Kauneuden tajusta

Aloitin ensimmäisen päivän erään asiakkaan kanssa kuvasävellyksen parissa. Yleensä hän on yhden aikaan iltapäivällä päiväunilla ja niinpä tälläkin kerralla saimme herättää hänet. Pyysin Mailaa menemään ensin, koska hän on ollut asukkaan kanssa paljon enemmän tekemisissä kuin minä. Asukas heräsi ja hymyili. Hän tunnisti Mailan. Siirryin sängyn viereen: hän tunnisti minutkin.

Olin valinnut sävellettävän kuvan valmiiksi. Olen ottanut sen itse Jungfruskärissä yli kymmenen vuotta sitten. Kuva oli aamulla sitä katsoessani omasta mielestäni niin synkkä, että epäröin sen mukaan ottamista. Mutta mitä näkikään tämä herttainen vanha rouva siinä?

Mitä sinä näet vasemmalla puolella olevassa kuvassa?
Copyright: Lumikki Laine

Ensimmäiseksi hän näki huussin, sellaisen jossa hän oli käynyt lapsena. Sen jälkeen hän näki paljon erivärisiä kukkia. Ja ison puun, jonka takana on paljon pieniä puita. Ja sen jälkeen hän näki vielä enemmän kukkia. Yhtäkkiä hän olikin siitynyt keskelle lapsuutensa kesää.

Kun ihmettelin kuvaa hänen kanssaan, niin aloin itsekin nähdä sen aivan eri tavalla. Myös värikkäät kuvionuotit, joilla merkitsimme tämän teoksen äänimaailman, kertovat omalla tavallaan elämänilosta. Aina kun olen tavannut tämän taiteilijan, niin hän on ollut iloinen ja ottanut sosiaalisissa tilanteissa muut ihmiset huomioon. Hän on sympaattinen ja hyvin lämmin ihminen.

Onkohan sillä yhteyttä omaan persoonallisuuten miten tämän maailman kokee? Ovatko synkistelijät epätoivoisempia kun näkevät ympäröivän maailman ja sen ihmiset rumina ja uhkaavina? Jos se, miten minä näen ja koen maailman, tuo tuon näkemykseni tunnemaailman sisääni ja jos tuo tunne vielä pääsee tarrautumaan minuun, niin olenko silloin sitä, kuinka koen ympäristöni?

Oli ihanaa saada tällainen alku viikolle.

Minun paratiisini ja helvettini

Close to my paradise.
Copyright: Lumikki Laine

Lilla Holmenista löydän oman paratiisini. Sieltä rannalta, kun köpöttelen pitkän laiturin päähän, heitän pyyhkeen naulaan (tosiasiassa laitan sen narujen alle ja vielä kiven päälle, ettei tuuli vie) ja laskeudun alas portaita jääkylmään veteen. Joka on helvetin kylmää. Mutta pysyn siellä, hengitän ja lasken hitaasti kahteen-kolmeenkymmeneen. Jo ennen kuin nousen ylös tunnen adrealiinin syöksyn. Taivas odottaa minua ensimmäisessä paikassa missä ei tuule. Puhukopin edessä seistessäni katson merta ja kevyttä illan hämärtymistä. Siinä ei tuule. Taivaan sinessä on jo kevään valoa mukana. Meri on kaunis. Päätän imeä tämän kaiken kauneuden ja keveyden sisääni, varastoon, josta voin tarpeen tullessa ottaa kokemuksen tuomaa valoa käyttööni. Kaikki ympärilläni on hetken kaunista.