Puurojuhla

Menen tänään Helsingin Alzheimer –yhdistyksen puurojuhlaan. Työskentelin yhdistyksessä musiikinohjaajana neljä vuotta sitten ja tuo melkein vuoden kestänyt ajanakso muutti pysyvästi elämäni. Pääsin silloin tutustumaan useiden muistisairaiden ihmisten elämään myös poikkitaiteellisen työskentelyn kautta. Ja heidän maailmansa esittäytyi minulle rikkaana ja humoristisena. Päiväpaikassa vallitsi tuolloin erittäin luova ilmapiiri. Opiskelin samaan aikaan Sibelius Akatemiassa musiikkiterapian aineopintoja. 

Tässä puurojuhlassa istun olohuoneen isoon vihreään laiskanlinnaan, joka on joulukuusen vieressä. Joulukoristeet kilmaltelevatt kuusen oksilla, ikääntyneet ihmiset nauttivat yhdessäolosta ja paikassa leijuu joulun rauha. Alan automaattisesti ajatella Alicea, ja sitä mitä hän ehkä koki talviaikaan Houtskärin hoitokodissa viimeisinä vuosinaan. Näen sieluni silmilläni Alicen hymyn ja kuulen hänen naurunsa. Katson puurojuhlan vieraita: läsnä olevat muistisairaat heidän omaisensa sekä vapaaehtoistyöntekijät nauttivat selvästi tunnelmasta. Jokin heidän välittömyydessään ja läsnäolossaan koskettaa minua. Tunnen oloni laiskanlinnassa erittäin turvalliseksi ja kodikkaaksi. Näinkö tuntevat myös päiväpaikan asiakkaat?  Pelästyn ajatuksiani – viihdynkö liian hyvin? Onko tämä minun paikkani tulevaisuudessa?

Poisähtiessäni tapaan käytävällä naisen: hänellä on autuas ilme kasvoillaan ja hän hymyilee leveästi, niin että hänen kaksi ainoaa  hammasta tulevat selkeästi esiin, kuin oravanpoikasella. Nainen on persoonallinen ja kaunis omalla tavallaan. Rakastan persoonallisuuksia enkä näe mitään hienoa niissä nykyajan arvoissa, jotka ohjaavat ihmisiä muoviseen nukkemaiseen olomuotoon, jossa lopulta kaikki ovat toistensa kopioita. Onneksi kohtaan vielä enimmäkseen aitoja ihmisiä.

Myös Joulupukki on saapunut paikalle ja kaikki saavat lahjan! Minäkin! 
Även julgubben var med på festen

 Grötfesten                                                   

I dag besökte jag grötfesten på Helsingfors Alzheimerförening . Jag jobbade i föreningen som musikledare för fyra år sedan och denna nästan ett år långa period ändrade mitt liv bestående. Jag fick möjlighet att bekanta mig med människor som led av minnesstörningar och kunde i mitt arbete utnyttja vad jag lärt mig i mina studier i musikterpi vid Sibelius Akademin. Som musikledare för de minnesstörda öppnade sig deras rika och humoristiska värld för mig  och där  rådde en skapande atmosfär.

På festen slog jag mig ner invid granen  i  vardagsrummets stora gröna fåtölj . Julprydnaderna glimmade i granen och de gamla människorna njöt av den fridfulla samvaron. Jag började tänka på Alice och undrade vad hon upplevde under sina sista år på vårdhemmet i Houtskär. Jag såg för mitt inre öga  den leende och skrattande Alice framför mig.
Jag såg på gästerna på grötfesten: de minnessjuka och deras anhöriga njöt till synes av stämningen. Något av deras omedelbarhet och närvaro berörde mig. Där jag satt i fåtöljen kände jag mig fullt trygg. Blev jag kanske litet rädd? Var detta min plats i framtiden?

På väg ut träffade jag i korridoren en kvinna: hon log saligt och de två kvarvarande tänderna i munnen syntes när hon log.  Hon var vacker och personlig på sitt sätt. Jag älskar personligheter och ser inget gott i nutida värderingar som gör alla till likadana plastade dockor. Till all lycka möter jag ännu för det mesta äkta människor.