Elokuva Still Alice

Sain hyvän vinkin viime Ahvenanmaan reissulla Kaj Karrentolta. Sen perusteella kävin tänään katsomassa elokuvan Still Alice. En laita tähän mitään linkkiä arvosteluista, sillä niissä paljastetaan mielestäni liikaa elokuvasta, jos sen haluaa mennä katsomaan. Kysymyksessä on 50-vuotias Alzheimerin tautiin sairastuva nainen. Minä en selvinnyt kokemuksesta kuvin silmin - mutta siihen osasin varauta. Aivan ensimmäiseksi mieleeni tulvahti muistikuvia työskentelystä Helsingin Alzheimer -yhdistyksessä. Teimme vuonna 2010 pilottitutkimuksen tohtori Seija Pekkalan kanssa siitä, kuinka kuinka valokuvista säveltäminen vaikuttaa muistisairaan ihmisen puheeseen. Tein osasta tutkimusmateriaalia myös lopputyöni Sibelius Akatemiaan. Tutkittavana oleva nainen oli noin 50-vuotias. Elokuva nosti hyvin pinnalle nuo tunteet, joita tutkittavan hätä ja epätoivo herättivät minussa vuosia sitten. 

Katsojaa säästetään

Elokuva on tyypillinen amerikkalainen kuvaus, ja säästi mielestäni katojaa aika monelta asialta. Negatiiviset asiat näytetään paljon lievempinä kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Puhun nyt asioista joita minä olen itse kokenut edesmenneen äitini kanssa, sekä kuullut ja nähnyt työni kautta, myös muistisairaiden läheisiltä. Katsomossa istuikin minun lisäkseni liuta 30 - 60 -vuotiaita ihmisiä. Ikärakenne osoittaa, että muistisairaudet koskettavat kaikenikäisiä ihmisiä. Itseni oli aika helppo samaistua päähenkilöön ja uskon sen olevan helppoa myös muille. Suomessa jo paljon nuoremmat kuin 50-vuotiaat sairastuvat alkoholin aiheuttamaan dementiaan ja heille onkin olemassa jo omia suljettuja hoitolaitoksia.

Tässä elokuvassa päähenkilö ei joudu laitokseen asumaan. Loppu jää avoimeksi. Elokuvassa on kuvattu yhdessä vaiheessa  kuitenkin hoitolaitosta, joka ei kuitenkaan vastaa niitä paikkoja Suomessa, joissa olen itse työskennellyt tai käynyt keikalla. Puhutaan lehdistössä mitä tahansa, niin suomalaiset hoivakodit ovat hengeltään paljon parempia kuin elokuvassa näytetty todellisuus.

Voimaa omaan työhön

Elokuva oli kuitenkin hyvä muistutus itselleni oman työni tärkeydestä ja missiostani luoda muistisairaiden iloksi menetelmiä jotka parantavat heidän elämänlaatuaan. Mielestäni on tärkeää nostaa näitä aikaisemmin hävettäviä sairauksia esille. Niin kauan kuin sairaat ihmiset piilotetaan muulta yhteiskunnalta ihmisten on helppo uskotella itselleen että niitä ei oikeasti ole olemassa, ei ainakaan niin kovin paljon. Ja sellainen harhaluulo on paras heittää heti roskiin, että yksi ihminen ei voi tehdä asioille mitään. Kyllä voi. Aina voi tehdä jotain. Sinäkin voit jos tahdot.

Dementian hinta 

Dementia on yleisnimitys eri muistihäiriöitä aiheuttaville sairauksille. Vuonna 2010 sen kulujen arvioitiin olevan noin 604 miljardia USA:n dollaria: 16 % lääkehoidosta, 42% kunnallisesta hoidosta, ja 42% perheiden hoidosta. Jos kaikki demetoituneet ihmiset asuisivat samassa maassa, niin maa olisi maapallon 18. suurin maa väkiluvun mukaan. Tähän ei tietenkään ole voitu laskea mukaan esimerkiksi Kiinaa. (Lähde: Life Extension) Inhimillisiä kärsimyksiä ei voi mielestäni mitata rahalla tai taloudellisilla mittareilla. Eikä rakkautta.