut hieman pyörällä.

Tuolta ylhäältä on varmasti komeat näkymät ukonilmalla. Tahdon myös sinne!

Tuntuu ihmeellisestä kun joka puolella on merta. Kaupungin läpi voi melkein nähdä rannasta rantaan.

Pyörähdin eilen tässä vanhassa elokuvateatterissa. Onneksi se on vielä entisessä asussaan.
Ja toivottavasti sitä ei ikinä saneerata pilalle. Tuli mieleen Kino Tapiola.
Täytyy mennä jossakin vaiheessa testaamaan tämäkin . Eilen eräs mies tuli popkornitörpön ja
limujen kanssa kysymään leffateatterin ovella, että tahdonko leffaan.
En mennyt, koska leffan juliste viesti väkivaltaa. Mutta kiva kun kysyi.

Pistäydyin vielä ennen hoivakotiin menoa keskustan kautta ostamassa pakolliset postikortit, jotka ovat tietenkin vielä kirjoittamatta. Siellä oli hurjan paljon ihmisiä liikkeellä. Ja monia liikkeitä, jotka vaikuttivat tutuilta ja olinhan minä niiissä käynyt. Niiden monien Prästön reisuujen aikana kävimme aina Maarianhaminassakin.

Alicen nimikkoliike.

Tämän viikon viimeinen päivä ja kamojen pakkaus on ollut haikeaa, mutta samaan aikaan olen iloinen että pääsen lepäämään ja sulattelemaan kaikkea kokemaani. Työ muistisairaiden kanssa on myös väsyttävää - niin ihanaa kuin se onkin. 

Tänään Maila luki kirjoittamani kirjan ensimmäisen luvun luonnosta asukkaille. He kuuntelivat ihmeen tarkasti. Aina välillä keskeytimme tarinan ja kysyimme esim. mitkä linnut laulavat, mitä eläimiä saarella on jne. Ihmiset osallistuvat ja homma oli oikein mielekästä. Ja ihanaa että he kuuntelivat! Teimme myös pienen draaman koivun taimen istuttamisesta. Sain siitä paljon tietoa kirjaani varten. Sellaista tietoa millä tavalla istuttaja liikkuu, millä tavalla hän kaivaa maahan kuopan ja kuinka pehmeästi ja rakkaudella hän taputtaa mullan hennon varren juurelle. Olen niin onnellinen!

Tänään oli myös papin vierailu. Ja millaisen papin.Tämä kertoi raamatun kohtaa niin elävästi ja teatraalisesti, että itsekin oikein innostuin. Pidän meidän ortodoksisen kirkon pappeja aika kovassa kurssissa luonteen ja persoonallisuuden takia. He eivät ole mitään toisetensa kopioita. Mutta tämä luterilainen naispappi on todella rock! En ole milloinkaan tavannut sellaista pappia. Maltan tuskin odottaa, että pääsenenen  täällä kirkkoon kuuntelemaan häntä. Wau! Intoni on kuin Lena Lundbergin kirjan Jää, seurakuntalaisten, kun he kiiruhtavat kuulemaan uutta pappia. Heh. Tapaan jatkuvasti uusia mielenkiintoisia ihmisiä!

Veisasimme muutaman vanhan luterilaisen virrenkin.
Onneksi täälllä käytetään vanhoja sävelmiä ja osaan jotenkuten
 laulaa nuoteista. Pappi kiidättikin minulle tämän kirjan missä on nuotit
heti kun kuuli että olen ortodoksi ja kuorolaulaja.

Kaksi tärkeää teosta

Teimme eilen hoivakodissa runon, johon odallistuivat kaikki paikalla olleet asukkaat ja hoitajat. Siitä tuli oikein hieno. Homma toimii niin että jokainen sanoo vuoronperään yhden lauseen. Sitä ei saa korjata eikä muuttaa väkisin. Ainoastaan sanojan luvalla. Yleensä ei ole tarvetta korjata mitään. Lause tai sana  on hyvä juuri sellaisena kuin se on. En ole koskaan epäonnistunut tässä tehtävässä. Keksin sen vuosia sitten, kun olin kehitysvammaisten leirillä taideohjaajana. Joskus olen säveltänyt näitä runoja. Mikäli ryhmässä on henkilö, joka ei osaa puhua, niin hänelle voi antaa erivärisiä kartongin palasia, kuvia ym. joista rakentamalla hän saa muodostettua lauseen tai vähintään sanan.

Aion säveltää tämän runon  kotona, jotta voimme laulaa sen ensi kuussa yhdessä.

Ja viimeiseksi vielä se kaikkein rakkain kuva: ensimmäinen kuvasävellys Alicen lapsuudenkuvasta.

Sydämeni sulaa kun katson tätä teosta.

Tapasin tänään illalla tuon henkilön, jota etsin eilen. Hän lupasi auttaa minua, että pääsen  Getassa asuvan kalastajan luokse ensi kuussa. Ihmeellisesti tämä nälkätaiteilijan ura on kantanut ja olen tavannut juuri oikeita ihmisiä oikeaan aikaan. Meinaan vaan että täysin jonkun korkeamman voiman ansiosta tässä mennään eteenpäin. Eikä muuta tarvitsekaan. Life is.