Kalajuttuja

Pidin päiväkirjaa aina kun olin saarella yksin kirjoittamassa.

Nyt olen kirjoittanut Uno Hambergin haastattelun kokonaan! Olen tosi tyytyväinen saavutukseeni, ja huomenna aion pitää lomaa tästä projektista ja suuntaan Viroon, laivalla tietenkin!

Oli helppo palata tuohon kymmenen vuoden takaiseen kotoiseen hetkeen keittiönpöydän ääreen Skarpnäsin tilalle. Kahvikupit kilisevät haastatelun taustalla. Ja aina kun Uno hörähtää nauruun, niin kuulen puutuolin natinaa. Tänään kirjoittamani jutut olivat lähinnä tarinoita sota-ajoilta sekä kalajuttuja.

Aikaisempina vuosikymmeninä Jungfruskärin ympäristössä oli todella paljon kaloja. Uno oli ollut oman poikansa kanssa kerran kalassa ja he olivat saaneet vartissa ison 85-litran saavin täyteen turskaa. Nykyään turskaa ei juuri vesistöstä löydy. Saaliiksi tuli usein myös kampelaa, siikaa ja isoja haukia.

Sota-aikana kun Bergihamnia pommitettiin, niin kuolleet kalat nousivat veden pintaan. Meri oli aivan täynnä niitä, Uno muistelee näkymää jota hän ei unohda koskaan.

Osa oman päiväkirjani sivua syksyltä 2003

Itse jouduin saarella hankalaan tilanteeseen syksyllä 2003, kun tuuli nousi niin kovaksi ettei hakijani uskaltanut ylittää kihtiä. Olin laskenut ruokavarani siten, että ne riittäisivät juuri siihen päivään ja Leif oli luvannut tuoda ruokaa mukanaan. Onneksi löysin lapion ja pääsin kaivamaan matoja. Matoja löytyi peräti kaksi kapaletta. Nekin pieniä surkeita laihoja riukuja. Sitten alkoi tietenkin sataa ja tuulla ja nälkäni yltyi. Tulen aina tosi vihaiseksi kun olen nälkäinen. Mutta ei oikein ollut, kenelle tiuskia. Löysin metsästä kepin ja saunamökistä vanhan siiman sekä ruostuneen koukun. Ei auttanut muu kuin kasata onki ja aloittaa kalastaminen. Myrsky yltyi ja tuli pimeää.

Seisoin Bjonsin kallioilla ja lampaat määkivät ympärilläni, yksi niistä tuuppasi minua ja meinasin liukastua, joten oman turvallisuuteni tähden siirryin venelaiturin puolelle. Lampaat seurasivat, mutta ne jäivät määkimään kalliolle, joten sain onkia rauhassa. Myrsky yltyi ja joku kala varasti toisen madon koukusta, sitten nappasi! Sain jonkun pikkusintin. Olin jo läpimärkä – siinä tuulessa tavallisilla sadevaatteilla ei ollut mitään virkaa.

Kaivoin pikkukalalta silmän pois, laitoin sen koukkuun ja palasin laiturille. Tiesin että siinä oli aika matalaa, ja yksi ainoa kunnon tuulenpuuska olisi voinut helposti paiskata minut mereen. Mutta nälkä ohjasi minua, en pystynyt ajttelemaan mitään muuta kuin ruokaa. Olin jo aikaisemmin päivällä katsonut lampaita sillä silmällä.....Ja sitten! Koukussa oli niin suuri kala etten pystynyt nostamaan sitä. Vedin saaliin kalliolle. Pelkään isoja kaloja. Onneksi käden ulottuvillani oli kiven murikka. Huusin ja hakkasin murikalla kalan päätä täysillä, sillä en pimeässä nähnyt mikä kala oli kyseessä, olisihan sillä voinut olla hampaatkin. Lampaat määkivät edelleen, vettä satoi ja myrskysi.

Kun olin aivan varma että kala oli kuollut perkasin sen ja vein sisälle! Keräsin kaapeista mausteiden jämät ja heitin ne kaikki kalan sisuksiin ja sitten käärin sen viimeisiin sanomalehden riekalaisiin, kastelin paketin ja työnsin sen saunan uuniin. Ja tunnin päästä minulla oli juhla-ateria edessäni!

Kuvasin aamulla kalanpään muistoksi. Kun kerroin jutun Unolle ja kuvailin kalaa, hän päätyi vaimonsa kanssa siihen, että kyseessä oli siika. Kalassa ei ollut ruotoja juuri lainkaan.

Todistin viime keväänä valtavia haukia, joiden kutupaikka on juuri Unon tilan vieressä matalassa hiekkapohjaisessa laguunissa. Oli pöyristävää katsoa sitä jättihaukien kokoa ja määrää. Nykyään Jungfruskäristä saa toisinaan myös lohia, karkulaisia, jotka on kasvatettu kasvattamoissa.

Kuva Jungfruskärin etelä - rannalta. Tuohon aikaan, vuonna 2003,  minulla ei ollut vielä digikameraa.

Uno ei ole koskaan joutunut olemaan nälissään. Jos esimerkiksi hänen isänsä sai suuren kalan, siitä jaettiin paloja myös naapureille. Varastossa oli usein maitoa, perunaa, leipää, voita, kalaa, suolattua lihaa ja lintua. Taitaa olla niin, että saaristolaiset söivät aikoinaan paljon terveellisemmin kuin nykyajan kaupunkilaiset.

Tein myöhemmin tuttavuutta myös näiden pelottavien sonnien kanssa. Tunsin oloni turvalliseksi kun joku toinen ihminen oli lähettyvillä. Yksi merikarhu oli kertonut minulle aikaisemmin että kuolleiden merimiesten sielut asuvat näissä otuksissa....

Jungfruskärin vaikeimmat ajat ravinnon suhteen ovat todennäköisesti osuneet aikaan, jolloin saarella asui maanviljelijöitä, Uno pohtii. Silloin ei oikein ollut puitakaan.

Muistan kuulleeni puheenvuoron, jossa joku sanoi minulle, että ihmiset lähetettin silloin ulkosaaristoon olosuhteisiin, joissa ihmisten ei periaatteessa pitänyt selvitä hengissä. Se oli aika karmeaa kuultavaa. Onneksi Uno ei joutunut kokemaan sitä.