Uno muistelee sota-aikoja

Uno joutui armeijaan 17-vuotiaana. Hän sairastui Dragsvikin kolmen kuukauden alokasajan jälkeen  ja joutui Ääneslinnan sairaalaan, joten hän ei joutunut heti taisteluihin. Kun sitten sota levisi sinne, niin sairaala siirrettiin Kajaaniin. Uno vietti armeijan leivissä yhteensä kuusi vuotta kun sotimiset lasketaan mukaan. 

Myös Jungfruskäriläiset joutuivat kirjaimellisesti keskelle sotaa. Venäläisten pommikoneiden reitti kulki suoraan saaren ylitse ja vuorokauden aikana niitä lensi siitä satoja. Saaressa oli tuohon aikaan myös kaksi ilmatorjuntatykkiä. Ja kun suomalaisetkin koneet lensivät päältä, niin tietenkin siitä oli tuloksena pauketta ja koneiden osia lenteli ympäriinsä.

Armeijan vanha vartiotorni, jossa oli myös sänky, johon pääsi lepuuttamaan. Ehdin itsekin kiivetä ylös tuohon huteraan laitokseen. Kuva on kirjasta Jungfruskär i skiftet.

1940 Uno seisoi kotitalonsa ikkunan ääressä, kun hän kuuli mahtavan pamauksen, näki kuinka venäläinen kone meni suoraan metsään ja putosi viereseen saareen, Hamnöön. Koneen kaksi lentäjää kuoli heti, ja hengissä selvinnyt lähti kulkemaan jäälle kohti Ahvenanmaata. Tämä ihmispolo kohtasi loppunsa valkeuden keskellä, kun suomalainen ampui häntä suoraan selkään.

Myöhemmin Storalandetin porukkaa lähti Hamnön puolelle katsomaan lähemmältä tilannetta: se oli kunniallinen näky, Uno kertoo.

Olen itse käynyt tutustumassa Hamnöön muutaman kerran, ja edelleenkin saarelta löytyy tämän kyseisen lentokoneen kappaleita.

Yksikään ihminen ei joutunut kuolemaan taisteluiden tuoksinassa Jungfruskärissä, vaikka heillä ei ollut minkäänlaisia pommisuojia, joihin mennä. Sitä Uno ja muut saarella syntyneet iäkkäät ihmiset päivittelivät minulle. Ettei yksikään saanut edes mitään sirpalettakaan päähänsä, edes tämän pudonneen koneen osia....

Unon vaimo alkaa voivotella kesken haastattelun : ja sitten on nämä venäläiset....eivät heidän omaisensa saaneet koskaan tietää minne ne jäivät....voi voi.....kun saaristosta löydettiin niin paljon ruumiita, niin ne haudattiin hautausmaan ulkopuolelle. Niitä jouduttiin myöhemmin kaivamaan esiin uudestaan. Sinne ne pojat pistettiiin saappaat ja kaikki päällä sinne kuoppaan. Voi voi...

Uno pitää armeijaa tarpeellisena, mutta ei ihannoi sitä eikä sotaa millään tavalla: kyllä siellä näki ja koki sellaista, ettei se ole mitään ihmisen hommaa...Ehkä sota ei vaatinut ruumiita tai loukannut ketään Jungfruskärissä fyysisesti, mutta psyykkiset arvet taisivat  ainakin Unolla olla auki hänen elämänsä loppuun asti.

Kolme venäläistä sotilasta makaa haudassa Jungfruskärin etelä-rannalla. Sain Unolta heidän nimensä. He ovat: A.A. Vorobiev (koneen päällikkö), M.B. Afanasev ja I.A. Kodatskin.  Ikuinen muisto heille! Olen käynyt useasti heidän haudallaan, kun  olen vieraillut Jungfruskärissä. Se on hyvin kaunis paikka.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen

Jungfruskär on vaikuttanut myös mielenkiintoisella tavalla Ahvenanmaahan 2000-luvulla. Kun olin ollut ensimmäisellä talkooleirillä Jungfruskärissä, kerroin asiasta isä Markku Salmiselle, joka toimi silloin Helsingin ortodoksisen seurakunnan diakonian pappina (nykyisin hän on kirkkoherra). Kun tapasimme, niin yleensä aina jossakin vaiheessa keskustelu siirtyi saaristoon ja Ahvenanmaahan. Nämä juttutuokiot johtivat siihen, että aloitimme talkooleirit Prästön vanhalla hautausmaalla. Isä Markku oli surrut paikan huonoa kuntoa jo pitkään. 

Ensimmäisellä leirillä osallistujia oli Ruotsista, Suomesta sekä Ahvenanmaalta.  Muistan kuinka löysimme maasta kiviä, jotka olivat ehkä toimineet jonkun pienen kappelin pohjana. Minulla oli Leif Lindgrenin kirjoittama kirja Saariston laitumet mukana ja katsoimme siitä mallia, kuinka kuljettaa leikattua kasvillisuutta pressujen päällä vahingoittamatta maata tai kasvillisuutta. Kirjasta löytyi muitakin hyödyllisiä käytännön vinkkejä.

Rakastuin myös noihin diakonian talkooleireiihin. Mieleeni on jäänyt panihida kevyen aurinkoisen kesätuulen höystämänä: isä Markku rukoilee, me laulamme ja rukoilemme yhdessä sodassa kuolleiden lasten muistomerkin äärellä. Lasten, joiden nimiä emme tiedä. Perhoset lentävät, linnut laulavat ja kaikki on niin kaunista. 

Minä syksyllä 2003 Jungfruskärissä lentajien Andrejin, Mihailin ja Ilarionin haudalla. Heidät laskettiin maan poveen 1940.

Nyt varmasti arvaatte mitä tein tuolla Jungfruskärin etelä -kärjessä näiden sotilaiden haudalla, joiden nimiä en tiennyt, ennen kuin Uno kertoi ne minulle. Hän oli saanut tietonsa Yrjö Toivoselta Vantaalta. Nimet ovat todennäköisesti peräisin Suomen Sota-arkistosta.