Gretan keikalle Mossalaan

Herätyskello piippasi täysillä kuuden kieppeillä aamulla: koomassa napsautin vedenkeittimen päälle ja ajattelin vielä ummistaa silmäni hetkeksi. En kuitenkaan uskaltanut, sillä juuri tällä metodilla onnistuin myöhästymään viime syksynä Helsingin aamukoneesta. Pyörän pakkaaminen oli mielenkiintoinen prosessi, sillä en ollut tehnyt mitään koepakkausta. Päätin jättää kesävaatteet ja muut hepenet tarpeettomina kämpille - olinhan menossa retkeilemään. Minua odotti 30 kilometrin reipas aamulenkki täyteen lastatun fillarin kanssa. Onneksi osasin nyt ajaa suorinta tietä. Minun täytyi ehtiä samaan laivaan kuin Greta. Saavuttuani Lågnäsin satamaan huomasin laivan olevan lähtövalmis. Olen oppinut vuosien varrella tarkistamaan asioita ja niinpä varmistin tälläkin kertaa, että edessäni oleva alus menee varmasti Galtbyyn. Ei mennyt. Siis toiseen laivaan. Siellähän Gretan auto jo olikin parkissa.

Lågnäsin satama jää taakse.
(Copyright: Lumikki Laine)

Laivan lähdettyä päätin etsiä Gretan käsiini, ja ensimmäiseksi tarkastin kannen - ei löytynyt. Kiersin laivan kahvilaa ja päätin mennä tarkastamaan onko Greta uinumassa autossaan kun kuulin reippaan äänen takaani: Hej Sari! Greta istui pöydän ääressä yksin, hänen sokea ystävättärensä ei jaksnut lähteä reissuun mukaan. Kaivoimme eväät esiin ja päätimme nukkua ainakin osan laivamatkasta. Minuahan odotti Houtskarissa vielä 12 kilometrin pyöräily ja sitten vielä matkat Mossalaan ja takaisin 9 kilometriä suunta.

Kannella tuulee.
(Copyright: Lumikki Laine)

Laivan pelastusrengas.
(Copyright: Lumikki Laine)

Skiftet -aluksen kahvila.
(Copyright: Lumikki Laine)

Gretan ja mun eväät.
(Copyright: Lumikki Laine)

Greta kehui laivan penkkejä hyväksi paikaksi nukkua ja tuo tieto osoittautui oikeaksi. Olin elämässäni tähän päivään saakka kuvitellut että kahviloissa/ravintoloissa ei saa nukkua. Nyt minulla oli mukanani paikallinen "opas" ja heti elämä helpottui ainakin hetkeksi. Matka lyheni huomattavasti kun siitä nukkui yli puolet. 

Bongasin Galtbyn satamasta Ahvenanmaan lipun värit.
(Copyright: Lumikki Laine)

Galtbyn satama herätti välittömästi muistot matkoista Jungfruskärin talkooleireille yli vuosikymmenen ajan. Osallistuin ensimmäisen kerran leirille kolmetoista vuotta sitten. Muistan kuinka kihdin pienet karut puuttomat luodot ja meri lumosivat minut. Silmiini syttyi haaveileva katse, joka asuu niissä vieläkin. En kyllästy mereen milloinkaan.

Tästä lähtee alus kohti Houtskaria.
(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

Uskollinen lainapyöräni.
(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

Lautalla kohtasin lajitovereita.
(Copyright: Lumikki Laine)

Tapasin jo satamassa muita pyöräilijöitä. Ajattelin asettuvani itse yhdeksi yöksi Kittuisin leirintäalueelle telttailemaan, polkevani sieltä sitten edestakaisin Gretan keikalle Mossalaan. Pyöräilijlöiden keskustelun kuuma aihe oli majoitus. Kaikki sisämajoitustilat koko Houtskarissa oli myyty loppuun. Olin itsekin ajatellut siirtyväni sisämajoitukseen jos alkaisi sataa - nyt se ei onnistuisi. Osalla pyöräilijöitä ei ollut edes telttaa mukanaan. Mielenkiintoista.

Kun pääsin maihin, niin suuntasin infokartan luokse. Kittuisin leirintäalue oli aivan vieressä, mutta karttaa katsoessani ymmärsin että minun olisi mahdotonta ajaa matkaa edestakaisin. Sitten puhelimeni piippasi: sain viestin ystävältäni, joka antoi minulle viime vuonna syntymäpäivälahjaksi veneretken. Hän ilmoitti istuvansa Jurmon kahvilassa odottamassa minua!  Olimme sopineet, että hän noutaa minut jostain Brändöstä maanantaina. No, ilmoitin että en pääse sinne vielä.

Kohti Houtskarin keskustaa.
(Copyright: Lumikki Laine)

(Copyright: Lumikki Laine)

Vaijerilossin kyydissä huomasin taivaan tummenevan.
( Copyright: Lumikki Laine)

Vielä tasaista....
(Copyright: Lumikki Laine)

Matka Mossalaan osoittautui rankaksi. Tasaiset tiet muuttuivat mäkisiksi ja ymmärsin että saisin polkea täysillä jos haluaisin ehtiä Gretan keikalle kahdeksaksi leirintäalueen ravintolaan. Sää vaihetli jatkuvasti auringonpaisteesta sateeseen. Jyrkemmät mäet jouduin taluttamaan pyörää. Välillä oli kuitenkin pakko pysähtyä kaivamaan eväsleipiä. Tämä ei ollut enää hauskaa, mutta odotettavaa. Eihän kenellekään voi koko ajan paistaa aurinko - edes minulle.

