Paratiisisaaren tragedioita

Uno Hambergin muistelut saavat minut hiljaiseksi. Jatkan nauhan kuuntelemista ja samalla kirjoitan haastattelua auki.

Uno kertoo minulle ettei hänen isäukkonsa Hugo jättänyt lapsiansa milloinkaan yksin kotiin silloin, kun hän lähti kalastamaan vaimonsa kanssa, koska meri oli nielaissut useita hänen sisaruksiaan aikoinaan. Mutta meri koitui kuitenkin Hugon omaksi kohtaloksi. Unon isä hukkui tammikuun viimeinen päivä 1937 Unon ollessa 12 –vuotias. Tämän jälkeen Uno alkoi hoitaa isän postimiehen hommia äitinsä kanssa toimien veneessä konemiehenä, koska hän onnistui saamaan koneen käyntiin.

Meri on armoton ja se vei aikoinaan monta sisarusta Unon isältä, Hugolta.

Kerran Uno oli ollut äitinsä Selman kanssa postireissulla, kun veneestä loppui polttoaine. Oli pimeää ja ilmassa puhalsi sen verran länsituulta, että he saivat soudettua erääseen saareen. Ja silloin tykinliekki leimahti Hangon suunnasta.

Unon poskella kimaltelevat suuret kyyneleet, kun hän jatkaa tarinaa. Hän kertoo ja kuvailee kauhukokemustaan itkien. Unon veli oli siihen aikaan Hangon sotarintamalla armeijassa ja äiti tiesi tämän. Oli järkyttävää jakaa tämä kokemus oman äidin kanssa.....että oma poika oli siellä...Uno miettii mitä kaikkea hänen äitinsä joutui kestämään... Tässä vaiheessa Unon oma vaimo tulee avuksi ja muistuttaa, että eihän Unon velille oikeasti sattunut mitään, hän ei haavoittunut. Eihän se varmaan mitään hauskaa ole ollut nähdä, varmnasti se on ollut rankkaa ja vaikeaa. 

Höyhenen kevyttä ilmaa ja vesi kuin linnunmaitoa. Kauneuden nurja puoli on usein traaginen.

Nyt olen oikeasti kiitollinen siitä, että vaimo on mukana tilanteessa. Ymmärrän miksi hän on mukana – Uno oikeasti tarvitsee hänen tukeaan. Mitä minä olisin voinut yksin tehdä Unon hädän edessä? Minua itseäni alkaa nyt, monen vuoden päästä, itkettämään kun kuuntelen Unon tuskaa nauhalta.

”Kevennän tunnelmaa” ihmettelemällä, kuinka he ovat yleensä pysyneet hengissä Jungfruskärissä talviaikoina. Tiedän näiden arjen selviytymistarinoiden kertomisen olevan aina iloisia muistoja silloin, kun niitä kerrotaan ”tietämättömille” maakravuille.

Unon ilme kirkastuu, hän mittelee minua katseellaan ja kertoo naureskellen, että täällä saaristossa ollaan sen luontoisia, että selvitään. Syksyllä kerätään kaikki valmiiksi: jauhosäkki että saadaan leipää, maitoa, sokeria, ruoat ja kaikki. Kovaa on ollut, mutta aina selvittiin. Unon äiti Selma asui saarella yksin talossaan monta talvea, silloin kun Uno oli merillä.

Pätkä Unon laituria

Uno piristyy ja haluaa kertoa lisää. Nyt on vuorossa reissu lähikauppaan, joka tässä tapauksessa sijaitsee Houtskarissa eli Jungfruskäristä linnuntietä noin kymmenen kilometrin päässä.

Uno oli silloin 16-vuotias ja kaverinsa, myös Jungfruskäristä, oli vuotta nuorempi. He ottivat äitiensä kukkaroista sen verran rahaa kun uskalsivat, laittoivat sukset jalkaan ja lähtivät kohti lähikauppaa. Kaupassa tuotteiden hinnat vaihtelivat aika paljon noina aikoina, eli hinnat oli arvioitava aika suuripiirteisesti.Pojat hiihtivät kaupalle ja ostivat mustaa kahvia, sokeria ja sen semmoista. Uno mainitsee vielä, että tulitikut oli aina mukana. 

Lähikauppaan oli matkaa suoraa linnuntietä noin kymmenen kilometriä.

Ostosten jälkeen pojat lähtivät paluumatkalle, mutta nousi sakea lumipyry, eivätkä he nähneet enää mitään. Suunnistustekniikka oli sellainen, että mentiin suksien päälle ja jatkettiin matkaa. Jossakin vaiheessa pojat viisastuivat ja tajusivat etteivät voi enää jatkaa.  He pysähtyivät pienen karin luokse, totesivat ettei se voi olla Jungfruskär  ja alkoivat kaivaa lumeen kuoppaa. Sitten lumen alla tuli vastaan aivan kuin katajan pää. Pojat kaivoivat syvemmälle, saivat kasattua puun oksista pieneen nuotion ja katajat syttymään.  He menivät maate lumikuoppaan noin kuudelta illalla ja nukkuivat Unon arvion mukaan noin 12 tuntia ja heräsivät seuraavana aamuna kuuden kieppeillä. Silloin he huomasivat olevansa aivan lähellä rantaa. Uno oli aivan loppu ja niin oli hänen kaverinsakin.

Pojat pääsivät sisälle ja kun Unon kaveri nakkasi jalkansa sänkyyn, huomattiin, että ne olivat paleltuneet. Kaveri joutui sairaalaan ja toisesta jalasta jouduttiin ottamaan varpaita pois....

 

Uno kertoo, etteivät he koskaan hiihtäneen huvin vuoksi.

Olen nyt kuunnellut kasetin toisen puolen ja hieman b-puolen alkua. Tarinaa riittää, sillä Unolla eivät jutut lopu kesken....