Pimeääkin pimeämpää

Olen ollut koko päivän töissä Maarianhaminassa, tavannut taas monta mielenkiintoista ihmistä ja kuunnellut viisaista ajatuksia. On aika suunnata kohti kotisaarta. Ulkona on pimeää, märkää ja muiden autoilijoiden valot tuovat harhaista turvaa. Ajan jonon ensimmäisenä. Jostain syytä kukaan ei tahdo ohittaa minua. Valoisaan aikaan ja hyvällä säällä harva auto ei ohita minua. Kaikki ajavat keskimäärin aina 10 km/tunnissa ylinopeutta. Nyt ajoin 90 alueella 80 km/tunnissa. Tahdon että minulla on tuntuma omaan ajooni.

Kun ohitan Godbyn risteyksen, ajan suoraan pimeyteen, sillä takanani ei ole enää ketään. Tiedoksi, että Maarianhaminasta ajaa Godbyn risteykseen noin 15 minuuttia. Näin pimeää ajomatkaa en muista tehneeni milloinkaan. Sade hakkaa auton tuulilasiin vaakasuoraan, sitten se loppuu. On vain pimeää. Ja taas sade alkaa. Mieleeni tulee kysymys: miksi minua ei pelota lainkaan? Ei pimeys, onnettomuudet eikä mikään muukaan. Asiat ovat niin kuin ne ovat. Ja tapahtuvat niin kuin ne tapahtuvat.

Bomarsundin rauniot

Bomarsundin linnoituksen läpi ajaminen autolla on päivälläkin vaikuttava kokemus. Tie kulkee suoraan linnoituksen keskeltä. Nyt pimeässä vaikutelma nousee potenssiin tuhat. Tunnelma on kuin unessa. Raunioiden muodot häivähtävät pimeässä ajovalojen osuessa niihin. Pimeän usvan kietoutuessa raunoihin ohitan ne yksin keskellä öistä matkaani.

Maailman loppu vieressäni

Kun vihdoin pääsen raakkaan kotitieni päähän ja ajan pitkät valot päällä meren keskelle rakennettua tietä eteenpäin, se katoaa pimeyteen siinä kohdassa mihin ajovalojen teho loppuu. Maailmani loppuu siis siihen mihin ajovalot loppuvat. Aika lähelle. Tien päässä ei ole lauttaa. Kuljettaja on varmasti nukkumassa Simskälan mökissä. Nousen autosta. Tien pääty on valaistu yhdellä lampulla, mutta pimeys nielee valoa uskomattoman tehokkaasti. Näen kivien reunalla vain tumman veden laineiden reunat. Kuulen loiskinnan ja mieleeni nousee Estonian onnettomuus. Sekä näille vesille hukkuneiden ihmisten viimeiset hetket.

Näkymä lautalta kotisaareen.
(Copyright: Lumikki Laine)

Vihdoin lautta tulee paikalle, kuljettaja on siis herännyt hälytykseen. Tien lopussa on nappi mistä painamalla voi kutsua lautan paikalle. Pimeyden keskeltä tulevassa lautassa on hohtoa. En laita autossa turvavyötä kiinni, sillä jos lautta kaatuu ja joudun jostain syystä veden varaan, niin en ehkä pääse irti turvavöistä tarpeeksi nopeasti. Kun lautta on kiinni maissa olevassa rakennelmassa ja ramppi laskeutuu, niin laitan autoon valot päälle ja käynnistän sen. Ajan sisään ja eteen. Olen ainoa matkustaja, niin kuin aika usein öiseen aikaan. Kun matka alkaa, niin lautan valot sammuvat. Kaukana näkyy vastarannan valo. Tämä on ehdottomasti pimein matkani. Olen niin onnellinen tästä kokemuksesta. Kohti sellaista pimeyttä jota en ole milloinkaan ennen kokenut ja suoraan sen läpi. Kun lautta vihdoin kolahtaa vastarantaan niin syöksyn tielle, mutta hiljennän vauhtia heti ensimmäisellä sillalla ja ajan madellen kotiin Anni Blomqvistin taloon. Tielle mahdollisesti syöksyvät villieläimet mielessäni. Kotipihalla otan käyttöön kännykän fikkarin. On niin pimeää että ilman sitä en selviäisi. Olen kerran eksynyt Jungfruskärissä Bjonsin torpan pihalle aivan torpan viereen. Muistan Strömmenin yläkerrassa olevan otsalampun - se täytyy ottaa käyttöön.

Pelastan ja tuhoan

Minulla on paljon tavaraa. Joudun tekemään monta kantoreissua. Talon oven eteen ei pysty ajamaan autolla, sillä talo on jyrkässä rinteessä ja ovi on ylempänä olevien kallioiden puolella. Kun lasken ensimmäisen lastin rappusille, huomaan kynnyksellä pienen etanan. Lasken kassit alas ja nostan etanan varovasti pusikkoon. Etanoiden pelastamisesta on tullut uusi harrastukseni.

Nostan katseeni ja huomaan että valtava, ison miehen peukalon kokoinen lihava musta hämähäkki on kutonut rautaverkkonsa talon ulko-oven eteen ja tuijottaa minua suoraan silmiin. Tämä on samaa sukua kuin lautalla asuvat jättikokoiset lihavat hämähäkit. Ne ovat kutoneet verkkojansa joka puolelle. Nukkuvat päivisin ja liikkuvat öisin mussuttamassa verkkoihin ajautuneita hyönteisiä. Olen tarkkaillut näitä jättiläishämähäkkeijä lauttamatkoillani. Ja arvostan heitä suuresti. Olen oppinut pitämään näistä kavereista. Mutta nyt minulla on nälkä, olen väsynyt, tahdon sisälle kuivaaan ja lämpimään. En uskalla hajottaa verkkoa kädelläni. Pienemmät verkot huitaisen tarvittaessa nopeasti hajalle. Mutta tämä hämähäkki on turhan iso, hän saattaa vielä purra jos suuttuu. Olen usein miettinyt kuinka vahvoja Simskälan lautalla olevien verkkojen täytyy olla, että ne kestävät tuulet ja myrskyt. Ehkä tämä verkko ei edes hajoa käden huitaisulla.

Katselen ympärilleni. Portaiden vieressä lojuu pitkävartinen harja. Asia hoituu sillä, vetäisen harjalla verkon hajalle ja pääsen sisälle taloon. Lähden hakemaan lisää kamoja. Syreenipensaasta kuuluu huuto ja kova kahina- sitten joku lintu lentää peloissaan pois.

Missään en ole ollut sellaisessa pimeydessä kuin täällä. Kunnioitan pimeyden syvintä olemusta. Uskon että olen nähnyt siitä vain pinnan. Niin kuin monesta muustakin asiasta tässä elämässä.