Seuraava ja tämän päivän viimeinen lossi.
(Copyright Lumikki Laine)

Päädyin keskelle naismotoristien joukkiota.
(Copyright Lumikki Laine)

Leirintäalue ei voi olla enää kaukana.
(Copyright Lumikki Laine)

Vihdoinkin perillä!
(Copyright Lumikki Laine)

Gretan auto ja juuri paikalle pyyhältänyt motoristi.
(Copyright Lumikki Laine)

Painelin lomakeskuksen vastaanottoon ja työntekijä oli sitä mieltä että teltta kannattaisi pystyttää heti, ennen kuin alkaisi satamaan kaatamalla. Kaivoin kuvettani - mielestäni 20 euroa on paljon telttapaikasta. Sen jälkeen suunnistin alueelle, jossa oli muutama teltta pystyssä. Jouduin käyttämään hieman mielikuvitusta että sain asumukseni vedenpitäväksi, sillä telttani ei pidä vettä. Sain säädettyä teltan alustana käyttämästäni suojapeitteestä katon huvilalleni. Ainakin kamat pysyisivät kuivana. Heti teltan pystyttämisen jälkeen painelin suihkuun. Olin ottanut kahdet housut mukaan ja toiset hajosivat jo laivamatkalla tänne. Enää minulla oli jäljellä vihreät Gore tex retkeilyhousut, joissa on henkselit. Päätin etten enää milloinkaan lähde liikenteeseen ilman hametta tai farkkuja!

Kesämajani
(Copyright Lumikki Laine)

Gretan keikka 

Ravintolassa on merinäköala.
(Copyright Lumikki Laine)

Ihmiset olivat vielä aterioimassa kun menin kapakkaan. Greta sääti nurkassa laitteitaan. Harmitti etten pystynyt auttamaan häntä. "Auttamiseni " olisi kuitenkin ollut vain sotkemista. Istuuduin ikkunapöytään Houtskarilaisten miesten seuraksi. Pöydässä istui myös Tukholmalainen mies, joka kiinnostui huomattavasti seurastani. Puhuin aivan luontevasti ruotsia ihmisten kanssa - se tuntui aika ihmeelliseltä. Greta vaikutti tuntevan melkein kaikki paikallaolijat.

Tanssilattian tunnelmaa.
(Copyright Lumikki Laine)

Greta sai ihmeellisesti tunnelman nousemaan ja ihmiset tanssimaan. Tukholmalainen mies pyysi minua tanssimaan. Minulla oli päällä retkihaalarit ja kumisaappaat, koska vaelluskenkäni olivat läpimärät. Mies kehoitti minua menemään vaihtamaan vaatteet. Ei onnistunut. No sujui se tanssiminen kumisaappaissakin. Boogie oli vaikeaa. En osaa oikein tanssia paritansseja. Olenkin tehnyt pyhän lupauksen, että opettelen nämä tanssit vielä tämän vuoden aikana. Saaristossa tanssiminen on tärkeä sosiaalinen taito. Ihmiset hakivat toisiaan tanssimaan - sekä miehet että naiset. Olin varmasti ainoa tanssitaidoton koko paikassa. Ruotsalainen mies kävi yhä innokkaammaksi. Tauolla Greta ilmoitti että on menossa ystäviensä luokse yöksi. Hän esitteli minut pariskunnalle ja sovimme että minäkin menen sinne yöksi. Istuuduin heidän pöytäänsä. Kävi ilmi että nainen oli Annika Brunnsberg, johon olin ollut yhteydessä sähköpostin kautta Alicen jäämistöön liittyen. Hän on Houtskarin ja Iniön alueen vanhustyöntekijä ja työskentelee samassa hoivakodissa, missä Alice asui viimeiset vuotensa. Annika tunsi Alicen henkilökohtaisesti. Mies, Lennart Brunnberg, on ammatiltaan timpuri ja selvisi että hän korjaa Alicen talon katot! Mikä tavaton sattuma! Greta ei tiennyt tätä asiaa etukäteen. Vedin vielä pari tanssia Lennartin kanssa, hän on hyvä tanssimaan. Myöhemmin kuulin että paikalla oli ollut melkein koko Houtskari. Myös tutkija, joka tahtoi määrätä kirjani sisällöstä. Kurjaa että en tunnistanut häntä - olisin niin mielelläni vaihtanut pari sanaa hänen kanssaan.

Annika ja Lennart Brunnsberg.

(Copyright Lumikki Laine)

Annika ja Lennart ovat todlla mukavia ihmisiä. Sain sovittua, että Lennart ilmoittaa minulle kun hän menee Jungfruskäriin korjaamaan Alicen taloa. Heidän kotonaan sain vielä nähtäväksi mm. Alicen hautauskuvat ja muita vanhoja valokuvia Jungfruskäristä. Ensi vuonna internettiin on tulossa kaikkien saatavilla oleva tuhannen kuvan tiedosto vanhoista Houtskarin kuvista. Minulle tutustuminen tähän pariskuntaan oli tuhannen taalan paikka!

Auringon lasku Mossalassa.
(Copyright: Lumikki Laine)