Ehtoolehdon pakolaiset

Olen lukenut viime aikoina todella vähän suomenkielistä kirjallisuutta. Kun lähikirjaston työntekijä ehdotti minulle luettavaksi kirjaa Ehtoolehdon pakolaiset, niin otin vinkin vastaan. Jonotuslistalla oli silloin melkein 800 ihmistä ennen minua. Haukilahden kirjaston työntekijä kehui kirjaa tajuttoman hauskaksi kertomukseksi vanhuksista, jotka joutuvat lähtemään evakkoon. Mies alkoi nauramaan ääneen muistellessaan kirjan tapahtumia.

Tämä kirja lunasti odotukseni täysin.

Minna Lindgrenin teos on taidokkaasti kirjoitettua ajankohtaista satiiria, joka naurattaa, mutta samaan aikaan melkein itkettää, koska se tuo mieleeni kertomuksia suomalaisen yhteiskunnan vanhustenhoidosta. Ne laitokset, jossa olen itse työskennellyt, ovat olleet nähtävästi poikkeuksellisen hyviä paikkoja. Tosin työni on keikkaluonteista ja kestää laitoksessa tunnista neljään tuntiin. Siinä ajassa ei ehdi näkemään kaikkea. Taideterapeuttinen työ saa yleensä asiakkaat hyvälle tuulelle, enkä joudu siinä kovin usein kohtaamaan henkilökunnan kiirettä ja riittämättömyyttä. Toki olen siihenkin törmännyt.

Vaikeiden asioiden kohtaamisesta

Ehtoolehdon pakolaiset -romaanin arvo on mielestäni siinä, että sen kautta ihmiset uskaltavat lähestyä tätä rankkaa ajankohtaista aihetta. Itse mietin usein niitä vanhuksia, joilla ei ole lähiomaisia. Käsittelen tätä asiaa näinä viikkoina jatkuvasti alitajunnassani, koska Jungfruskärin viimeinen neitsyt, Alice, kohtaa herra Alzheimerin täysin yksin. Toisinaan yritän ratkaista yksinäisen Alicen ongelmaa järjellä, mutta se ei oikein onnistu. Sanataide on todella vaikea laji, ja tuskin pystyn kuvaamaan kaikkea tapahtunutta niin että lukija ymmärtää sen. Jokainen lukija ymmärtää tarinan kuitenkin omista lähtökohdistaan käsin, joten tarina on jokaiselle erilainen. Me ihmiset emme katso maailmaa samalla tavalla. Toiset näkevät enemmän ja pidemmälle. Toiset lähelle, mutta tarkemmin. Kuka sitten näkee oikein? Sanoisin, että kaikki.


Luin romaanin Ehtoolehdon pakolaiset kahdessa yössä. Luen yleensä iltaisin ennen nukahtamista. Yritän valita vaikeita ruotsinkieleisä kirjoja, jotta en jäisi niihin kiinni. Ehtoolehdon pakolaiset koukutti minut heti. Romaanissa on kohtia, joiden kautta on helppo nähdä kuinka ikäihmiset voisivat olla avuksi ja hyödyksi tämän päivän yhteiskunnalle. Minuun omaan maailmankuvaani on  viimeisen kahden vuoden aikana vaikuttanut syvästi kolme teosta. Ehtoolehdon pakolaisten lisäksi yksi on Björn Wahlroosin epävirallinen elämänkerta, jonka kirjoitti Tampereen yliopiston tutkivan journalismin työpaja 2012-2013. Mielestäni jokaisen suomalaisen tulisi lukea tuo kirja. Toinen minuun vaikuttanut teos on kotimainen elokuva Vasen ja oikea. Se on tarina Esko Seppäsen ja Iiro Viinasen ystävyydestä. Heitä lähentää sama sairaus, Parkinsonin tauti. Elokuvan sisältö ja sen kohtaukset saivat minut miettimään sitä, että kaikilla tarinoilla on oma aikansa ja paikkansa tässä maailmassa.