Aika on ihmisten keksintö

Tapasimme pitkästä aikaa nuoruuden ystäväni Ziggyn kanssa. Edellisestä kerrasta oli hujahtanut jo melkein vuosi ja sitä edellisestä 16 vuotta. Tutustuimme kun ensimmäiset lapsemme olivat pieniä. Esikoiseni taisi olla 5-vuotias eli tuosta on vierähtänyt aikaa jo neljännesvuosisata. Asuimme lähekkäin ja tarvitsimme toistemme apua. Meillä oli myös yhteisiä kirpputori- ja vaateprojekteja. Ziggy oli se joka pyörremyrskyn lailla luovuus kukkien keksi vaikka mitä. Ja kyllä minultakin löytyi ideoita. 

Harrastimme yhdessä kalastusta ja sienestystä. Molemmat olivat Ziggylle uusia juttuja, mutta hän otti ne haltuun nopeasti. Ensimmäisen kalastuskeikan jälkeen ei mennyt montaakaan päivää, kun hän tunsi jo Espoon silloilta kalastavat miehet. Ja osti silakkakoukkuja ja muita tykötarpeita. Usein lähdimme kalaan alkuillasta kun miehemme tulivat töistä kotiin. Näin meidän ei tarvinnut ottaa lapsia mukaan. Saimme keskittyä onkimiseen kaikessa rauhassa.

Siinä vaiheessa kun sienestys pääsi toden teolla vauhtiin, niin Ziggy loihti keittiössä mitä ihmeellisimpiä sieniruokia. Kerran hän antoi minulle herkullisen näköisen sienipiirakan, jonka vein kotiin. Olin juuri kattamassa kotona pöytää ruokailua varten kun puhelin pärähti soimaan. Ziggy soitti ja kertoi puhelimessa että sienet, joita hän oli laittanut piirakkaan olivatkin myrkyllisiä, ne olivat seitikkejä. Se oli täpärällä. Siihen aikaan ei ollut vielä internettiä ja muita nykyajan viestintävälineitä käytössä, joten tieto piti hankkia perinteisesti puhelimen kautta, radiosta, televisiosta, lehdistä ja kirjoista.

Tänään 

Aloitimme päivän aamukahvilla. Ovikelloni soi jo puoli yhdeksältä. Ziggy lupasi auttaa minua viemään sukukehdon tyttärelleni toiseen kaupunkiin. Aamupalan jälkeen pistäydyimme Fidan kirpputorilla, josta löysin hyvän vauvan kantorepun. Ziggy löysi Timpalle puolestaan babysitterin, yhden lämpimän haalarin ja uimahousut. Olen huomannut, että tyttärenpoikani syntymä on aiheuttanut vahvimmat reaktiot niissä kavereissani, joilla itsellä on poikalapsia ja jotka ovat tunteneet tyttäreni lapsena. Taas pääsin todistamaan kuinka vanha ystäväni silmät kiiluen esitteli minulle pienen pojan uimahousuja. 

Tässä prinssille vanha sukukehto, jossa on nukkunut oma isäni, minä ja
molemmat tyttäreni. Nyt se siirtyy jälleen uuden sukupolven käyttöön.

Rakkaat

Löysimme ihmeen hyvin perille tyttäreni luokse. Vastassa ovella oli myös Jaska, joka asui luonani pari kuukautta viime keväänä. En ollut tavannut koiraa viikkoihin. Ja jälleennäkemisen riemu oli molemminpuolinen. Jaska ei hypi, mutta pyörii, kiehnää ja hymyilee koirille tyypilliseen tapaan kulmahampaat vilkkuen.

Jaskan valloittava hymy.

Meidän perheessämme oli koira tyttäreni ollessa pieni. Lapseni näytti nyt todella hyvinvoivalta, vaikka synnytyksestä ei ole mennyt kuin pari viikkoa. Ja lisäksi hänellä on Jaska hoidettavana. Lapsenlapseni Timppa on niin pieni ja hellyyttävä. Kun otin hänet syliin, niin tunsin taas suurta onnea. Näin ensimmäistä kertaa Timpan siniset silmät ja kohtasin hänen katseensa lyhyeksi aikaa. Timppa oli kuitenkin kiinnostunut enemmän lampuista kuin minun kasvoistani. Siinä keskustellessamme olin taas nuori. Vaikka olen jo isoäiti. Kaikki oli jotenkin niin samalla tavalla kuin ennen. Aivan kuin nykyhetki olisi siirtynyt vuosikymmenten taakse. Tai mennyt olisi tullut tähän päivään. 

Timpan suu kääntyi alaspäin ja huulilta pääsi parkaisu. Silloin muistin, että kyseessä ei ole ainakaan minun vauvani. Mutta Timppa ei alkanut itkemään vaan sain hänet rauhoittumaan. Kun Timppa rypisti otsaansa, niin näin hänessä häivähdyksen tulevasta professorista.

Minä ja Timppa, tuleva professori, Timppa ja Ziggy

Vierailun jälkeen menimme huoltoasemalle lounaalle. Näin saimme hieman roadtripin tuntua päivään. Meillä oli paljon puhuttavaa. Olisi mahtavaa lähteä ajamaan jenkkilän läpi jossakin vaiheessa elämää. Ihanaa kun on ystäviä, joiden seurassa ikä ja sairaudet katoavat. Elämä kohisee suonissa ja uusia ideoita nousee esiin kuin sieniä sateella.

Missä auto?

Ei näy keltaista autoa......

Kylläisinä ja täysin vatsoin siirryimme ulos parkkipaikalle. Suuressa rakennuksessa oli useita ravintoloita ja kauppoja. Menimme ulos eri ovesta kuin mistä tulimme sisään. Haahuilimme parkkipaikalla. Mieleeni tulivat hoivakotien asukkaat monista eri laitoksista, joissa olen ollut keikella. Olimme Ziggyn kanssa joskus hamassa nuoruudessamme haahuillet toisinaan etsien jotakin. Jotkut asiat eivät näytä muuttuvan.

No tulihan se keltainen auto näköpiiriimme.

Kierrätyskeskukseen

Huomasin kellosta, että en ehtisi ruotsin keskustelutunnille. Mietin, että olisi aika nasta käydä vielä kierrätyskeskuksessa. Tuntui kuin Ziggy olisi lukenut ajatukseni, koska hän kysyi minulta saman tien, olisiko minulla aikaa lähteä sinne. Tietenkin oli. 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa kävimme hakemassa kierrätyskeskuksista materiaalia, joista tuunasimme uutta. Silloin ilmaistavaroita sai ottaa korkeintaa viisi kappaletta käyntikerralla. Nykyään ilmaistavarahuoneesta saa kantaa kotiin niin paljon kamaa kuin haluaa. 

Itse olen varovainen turhien tavaroiden hankkimisen suhteen. En tahdo kotiini liikaa roinaa. Mutta ainahan tuolta löytää jotain. Espoon Kilossa oleva kierrätyskeskus on todella tilava ja kaikki tavarat ovat hyvin esillä. Tällä kertaa mukaani lähti yksi ruotsinkielinen nuortenromaani, kaksi kansiota, muovisia pakasterasioita sekä puinen hylly kylpyhuoneeseen.

Ilmaisnurkassa on kuhinaa.

Ovi tuhansien tavaroiden ja vaatteiden luokse.