Yhteistyötä Alicen 91-vuotiaan sukulaisen kanssa

Tästä oli hyvä aloittaa Alicen sukupuun rakentaminen.

Kirkas aurinkoinen kevätpäivä antoi puhtia jälleen kerran lähestyä uutta ihmistä. Yritin tavoittaa Ullaa puhelimella, koska en ehtinyt ensimmäiseen bussiin. Keravan asemalta lähtee busseja Nikkilään päin lauantaisin tunnein välein. Kukaan ei kuitenkaan vastannut puhelimeen. Yritin soittaa jo toissapäivänä, sillä tunsin itseni silloin kovin kuumeiseksi. Kukaan ei vastannut. Olikohan Ullalle mahdollisesti sattunut jotakin? Onhan 91-vuotias jo aika iäkäs.

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän....

Heti kun pääsin  bussiin, niin huomasin tulleeni maaseudulle. Tämän bussinkuljettajan otteet asiakkaisiin olivat samanlaiset kuin 1970-luvun postiautonkuljettajan Lapissa. Kävin silloin usein Sirkan kylässä tapaamassa ensirakkauttani. Muistan kuinka kuljettajat aina jututtivat, naurattivat ja neuvoivat. He myös tunsivat reitit ja niiden lähistöllä olevien pikkuteiden sijainnit. Tuntui kuin olisin hypännyt ajassa taaksepäin. Pystyin keskittymään täysillä maisemien ihailuun, koska luotin siihen, että auto pysähtyy oikella pysäkillä.

Onkohan heinä unohtunut pellolle viime kesänä korjuuaikaan?

Ulkona oli ihana kävellä. Soitin vielä Ullalle, mutta vastausta ei kuulunut. Päätin nauttia kevätpäivästä ja kävelystä kylätietä pitkin. En voinut sille mitään että olin myöhässä. Eli sitä oli turha surra. Kuulin lintujen laulua ja huomasin, että ohi ajavien autojen kuljettajat nostivat minulle kättä tervehdykseksi. Niin tehtiin Lapissakin 70-luvulla. Koira alkoi räksyttämään hurjasti kun lähestyin taloa, jonka pihalla nuoret miehet arvioivat autojaan. Tulin ensimmäisen tien haaraan. 

Onneksi tiet oli merkitty selkeästi. Olen toisinaan aika haka eksymään,

Olin siis oikeassa suunnassa. Tie oli hieman mutainen, onneksi en laittanut korkokenkiä - olisin juuttunut vielä liejuun kiinni. Lunta ei ollut enää juuri nimeksikään. Muutama pieni läntti siellä täällä ojien penkoilla. Kun katsoin niitä, niin melkein kuulin lumihankien rippeiden sulavan.

Tästä risteyksestä lähti Ullan kotitie!

Tallustelin eteenpäin ja kävelin vahingossa jopa Ullan kotitalon ohitse. Niin saattaa käydä kun heittäytyy kevätpäivään. Onneksi oikea postilaatikko löytyi ja siinä oli numerokin! Ikävä ajatus livahti tajuntaani ja mietin talolle kävellessäni mitä tekisin, jos löytäisin Ullan kuolleena.

Talo tien päässä.

Puut ja niiden varjot.

Katselin hieman talon etupihalta, näkyisikö Ullaa siellä. Ei. Koputin oveen ja sen tuli avaamaan pienikokoinen nainen, yksi maailman suloisimmista mummoista. Olin ostanut keksipaketin tuliaisiksi. Päädyimme aika nopeasti keittiöön. Juttua riitti ja pyysin apua Alicen sukupuun tekoon. Olin ottanut mukaani kaiki tarvikkeet, saksista ja teipistä lähtien. Se osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. Ja niin Jungfruskärin sekavat sukulaisuussuhteet päätyivät tänään käsittelyyn Sipoossa, kun ryhdyimme Ulla Holmbergin kanssa askartelemaan Alicen sukupuuta.

Lapsuudenkoti oli koko saari

Ulla on syntynyt Jungfruskärissä vuonna 1923 kovan myrskyn riehuessa ulkona. Hän tunsi Alicen, heillähän on ikäeroa noin kome vuotta. Ulla kertoi kuinka koko Jungfruskär oli hänen kotinsa. Silloin missään ei ollut olemassa aitoja, eikä kukaan koskaan sanonut ettei tänne saa tulla tai ajanut pois. Lapset ja aikuiset liikkuivat vapaasti saarilla. Perheessä oli kaksi lehmää, kanoja ja lampaita. Kun yhdistän Ullan kertomuksen lapsuudestaan muiden tarinoihin, minulle tulee väistämättä tunne, että lapset ovat ennen sotia eläneet paratiisimaisissa oloissa Jungfruskärissä.

