Stockholm! Stockholm! part 2

.....jatkoa edellisestä päivityksestä.....kävelin siis Södermalmilta kohti vanhaa kaupunkia. Ilma oli harmaa ja kolea. Löysin pari kaunista näkymää:

Näkymä Slussenin sillalta vanhaan kaupunkiin.

Kiskot vievät.....

Katsellessani kiskoja muistin ne lukemattomat Inter rail -reissut Euroopassa teini-ikäisenä. Onneksi tuli tehtyä aikanaan, nykyään en enää jaksaisi. Jotakin reissumieltä ne kuitenkin nostattavat sisälläni. Huomasin vieressäni toisen ihmisen, joka oli innostunut kuvamaan samoja näkymiä kuin minä. Emme vaihtaneet sanaakaan, mutta aina välillä vilkuilimme toisiamme hyväntahtoisesti.

Olin katsonut jo edellisenä päivänä valmiiksi kirkkokonsertin. Ilokseni huomasin että S:T Görans kyrka sijaitsee Fridhemsplanin lähellä. Yövyimme usein Tukholmaan suuntautuvilla konserttimatkoilla ystävieni kanssa Fridhemsplanissa asuvan Jaanin luona, koska meille ei koskaan pälkähtänyt päähän edes hotelleissa yöpyminen. Olen nähnyt Tukholmassa useita artisteja ja bändejä aikana, jolloin kukaan ei juuri tullut Suomeen. Mieleenpainuvimmat keikat ovat olleet ehdottomasti Queen sekä Neil Young 1980-luvulla. 

Pala nuoruuttani sekä aikuisuuttani.

Pianokonsertin esiintyjä oli Henrik Löwenmark, joka loihti flyygelistä uskomattomia äänimaisemia. Konsertin nimi oli Psalmos Koralvariationer, eli psalmien koraalivariaatioita. Käsiohjelmaa lukiessani ja kappalevalikoimaa miettiessäni odotin jotakin perusluterilaista meininkiä. Yllätys olikin suuri kun pääsin lähes avaruudelliselle matkalle. Kirkossa oli hyvin tilaa ja mieleni olisi tehnyt heittäytyä pitkäkseen penkille, jotta olisin voinut hukkua musiikin ihmemaahan. Eihän se kuitenkaan meidän kultturissamme sovi. Kokemus oli kuitenkin ehdottoman positiivinen. Eikä maksanut mitään!

Taiteilija Henrik Löwenmark piti puheen ennen konserttia.

Viinamuseon syövereissä

Tänne löytää jokainen.

Olen päättänyt käydä jokaisella Tukholman vierailullani museossa, johon en ole vielä tutustunut. Tällä kertaa pohdin jo Ahvenanmaalla salakuljettajia, smugglare på svenska. Odotin museolta vähintään muutamaa kunnon tarinaa. En löytänyt sieltä yhtään.

Alakerrassa oli näyttely Vodkan historiasta ja lähinnä esiteltiin eri mainoksia ja pohdittiin hyvin kevyesti taiteen ja manonnan rajoja. Esimerkiksi oli nostettu Andy Warhol, joka rakasti rahaa ja rakensi tarkkaan oman julkisen imagonsa. Myös muita maailman maineeseen nousseita kultturihahmoja vilisi teosten nimissä. En lämmennyt tälle Vodkan mainonnalle.

Kukas kullanmuru se tässä on pullo suussa?

Viinamuseon alakerrassa on myös Galleria. Nyt siellä on esillä Frank Bowlingin näyttely Traingone. Itse pidin teoksista. Ja kolealla räntäsateella Galleria oli tyhjä. Pystyin heittäytymään. Mutta miksi näin hienolle näyttelylle oli valittu paikaksi tämä viinamuseo? En ymmärrä.

Eräs Bowlingin teos.

Yläkerrasta löytyy varsinaiset pysyvät näyttelyt. Esillä oli erilaisia viinapuolloja sekä laatikoita, mistä pystyi pumppua painamalla saamaan alkoholijuomissa käytetyn kasvin tuoksun. Ruotsalaisia juomalauluja pystyi harjoittelemaan asuntovaunussa. Tilassa oli paljon kosketusnäyttöjä, joista sai tietää esimerkiksi sen, että joka viides lapsi Ruotsissa kärsii jomman kumman tai molempien vanhempiensa liiallisesta alkoholin käytöstä. Kaikki muu materiaali oli mielestäni alkoholin mainontaa. 

Tällaiseen viinapulloon en ole vielä muualla törmännyt.
( Copyright Lumikki Laine)

Museoon saapui isompi seurue noin 30-40 vuotiaita miehiä, joukossa yksi nainen. Heillä oli mukana opas, joka työnsi viinakärryjä. Kyseesssä oli selvästi jonkun työpaikan virkistäytymistilaisuus. He ainakin ostivat museon idean, että ilo ilman viinaa on teeskentelyä. Itse olen aikoinani erikoistunut journalistina  päihde- ja väkivaltajuttuihin, enkä ymmärrä koko museon tarkoitusta. Museo on yksinkertaisesti kovaa bisnestä ja mainontaa.

