Viimeisen päivän tunnelmia Maarianhaminassa

Tänne Maarianhaminaan on viikon aikana tullut oikea talvi: lunta, jäätä ja pakkasta vaikka muille jakaa. Työviikko vierähti ohitse yllättävän nopeasti, vaikka tuntuu kuin olisin ehtinyt näkemään ja kokemaan kaikkea monen viikon edestä. Olen pyöräillyt ahkerasti joka ikinen päivä. Olen oppinut tekemään sirkustemppuja: kun pyörä kaatuu niin minä vaan hyppään vauhdissa pois ja juoksen eteenpäin kunnes vauhti loppuu jaloista. Tänään kuitenkin renkaat alkoivat luisua vaarallisesti kun siirryin jalkakäytävältä tielle. Pyöräilyintoni katosi taivaan tuuliin ja jouduin illalla turvautumaan auton kyytiin.

Maarianhaminan keskusta tänään keskipäivällä.
(Copyright: Lumikki Laine)

Ihmettelen jatkuvasti valon olemusta.
(Copyright: Lumikki Laine)

Tämän viikon tuotteita

Olemme tällä viikolla tehneet muistisairaiden ihmisten kanssa kuvasävellyksiä, tarinasävellyksiä, musiikkimaalausta, improvisaatiota pianolla sekä yhden runon, johon teen melodian seuraavaksi kerraksi. Sitten meillä on jo viisi omaa biisiä kasassa. Teemme ne siten, että kaikki pääsevät osallistumaan. Teksti muodostuu saduttamalla. En siis muuta siitä mitään.

Mozartin musiikki ja värit huokuttelivat maalaamaan.
(Copyright: Lumikki Laine)

Musiikkimaalauksessa kuuntelimme Mozartia. Pääsin käsiksi taiteen erääseen ominaisuuteen: se on aina enemmän kuin esimerkiksi maalattu kuva. Kuva houkuttelee katsojassa esille tarinoita. Tällä kertaa maalaaja innostui kertomaan omasta paratiisistaan. Saaristosta, jossa hän vietti nuoruuden kesänsä. Se oli lumoavaa kuunneltavaa. Samalla tavalla toimii myös musiikki: kuuntelija jatkaa sitä omilla mielleyhtymillään tai sen herättämillä muistoilla. Myös tämän ominaisuutensa takia taiteen menetelmät ovat niin hyviä muistisairaiden kanssa työskennellessä. 

Pizzajuhlat

Eilen illalla menin syömään pizzaa aukkaiden kanssa. Yllätys olikin melkoinen kun silmieni eteen avautui näky pitkästä ruokapöydästä pöytäliinoineen, kynttilöineen ja kaikkineen. Ihmisillä oli juomina viiniä, olutta, limua jne. Tunnelma oli hilpeä. Paikalla oli myös asukkaiden läheisiä. Muusikko Kalle Lund oli ottanut haitarin mukaan. Söimme, joimme, lauloimme ja nauroimme. Jotkut jopa pistivät jalalla koreasti musiikin tahtiin. Oli ihanaa nähdä kuinka asukkaat nauttivat. Aika pienillä asioilla voi saada paljon hyvää aikaiseksi.

Kun itsetunto ei riitä

Tänään minä soitin loppukonsertissa erään taitelijan tekemät kuvasävellykset. Ensin kiersin yleisön joukossa näyttämässä valokuvan, joka oli teoksen lähtökohtana. Sitten esitin kyseisen kuvasävellyksen. Taiteilija itse oli yleisön joukossa. Päädyimme Mailan kanssa tähän järjestelyyn siksi, että kuvasäveltäminen osoittautui kyseiselle henkilölle liian raskaaksi. Hän kyllä ymmärsi kaiken ja osasi toimia aivan loistavasti, mutta itsetunto oli sen verran koetuksella, että hän tuli levottomaksi. Hänellä oli jatkuva huoli siitä kelpasiko se, mitä hän teki. On järkyttävää kohdata tällaista. Ehkä kysymys on vain muistisairauden tuottamasta tilasta, mutta en voi kuitenkaan välttyä ajatukselta että jossakin vaiheessa elämäänsä tämä ihminen on joutunut inhoittavan arvostelun kohteeksi. Tämä on ensimmäinen kerta kun kohtaan tällaista (olen tehnyt näitä hommia vuodesta 2007). Aloin pohtia myös sitä, mitä tapahtuu koulukiusatuille lapsille ja nuorille, syntipukeille, sitten kun ikää kertyy lisää. Kantavatko he muiden aiheuttamaa tuskaa elämänsä loppuun asti. Paranevatko haavat koskaan niin että he uskaltavat tuoda itsensä esiin. Ajatukset masentavat minua....

Meren kylmä syli lohduttaa

Kun viikon viimeiset hetket olivat hoivakodissa ohitse, lähdin Lilla Holmeniin. Minulle on jo muodostunut tapa, että käyn pulahtamassa heti osastolla työskentelyn jälkeen. Nyt oikein odotin hyvää oloa. Tiesin sen tulevan heti kun nousen avannosta ylös. Ulkona oli taas ihmeellinen valo.

Mietin ketkä ovat istuneet tällä penkillä onnellisina.
(Copyright: Lumikki Laine)

Lilla Holmenin huvimaja.
(Copyright: Lumikki Laine)

Ahdistus alkoi jo väistyä kun sain uimakamppeet päälleni. Laiturilla minua tuli vastaan komea mies, joka käveli ilman jalkineita minua vastaan. Katsoin hänen jalkojaan ja sitten silmiin. Hän alkoi nauramaan. Vain toinen talviuimari ymmärtää toista. Ulkona oli kylmä. Heitin pyyhkeen naulaan, keskityin hengitykseen ja uin. Kun nousin ylös, niin tunsin adrealiinin virtaavan kehossani. Elämä hymyili.

Blue moment at the beach.
(Copyright: Lumikki Laine)

Kämpille päästyäni minulla olikin jo kiire syömään. Ruokailen usein asukkaiden kanssa. Tänään istuin pöydässä, jonka ääressä istuvien henkilöiden sairaus on kehittynyt jo aika pitkälle. Tarkastelin heitä. Kahdella heistä oli ruokalappu, sillä ruoka ei aina pysynyt haarukassa tai osunut suuhun. Eräs heistä järjesteli ruokaa ja ruokailuvälineitä jatkuvasti uuteen järjestykseen. Tallensin kaiken muistiini. Että osaisin kuvata ja kirjoittaa Alicesta, satukirjani päähenkilöstä, uskottavalla tavalla. Kun olin lähdössä eräs asukas tuli luokseni, otti minua kädestä kiinni, katsoi silmiin ja halasi. Tässä hoivakodissa on tarjolla niin paljon rakkautta. 

Nyt on aika lähteä pakkaamaan tavaroita. Huomenna illalla olenkin jo Tukholmassa miljoonakaupungin sykkeessä.