Keskustelemme lapsuuden muistoista. Ullan ensimmäiset muistikuvat liityvät mereen: hän muistaa purjehdusmatkan Berghamiin. Mieleen tuli myös hetki, kuinka hän alle viisivuotiaana on rannalla monen aikuisen kanssa ja juoksee ihmisen luota toisen luokse. Kun Ulla juoksee isänsä luokse, hän sanoo: pappas pipsa.

Ulla ei  osannut pitää lapsuudessaan Jungfruskärtä mitenkään erikoisen kauniina, koska ei ollut muuta nähnyt. Varhaisteini-ikäisenä hän kiipesi ylös kalliolle, katsoi kaukaisuuteen, fantasioi ja kuvitteli millaista on muualla suuressa maailmassa.  

Kirjeitä ja saaren oma kieli

Sota-aikaan Jungfruskärin nuoret olivat kirjeenvaihdossa sotilaiden kanssa, jotka palvelivat isänmaata muualla. He odottivat kovasti kirjeitä ja hoitivatkin talvisin postinhaun potkukelkalla jäitä pitkin. Vanhempi väki ihmetteli välillä miksi he niin auliisti hotivat homman. Sotilaiden mukana tulivat myös tanssit. Finnemaneilla oli saaren ensimmäinen käsin veivattava gramofoni. Sodan aikaan äänilevyjä sai vain vaihtamalla. Klassinen musiikki vaihui nuorten toimesta viihteelisempään. Gramofoni on edelleen Jungfruskärissä.

Jungfrukärissä on ollut myös oma kieli, siis puhekieli ja tämän kielen nimi oli Jungfruskärsko. Kieli oli Hourskärissä puhutun ruotsinkielen ja Kökarin kielen sekoitus. Ulla demostroi minulle sitä. 

Lise ja hänen tuotantonsa

Kuulin myös että Alice oli lahjaks kirjoittaja ja piirtäjä. Alicen lempi nimi oli Lise, jolla saarelaiset kutsuivat häntä. Lisellä oli sängyn alla laatikko, jossa hän säilytti teoksiansa. Sen lisäksi Lise oli hyvä kirjoittaja. Ullan mukaan Lisen kirjoittamat kirjeet olivat kuin romaania olisi lukenut. Alice oli siis taiteellisesti lahjakas. Ihmettelin sitä, miksi hän ei itse kertonut minulle teoksistaan. Ulla sanoi, että Alice oli niin vaatimaton. Saaren yhteisissä tilaisuuksissa Alice ei ollut milloinkaan suuna päänä eli koko ajan äänessä. Lise seurasi tapahtumia sivusta ja teki sitten omat johtopäätöksensä, jotka todennäköisesti ovat päätyneet hänen kirjoituksiinsa. 

Taidankin soittaa muutaman puhelun ennen Ahvenanmaalle lähtöäni .

Minä ja Ulla. Kuva on minun ottamani doubleselfie.

Aika katosi

Yhtäkkiä kello olikin melkein viisi. Olimme touhunneet yli neljä tuntia tauotta. Keskutelimme myös monista muista asioista, kuten omista mielipiteistämme anteeksiannosta, pakkoruotsista ja ihmisten tavasta hahmottaa maailmaa. Ullan järki leikkaa kuin partaveitsi. Hän kertoi myös siitä, kuinka suurin osa hänen ystävistään on jo kuollut. Ulla sanoi myös että hänestä tuntuu kuin hän olisi tuntenut minut jo monia vuosia. Arvelin sen johtuvan siitä, että olemme kiinnostuneet samasta asiasta. 

Kun keskustelimme uskonnosta ja kuolemanjälkeisestä elämästä, niin Ulla sanoi ääneen sen, mikä on satukirjani yksi oleellisimmista asioista. Ja sen voisi luokitella paranormaaliksi. Tällaiset "sattumat" ihmetyttävät minua. 

Lähtöni tekeminen kesti - aina tuli jotain uutta mieleen minulle - tai Ullalle. Sain luvan käydä vielä uudestaan kylässä. Emme ehtineet edes katsoa valokuvia tällä kerralla. Tahtoisin myös oppia puhumaan edes vähän jungfruskärskota.

Ulla sanoi myös (vapaasti ruotsista suomennettua): toivon todella paljon että ehdin lukea kirjasi ennen kuolemaani.

Ihailin kiitollisena auringonlaskua bussipysäkillä.