Krapulahuone.

Yläkerrasta löytyy pari kokemuksellista huonetta. Ensin tuli vastaan darra -huone. Sitä markkinoitiin niin, että siellä sisällä kokee millaista on olla krapulassa. Menin sisään. Huone on pieni eteiseksi lavastettu tila, jossa on sininen valo. Taustalla soi äänimaisema, jossa on myös puhetta. Minulle ei tullut yhtään krapulainen olo. Miksi darra-huoneeseen ei ole laitettu oksennuksen tuoksua: joku voisi pumpulla aina välillä tuprauttaa. Ja kunnon vedenlorinaa, ulosteen hajua jne. Kokemus oli pliisu.

Toinen kokemushuone lupaa että sisään menijä saa kokea koko juomisen kaaren ensimmäisestä huikasta krapulaan. Isossa tilassa on makuupaikkoja, joiden yläpuolella on isoja televisioruutuja. Näissä ruuduissa pyörii filmi juomisesta. Minuun filmi ei vaikuttanut millään tavalla. Se on lähinnä pitkästyttävä. En ymmärrä miksi nykyajan tekniikkaa ei ole hyödynnetty tässäkään. Ehkä tarkoitus onkin antaa museovieraalle sellainen muisto, että vähän se krapula tuntuu, mutta juominen kannattaa aina.

Scala teatterissa 

Tämän illan lupaus muodostui lipusta sekä julisteesta.

Kiiruhdin viinamuseosta tapaamaan Anitaa, jonka olen tuntenut jo teini-ikäisestä asti. Menimme viehättävään kahvilaan vaihtamaan kuulumisia. Olin ostanut itselleni jo lipun  Barbara Hendricksin konserttiin Scala -teatteriin. En ole aikaisemmin kuullut tai nähnyt hänen esiintyvän. Heti sisääntuloaulan luona olevassa baarissa koin historian siipien havinaa. Kun katselin ympärilleni, niin huomasin ihmisten keski-iän olevan aika korkea. Muutama lapsi ja nuorikin oli paikalla. Myös narikka henki menneiden ajan huokauksia: hatuille oli omat paperiset narikkalappunsa. Olin joutunut keskelle niin kaukaista aikaa, milloin en ollut vielä syntynytkään.

Huomioni kiinnittyi upeisiin kristallikruunuihin. 

Teatteri oli sisältä samanlainen kuin monet Lontoon Westendin vanhat teatterit. Kun menin paikalleni, niin kaikki joutuivat tietenkin nousemaan seisomaan. Istuuduttuani huomasin jalkojen mahtuvan juuri ja juuri penkkirivien väliin. Vieressäni istui erittäin pitkä mies ja hän joutui vääntäytymään fakiirin tavoin ihmeellisiin asentoihin, niin että pystyi yleensä olemaan katsomossa. Keskustelin hänen kanssaan teatterista ja musiikista. Nautin siitä, että pystyn hoitamaan keskustelut ruotsinkielellä. Sali oli muuten kyllä lumoava. Vieruskaverini tiesi kertoa, että teatterissa oli aikoinaan esitetty myös kabareeta. Näin sieluni silmillä Marjatta-tädin lavalla eturivissä nuorena tyttönä heittämässä jalkaa korkealle muiden mukana. 

Kovin pitkäsääristen ei kannata ostaa lippua permannolta tässä teatterissa. 

Lava hohti sinisenä ja odotimme Barbaraa. Illan avasi Barbaran Bluesbändi. Miehet soittivat loistavasti. Yleisö eläytyi musiikkiin taputtamalla, huudahduksin ja riemulla ei ollut rajoja sitten kun illan tähti itse saapui lavalle. Barbara on noin 50-vuotias nainen, joka on syntynyt Afrikassa. Hän on toiminut muun muassa oopperalaulajana bluesin laulamisen lisäksi. Tässä konseretissa hän yhdisti oopperan ja bluesin. Laulutekniikkansa ja ahkeran jatkuvan harjoittelun ansiosta hänen äänialansa on aivan valtava. Nyt kun tekniikka ja eläytyminen olivat kohdallaan, niin konsertista muodostui valtava energian lähde. Tässä konsertissa ei tehnyt mieli mennä pitkäkseen. Tämä oli musiikillista ilotulitusta bluesin tahtiin. Kappaleet toimivat surullisten sanojen ja kaihoisan musiikin avulla ihmisoikeuksien julistajina.  

Blues stage.

Ilta oli oikein onnistunut. Konsertin nosteen  jälkeen oli palattava takaisin maan pinnalle. Ulkona satoi. Melkein kaikki lumet olivat onneksi jo sulaneet kaduilta. Kävellessäni tunnelbaanaan huomasin matkalla kodittomien leirin aivan Tukholman keskustassa. Siinä näkyy tämän ajan blues. Tunnen riittämättömyyttä aina kun näen kodittomien ihmisten kääriytyvän kosteisiin kylmiin kankaisiin ja yrittävän nukkua kadulla horteista untaan. 

Sateinen kaupunki on kaunis.
(Copyright: Lumikki Laine)