Uni Alicesta

Copyright: Lumikki Laine

Olen valkoisen ison puutalon toisessa kerroksessa. Yläkerran aulassa lentää lintu edesatakaisin. Lintu on karannut jostakin ja minun on saatava se kiinni. Juoksen sen perässä kädet kohotettuina ilmaan. Lopulta saan sen kinni. Suljen sen varovasti kämmenteni sisään- lintu on valkoinen ja minulle tuntematonta lajia. Kävelen lintu käsissäni kohti nurkkahuonetta ja ovi aukeaa itsestään. Alice seisoo ryhdikkäänä keskellä vaaleaa huonetta pitkänä ja hoikkana. Pelkään että häiritsen häntä. Alice katsoo ystävällisesti minua silmiin, hän on liikkumatta ja aivan hiljaa. Seinän vierellä ikkunan lähellä on valkoinen sänky. Huoneen katto on vinossa samalla tavalla kuin ullakkohuoneiden seinät katon puolelta ovat. Minun on pakko päästää lintu vapaaksi, siksi aikaa kun kokoan lipaston, jonka päälle häkki kuuluu. Alice vain seisoo keskellä huonetta, kädet riippuvat sivuilla. Hänen läsnäolonsa on suloista ja se tuntuu hyvältä.

Kokoan lipaston nopeasti ja nostan häkin sen päälle. Huoneen ovi aukeaa ja lintu lentää taas yläkerran halliin. Juoksen sen perään. Talossa on hiljaista. Saan linnun kiinni. Sen pehmeät höyhenet silittävät ihoani. Alice on kadonnut huoneesta. Laitan linnun häkkiin. Miten ja miksi Alice on kadonnut? Hän ei ole kulkenut ohitseni ja huoneen ikkunaa ei pysty avaamaan. Alicen huoneen lattialla olevat lasikaapin ovet nojaavat sänkyyn. Minun pitää koota kaappi. Yhtäkkiä Alice ilmestyy sänkyyn, hän makaa siinä rauhallisena, elossa. Tiedän että minulla on kaksi viikkoa aikaa olla hänen lähellään. Jos hän suostuu siihen. En pääse aloittamaan lasikaapin kokoamista, sillä minun täytyy mennä ulos huoneesta. Minun täytyy. Seison valkoisen talon yläkerran aulassa ja muistan että Alice on kuollut. Miksi hän sitten elää kulmahuoneessa?

Alicen ääni alkaa puhua minulle äänettömästi omassa päässäni. Hän kertoo, että ulkona on sota ja minun tehtävänäni on toimia valokuvaajana sodassa. Alicen ääni muuttuu omaksi äänekseni. En pysty erottamaan ovatko ajatukset omiani vai Alicen. Tilanne on uusi, mutta minä en pelkää.

Seison keskellä pienen saaristokylän katua vanhanaikainen filmikamera kaulassani (digikameraa ei ole vielä keksitty) ja kuvaan. Safariautot ajavat ohitseni molemmilta puolilta ja eri suuntiin. Kiipeän konserttisalin portaita pitkin ylös. Yläkerrassa muusikot virittelevät instrumentteja korkeiden pöytien ääressä. Pasuunan vaski kiiltää kultaisena, valon säde taittuu sen pinnasta ja soittaja puhaltaa torveen. Ääni on puhdas. Muistan taas että Alice on kuollut. Valkoinen talo on kuitenkin olemassa. Se odottaa minua. En vain tiedä milloin saan mennä sinne taas sisään. Tiedän että Alice elää enää kaksi viikkoa. Harmittaa kun en tajunnut aikaisemmin tavata häntä enemmän. Alice on väsynyt, hän vaikuttaa siltä että haluaa vain nukkua. Hän on kaunis ja hieman eteerinen. Minä ikävöin häntä. Etäisyyden ja läheisyyden määrittäminen on vaikea tehtävä. Seison taas valkoisen talon yläkerran hallissa. Tiedän että Alice on huoneessaan. Kohta avaan oven.